Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa

Mä oon saanut muistaakseni kaksi paniikkikohtausta elämäni aikana. Ensimmäisen elokuussa 2014: olimme juuri lentäneet tyttöjen kanssa Dubrovnikistä Helsinkiin meidän Balkan-roadtripin jälkeen. Olimme seurustelleet Ferhatin kanssa silloin vajaa puoli vuotta, ja hän tuli hakemaan minut lentokentältä. Mulla oli ollut ihana reissu ja kova ikävä Ferhatia, mutta jostain selittämättömästä syystä sain paniikkikohtauksen kun pääsimme lentokentän jälkeen mun yksiööni perille.

Toinen tuli helmikuussa 2019, kaksi päivää Elan syntymän jälkeen. En ole jostain syystä uskaltanut kertoa siitä blogissa aikaisemmin.

Synnytys oli ollut toiveideni mukainen ja pääsimme suunnitellusti Naisten klinikan perhepesähotelliin. Ela alkoi kuitenkin olemaan aika itkuinen ja kahden yön jälkeen painonlasku kertoi, että hän ei ollut saanut riittävästi ravintoa rinnasta. Aloitettiin lisämaidot ja meiltä kysyttiin, että halutaanko viettää vielä yksi yö sairaalassa imetyksen tueksi. Olin todella pettynyt, mutta halusin jäädä hotellille vielä “pelastamaan” imetyksemme.

Kolmantena yönä heräsin ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen johonkin muuhun kuin vauvan itkuun. Ela ja Ferhat molemmat nukkuivat. Yhtäkkiä tunsin paniikin valtavaan kehon ja hengitykseni salpaantuvan, ja luulin tajunneeni etten tule enää ikinä nukkumaan uudestaan. Uskoin sillä hetkellä siihen aidosti vaikka jälkeenpäin siinä ei tunnu olevan mitään järkeä: uskoin, etten enää tule nukkumaan ja loppuelämäni oli tässä, selviän ilman unta muutaman päivän ja sitten varmaan jo kuolen. (Vitsi miten absurdia, vähän naurettavaa ja dramaattistakin mutta sillä hetkellä se oli mulle totta ja kaikkea muuta kuin huvittavaa.)

Yhtäkkiä hotellihuone alkoi ahdistamaan voimakkaasti ja tajusin, että kakkoskerroksesta en pääsisi karkaamaan helposti jos jotakin tapahtuisi. (En tiedä tai ainakaan muista mitä halusin karata ja minne.) Puin päälle kotoa mukaan ottamani aamutakin ja pelkkä se päällä ja Birkenstockit jaloissa poistuin huoneesta ja lopulta koko hotellista ulos helmikuun pakkaseen.

En muista kuinka kauan seisoin ulkona kylmässä yössä, mutta jonkun ajan päästä sain taas happea. Kohtaus meni ohi mutta paniikin tunne jäi. Menin takaisin hotellin aulaan ja tekstasin Ferhatille että pistä viestiä kun vauvaa herää, en muuten tule sinne huoneeseen.

Istuttuani jonkun aikaa aulassa, yökätilö huomasi minut ja kysyi vointiani. Purskahdin itkuun ja kerroin etten halua huoneeseen takaisin. Hän ehdotti toista huonetta ja että Ferhat antaisi loppuyön vauvalle maitoa pullosta, mutta en halunnut sitäkään. Sanoin että jään tähän niin kauan kuin pitää imettää ja sitten tulen taas takaisin.

Sitten kätilö kysyi että kuinka kauan olen valvonut yhteensä ja laskin että 10-15 minuutin pätkiä lukuun ottamatta ainakin neljä vuorokautta. Huolestuneen näköisenä hän alkoi puhumaan lapsivuodeajan psykoosista ja varovasti varoitteli, että sellainen voi tulla jos en saa unta. Silloin vasta heräsin tilanteen vakavuuteen ja omiin “naurettaviin” ajatuksiini. Lääkärin konsultoinnin jälkeen sain vahvaa unilääkettä ja vihdoin nukuttua.

Olin säikkynä vielä seuraavankin vuorokauden kun pääsimme kotiin ja vaadin Ferhatilta että nukkuisimme ensi yönä kaikki valot päällä. Tunsin myös suurta helpotusta kun asuimme ensimmäisessä kerroksessa ja tiesin että voisin paeta takapihalta jos paniikki iskee. Muutaman päivän päästä olin taas oma itseni, tietysti baby blueseilla varustettuna.

On omituista miten kaksi päinvastaista kokemusta mulla on sairaalaan lapsivuodeajoilta. Molemmat synnytykset menivät hyvin ja molemmissa oli upea henkilökunta läsnä, ja synnytysten välissä on vain puolitoista vuotta. Kuopuksen kanssa jouduimme jaettuun huoneeseen (vitoskerrokseen, ei pakenemismahdollisuutta) ja koronan takia Ferhat sai tulla moikkaamaan meitä vain tunnin päivässä. Nipin napin rv 37+0, hyvin pienenä syntynyt Deniz oli sokeritarkkailussa eli huolta olisi luullut riittävän. Olin silti seitsemmännessä taivaassa, ikionnellinen; muistan kun hain ruoankin keittiöstä viheltäen. Katselin nukkuvaa vauvaa haltoituneena ja tuntui pahalta laskea hänet ihokontaktista edes vessakäynnin ajaksi.

En ole psykologi, en tiedä mistä paniikkikohtaukset edes tulevat. Mutta kroppani reagoi aina isoihin elämänmuutoksiin eikä mikään ihmekään, että sain paniikkikohtauksen tultuani ensimmäisen kerran äidiksi. Tähän lauseeseen saakka en edes tiennyt julkaisenko tämän tekstin, mutta nyt haluan tehdä sen: äidiksi tuleminen on iso asia ja silloin tällöin joudumme isojen asioiden äärellä paniikkiin.

Linkit synnytuskertomuksiin:

Esikoinen helmikuu 2019

Kuopus elokuu 2020

Kuvat: Marjaana Laitinen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Elämäni parhaat viikon melko surkeina kuvina

Eilen kun kirjoitin noin sadannen kerran meidän ällöttävän seesteisestä vauva-arjesta, mulla iski kauhean valinnanvaikeus kuvien suhteen. Lopulta kuvitin postauksen kahdella kuvalla, jotka olimme ottaneet samana iltana kun tulimme synnytyssairaalasta kotiin ja kun esikoinen tapasi ensimmäisen kerran pikkuveljensä. Siitä on muuten myös video Instagramin kohokohdissa, missä muuallakaan kuin Baby bubble -pallon alla.

Ajattelin perjantain kunniaksi jakaa “muutaman” muunkin näiden reilu viiden viikon aikana otetun kuvan. Nämä ovat olleet elämäni parhaat viikot ja niistä on tallentunut monta teknisesti hassua, esteettisesti kyseenalaistavaa ja valoituksen puolesta epäedustavaa puhelinkuvaa. (Järjestelmäkameran päälle on kertynyt jo pölyä.) Puolitoistavuotias esikoinen ei juuri malta pysyä enää kuvaamisen aikana paikoillaan ja kuopus näyttää edelleen ryppyiseltä vanhukselta, vaikka onkin tietysti meidän mielestä maailman söpöin ryppynaama.

Nämä ovat teknisesti surkeimmat mutta kauneimmat ottamani ja arvokkaimmat omistamani kuvat. Yksikään laadukas linssi, oikea valo tai lavastettu kuvauspaikka ei voisi tuoda mulle parempaa mieltä kuin nämä valokuvat – nyt ja vielä vähemmän vuosien päästä.

Pidemmittä puheitta a) tässä ne kuvat ja b) lupaan kirjoittaa viikonloppuna jostain AIVAN muusta!

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com