Vauvani on jo yhdeksän kuukautta, eli ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppuu ja hoitovapaa alkaa. Kulunut vuosi ei ole todellakaan ollut urani hedelmällisin ja viimeistään nyt jälkeenpäin ymmärrän, että se on todellakin ok: aika harvalle vauvavuoteen mahtuukaan mullistavia urakäänteitä.
Vajaa vuosi sitten avasin uudet nettisivut blogilleni. Niihin aikoihin tienasin suurimman osan palkastani nimenomaan blogin kautta, mutta moni asia on muuttunut ”muutettuani omilleni” ja nyt en tienaa blogin kautta juuri mitään: blogiportaalissa mulle maksettiin palkkaa suoraan kävijälukujen mukaan ja uusilla sivuilla tein tietoisen päätöksen jättää kaikki mainospaikat pois. Sittemmin myös blogien suosio on jatkanut laskemista. Ja tosiaan vauvavuonna ei ole ole ollut mitenkään liikaa luppoaikaa kirjoittamiselle…
Viime kesänä kuvittelin, että varsinainen yrittäjäurani vasta alkaa ja siksi koinkin pettymystä, kun en voinut tällä kertaa panostaa töihin kuten esikoisen vauvavuoden aikaan. (Ai miten niin työnteko yhden lapsen kanssa on helpompaa kuin kahden, 1,5 vuoden ikäerolla?) Sen sijaan tuntuu että olen vuodessa kadottanut kaiken työinspiraationi ja sinnitellyt yrittäjänä nipin napin.
Joo, muuttujia on ollut paljon: ruuhka- ja vauvavuoden kombinaatio, unettomuus, korona sekä pari muutakin henkilökohtaista elämänmuutosta. Osa minusta on uskoo, että jos nukun edes viikon kunnolliset yöunet, se on taas menoa se ja pääsen takaisin työgeimeihin.
Toinen, ehkä isompi osa uskoo, että tämänhetkiset urahaaveet tai oikeastaan niiden puute on ainakin toistaiseksi pysyvä elämäntilanne. Haluaisin lasten takia kokeilla ”ihan tavallista”, osa-aikaista päivätyötä. Saada juuri sen verran palkkaa että laskut tulisi maksettua ja stressata töistä mahdollisimman vähän. Pyörittää somea ehkä sivutuloina, kun tai jos hyvältä tuntuu.
Huomaan pohtivani sitä ikuisuuskysymystä, mitä monet nuoret miettivät nyt valmistumisen kynnyksellä mutta varmasti moni vähän vanhempikin ihminen aina tasaisen väliajoin. Mikä minusta tulee isona?
Lapsena kuvittelin, että kirjailija. Teininä toimittaja. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen sosionomi ja sosionomiksi valmistumisen jälkeen palasin taas lapsuuden haaveisiini eli viestinnän ammattilainen.
Nyt 27-vuotiaana tiedän, että se, mitä haluan olla ei tarvitse tapahtua heti huomenna ja että se voi muuttua monta kertaa vielä. 28-vuotiaana saatan olla jo kaupunginvaltuutettu (no okei viimeistään 32-vuotiaana). Saatan palata sosionomin töihin lasten ollessa vielä pieniä ja ehkä jäädä sille tielle tai perustaa kolmannen yrityksen heti sillä viikolla kun kuopus aloittaa päiväkodin. Aika näyttää. Mutta en voi olla lojaali millekään muulle asialle kuin sille, mikä tuntuu juuri nyt oikealle.
Syksyllä tulen tekemään kaksi työpäivää viikossa vanhassa työpaikassani ja alustavasti ainakin yhden työpäivän yrityksilleni. Arjesta tulee varmasti taas yksi valtava palapeli, mutta toisaalta nautin siitäkin valtavasti. Kun on sopivasti kaikkea: vähän lastenhoitoa, vähän töitä, varmasti aivan liian vähän vapaa-aikaa mutta näitä aikoja ei kutsutakaan ruuhkavuosiksi turhaan.
Then again: Kuka jaksaa miettiä töitä kesällä?!
