”Kirjoitan tästä lähtien taas blogia”, sanoi Saranda elokuussa. Selvästi oon surkea pitämään lupauksia, sillä aikoinaan lupasin etten koskaan muuta pois Aurinkolahdesta. Pari vuotta sitten muutin — kivenheiton päähän mutta postinumero vaihtui ja lupaus särkyi.
Mutta NYT, nyt olen palannut takaisin, ja NYT sanon uudestaan etten koskaan muuta pois Aurinkolahdesta. Herran jestas, en muuta enää koskaan minnekään. Vannon, että muutto kolmen alle neljävuotiaan kanssa on ja tulee toivottavasti olemaan elämäni traumaattisin tapahtuma. Siihen päälle vielä se, että aloitimme molemmat uudet työt tämän muuttokuukauden aikana. Ja muuttoviikolla lasten piti tietysti myös sairastaa, mites muutenkaan!
Tuntuu, että olisin taas kotona. Olin jo unohtanut että täällä tuoksuu aina tuore kahvi. Vanhan kodin puitteita ei ole voittanutta, mutta täällä on universumin feng shuit kohdillaan. Täällä on
*kliseevaroitus*
mun sydän.
Olen hukuttanut monia osia itsestäni aina vauvavuodesta toiseen, mutta tänne palaaminen on tuntunut siltä, että rakentaisin itseäni uudelleen. En tismalleen samanlaisena kuin olin; kaikkea ei saa takaisin, monia asioita en haluaisikaan. Mutta pikkuhiljaa itseäni sellaisena kuin haluaisin olla nyt kun elämässä on tilaa myös muulle ja lapsiluku onnellisen, peruuttamattomasti, vannotusti, ei-ikinä-enää täynnä. (Joojoo en tiedä yritänkö vakuuttaa teitä vai itseäni. Mutta kattokaa nyt miten söpöjä ne on! 😍)
Ja tosiaan mä aloitin myös osa-aikaisen työn! Mikä on tosi kiva, tosi mua, tosi jännittävä. Oon ollut siitä tosi innoissani. Vauvankin kanssa on toki ihanaa olla kotona, mutta kaipaan arkeen jotain muutakin, olen aina kaivannut. Uusi työ myös mahdollistaa taloudellisesti sen, että vanhempainvapaan jälkeenkin voin jäädä lasten kanssa osittain kotiin vaikka kuinka pitkään, ja se tuntuu tosi hyvältä. Huomisen minä tulee kiittämään tämänhetkisisistä valinnoista. Tämänhetkinen minä kiittää aikuisseurasta ja haasteista, joihin ei liity Pipsa Possu -palapelit.
On monia asioita, joita vanhasta kodista tulee ikävä. Tilaa, omaa laituria, merinäköalaa… Mutta eniten niitä hassuimpia omituisuuksia: esikoisen hevostarraseinää, minkä ansiosta hän opetteli pois vaipasta. Nyt hän on omien sanojensa mukaan jo iso tyttö ja pienet tarrahevoset hävisivät muuttosiivouksen myötä. Tulen ikävöimään pientä keittiötä, johon ahtauduimme kakkosen kanssa nauttimaan kahdenkeskisistä aamiaisista ettemme herättäisi iltavirkkuja. Tulen ikävöimään terassia, jossa nukutin koko kesän ja syksyn vauvaa sylissäni. Se tuntuu tosi haikealta, vaikka haikeinta tässä on se, että vauva ei nukahda enää syliini ollenkaan.
Ihmiset tekevät kodin.
Ja Aurinkolahti.
(Pitäisi kirjoittaa blogia useammin ihan jo siksi, että vauvasta on valtavan söpöjä kuvia enkä voi täyttää yhtä postausta sadalla kuvalla!)
Yhteydenotot:
