Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Vaikket saisi haluamasi, se voi olla ihastuttava onnenpotku

Olimme viime viikonloppuna tyttöjen (ja yhden yökitisijän, tunnetaan myös kuopuksenani) kanssa mökillä. Ystäväni mökkihuussin ovella on artikkeli täyden ja onnellisen elämän salaisuudesta. Luin sen ensimmäisen kerran siinä samassa paikassa 14-vuotiaana, mutta opin siitä näin kaksi kertaa vanhempana edelleen yhtä paljon.

Rakasta syvästi ja kiihkeästi. Se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.

Kuten moni jo tässä vaiheessa tietää, olemme eronneet Ferhatin kanssa, parhaissa mahdollisissa väleissä. Muuten jätän aiheen siihen, toivomme yksityisyyttä ja tiedän, että osaatte kunnioittaa sitä.

Muista, että vaikket aina saakaan sitä mitä haluat, se voi olla ihastuttava onnenpotku.

Haluan selvästi yksityisyyttä myös muutenkin elämässä. Olen päättänyt lopettaa blogin kirjoittamisen. Meidän avioerolla ei ole tekemistä asian kanssa. Sain hyvän tarjouksen eräästä blogiportaalista, juuri nyt kun mulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Mutta koska vuoden teema on selvästi se, että asioita täytyy jatkaa vain jos sydän on täysillä mukana, hylkäsin tarjouksen noin puoli tuntia sitten, ja otan etäisyyttä bloggaamisesta, kenties lopullisesti.

Rakastan kirjoittamista mutta en tiedä että rakastanko bloggaamista enää. Tai siis tiedän: en rakasta. Viime kuukausina olen kokenut vain valtavaa painetta siitä. Olen kokenut, että mulla ei ole ollut lukijoille mitään annettavaa ja jos onkin, en ole välttämättä halunnut antaa sitä. En osaa selittää sitä muuten kuin että minusta ei ole enää tähän. Ei ainakaan nyt.

Anna ihmisille enemmän kuin he odottavat ja tee se iloisin mielin.

Voisi kuvitella, että elän surullista ajanjaksoa, jossa moni asia on päättymässä. Mutta päinvastoin. Tunnen, että juuri tässä ja nyt on syntymässä uusia hienoja asioita. Vauvastani tulee taapero, puolisosta ehkä paras ystävä ja toivottavasti kaikesta siitä ajasta, minkä olen käyttänyt bloggaamiseen, kasvaa uusia urahaaveita. Olen tämän vuoden aikana ollut surullisempi ja haavoittuvampi kuin koskaan aikaisemmin ja silti enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Kaikki on ollut vähän raskasta, mutta silti tuntunut oikealta. Ja joku päivä se on kaiken sen arvoista – ellei ole jo nyt.

Vietä joskus aikaa yksin.

Tulen päivittämään Instagramia (@saranda.dedolli) normaaliin tahtiin, joten mun kuulumisia voi seurata edelleen sieltä. Rehellisyyden nimissä myös sekin on käynyt mielessä, että muuttaisin Instagram-profiilin yksityiseksi tai perustaisin uuden profiilin alusta asti vain läheisilleni. Katsotaan, en yhtään tiedä minne tie vie. (Kerta se on ensimmäinen kun en tunne pakonomaista tarvetta suunnitella kaikkea ja se tuntuu aivan hemmetin hyvältä.)

Suuri kiitos jokaiselle lukijalle, joka on ollut matkassa mukana. Perustin blogin aikalailla tasan kahdeksan vuotta sitten, se kesti jopa pidempään kuin viimeisin ja pisin parisuhteeni, hah. Mutta kaikki hyvä pitää lopettaa ajoissa; vain silloin muistot säilyy kauniina ja välit hyvinä.

Mun oma lisäys artikkeliin täydestä ja onnellisesta elämästä: lähde vielä kun on hauskaa. Opin sen mun isosiskolta kun täytin 18 ja hän tarkoitti sillä tietysti baari-iltoja. Ehkä siksi olen porukasta aina se, jonka Tuhkimo-hetki tulee viimeistään kello yksi aamuyöstä. Tämä on blogini Tuhkimo-hetki. En aio odottaa että tunnelma latistuu, hitaat alkaa soimaan eikä mulla ole mitään hajua miten pääsen kotiin.

Kiitos jokaisesta (lähemmäs miljoonasta!!) blogipostauksen lukemisesta ja korvaamattoman arvokkaista kommentteista. Kaikista niistä sanoista, jotka tekivät päivistä paremman. Myötäelämisestä ja vertaistuesta, kokonaisista uusista ihmissuhteista. Kannan niitä mukanani aina. Kiitos kun mahdollistitte foorumin, jossa sain purkaa tunteitani ja ahaa-elämyksiäni, paikan jossa kasvoin vasta 20 vuotta täyttäneestä tytöstä opiskelijaksi, yrittäjäksi, vaimoksi ja äidiksi. Paikan, jossa sain kertoa rakastumisesta, reissuista, ahdistuksesta ja masennuksesta, äitiydestä ja nyt myös erosta. Vaikka on aika siiryä eteenpäin, on mahdotonta kuvitella että mikään antaisi yhtä paljon kuin mitä blogin kirjoittaminen ja te olette antaneet.

En tule poistamaan blogia; kun jokin päättyy, muistot on kalleinta kultaa. Tulen ainakin itse palaamaan monta, monta kertaa vanhojen tekstien ja kuvien pariin, tietäen kuitenkin sydämessäni että tein oikean päätöksen.

Kiitos… Ja tietysti täyttä ja onnellista elämää jokaiselle. ❤

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Vastuullisuus

Vanhemmuus ekokriisin keskellä: syyllistäminen ei ole kestävää

Olen muutaman kerran huomannut, että ulkoilessamme esikoisen kanssa (hän täytti helmikuussa 2 v), esikoistani häiritsee kovasti roskat luonnossa. Hän on riittävän huolissaan vaatiakseen minua poimimaan ne maasta mutta kuitenkin sen verran snobi, ettei itse koske niihin. Hän itse varmistaa, että heitän roskan roskakoriin ja jatkaa vasta sitten leikkejään.

On monia asioita, mitä voimme opettaa lapsillemme ekokriisin keskellä. Muiden roskien keräämistä en ole opettanut hänelle, ainakaan suoranaisesti. Toisaalta, kotona heitämme roskat aina roska-astiaan, joten hänelle on ehkä itsestäänselvää, että niin tehdään myös ulkona, vaikka roskat olisivat muiden jättämiä. Olen hänestä niin kovin ylpeä. (Vaikka näin koronan aikaan ei nappaakaan kerätä vastuuttomien ihmisten jätteitä maasta.)

Viime lauantaina oli varsinainen juhlapäivä, nimittäin Suomen ylikulutuspäivä. Olet ehkä kuullutkin, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten me suomalaiset, tarvitsisimme yli kolme maapalloa. Koska maapalloja on tiedettävästi kuitenkin vain yksi, yksinkertaistettuna meidän tulisi vähentää kulutustamme kolmannekseen. Sainkin kimmokkeen kirjoittaa vanhemmuudesta ekokriisin keskellä, kun ihailemani Ami Värtö (Pallon kokoinen elämä) nosti teeman esiin sosiaalisessa mediassa.

Kahden lapsen äitinä koen, että minulla on tärkeä rooli vastuullisten arvojen noudattamisessa. Omat lapseni tulevat jatkamaan tällä ainoalla planeetalla minunkin jälkeeni eikä ole yhdentekevää, kuinka he oppivat sitä kohtelemaan jo lapsuudessa. Vaikka lapsemme ovat pieniä (2 v ja 7 kk), yritämme jo nyt panostaa muutamaan asiaan, ja lisätä vastuullisuuskasvatusta sitä mukaa kun he itsekin kasvavat.

Esikoinen aloitti osapäivähoidon maaliskuussa ja hän taitaa olla ryhmänsä ainoa kasvissyöjä. En ole varma, miten kunnallisessa päiväkodissa toimitaan, mutta yksityisessä päiväkodissa kasvisruokavalio onnistui suullisesti ilmoittamalla. En ole vaivanut päätäni miettien, miltä lapsesta tuntuu, kun hän saa oman ateriansa erikseen pakattuna. Se on hänelle normi ja jatke siitä, mitä hän syö tavallisesti kotonakin.

Syömme kotona vegaanista ruokaa ja onnekseni molemmilla lapsillamme on aina ollut tosi hyvä ruokahalu. Kun aloitimme esikoisen kiinteät vegaanisella sormiruokailulla ja soseilla, minua jännitti hänen kasvunsa koska a) imeväisikäisen vegaanisesta ruokailusta on vielä hyvin vähän tietoa ja b) imeväisikäisen vegaaniseen ruokailuun tarjotaan vielä hyvin vähän tukea. Jos hänen painonnousunsa olisi ollut hidasta, tiedän, että ihan ensiksi oltaisiin osoitettu sormella kasvipohjaista ruokavaliota. Onneksi hän on kasvanut hienosti ja syö oikeastaan mitä tahansa tarjotaan (paitsi munakoisoa!). Vauvasta näyttäisi tulevan yhtä reipas syöjä ellei jopa reippaampi. Vaikka uskokaa tai älkää, olen saanut vastata mm. kysymykseen: “Annatteko hänelle lihaa kun hän on poika?” What the actual fuck.

Me käymme esikoisen kanssa myös yhdessä hypermarketeissa ruokaostoksilla ja toistaiseksi hän on todella mukavaa shoppailuseuraa. Leluja saa katsoa ja ihastella, mutta ei ostaa. Kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa, vaan yritämme istuttaa perheeseen sekä kierrätys- että jakamisen kulttuuria. Vaihdamme muiden lapsiperheiden kanssa kirjoja, leluja ja vaatteita. Haluaisin opettaa lapset kärsivällisiksi: jos jotain haluaa, ensin voidaan kiertää kirpparit tai jättää ostoilmoitus somessa. Haluaisin opettaa heidät myös anteliaiksi: lelut voivat olla rakkaita, mutta niiden ei tarvitse olla itselleen ikuisia ja joku muu voi hyötyä niistä enemmän.

Puhumme lasten isän kanssa myös jatkuvasti siitä, että haluamme panostaa kokemuksiin, ei materiaan. Esimerkiksi huikeiden synttärilahjojen sijaan haluan, että lapset muistavat mitä ollaan tehty mikäkin syntymäpäivä. Haluan osoittaa lapsille, että sen sijaan, että ostamme uuden tavaran, voimme käyttää sen saman rahan johonkin mukavaan elämykseen. Lähestyä asiaa niin, että vastuullinen elämäntapa enemmän antaa kuin ottaa.

Sitten on asioita, joita ei tarvitse edes opettaa. Esimerkiksi esikoisen synnynäinen empatia eläimiä kohtaan. Mä en ole erityisen eläinrakas, mutta tyttäreni senkin edestä (kun taas kaikki ihmiset on ainakin aluksi nou-nou). Hän innostaa minua ajattelemaan, että ehkä ihmiset ovat lähtökohtaisesti eläinrakkaita eivätkä koskaan haluaisi heille mitään pahaa, ja ympäristö on tehnyt meistä tällaisia epäsuoria eläinten kiduttajia. (Sori provosointi, mutta onhan se totta.) Siksi yritän tarjota lapsilleni ympäristön, jossa eläinten kunnioitus on läsnä, vaikka myönnän sen olevan välillä vaikeaa kun en tiedä eläimistä juuri mitään eikä kellään lähipiirissäkään ole lemmikkejä.

Ennen kuin tästä blogitekstistä tulee liian pitkä, tiivistän loput asiani lyhyeen: lapseni ovat pieniä, joten olemme tehneet vasta pieniä asioita. Uskon, että tehtävämme vain vaikeutuu heidän kasvaessa, tosin siitä tulee varmasti myös meille vanhemmille eri tavalla antoisaa, kun saamme todistaa joidenkin opetusten oikeasti menvän perille. Haluamme kannustaa, ei syyllistää – niin lapsia, kuin itseämmekin. Jatkuva syyllistäminen ei ole kestävää enkä halua vastuullisuusuupumuksen partaalla ajaa lasteni kanssa Mäkkärin drive iniin Big macille. (Vaikka pohjimmiltani ajattelinkin, että satunnaiset Mäkki-reissut eivät ole suoraan Saatanasta.)

On pakko myös myöntää, että väsyneenä mun on vaikempi pitää arvoistani kiinni. Ja sitähän mä oon viimeiset seitsemän kuukautta ollut: aivan hiton väsynyt yöheräilyihin ja vähän tähän pikkulapsiarkeenkin. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle vauvavuosi on ohimenevä vaihe ja juurtuneet vastuullisuusarvot tekevät comebackin kun oma jaksaminen normalisoituu. Olen sallinnut myös monia pienempiä juttuja puhtaasta ilosta – kuten pääsiäisenä Ryhmä Hau -suklaamunia ja vappupalloja. Ehdoton ei tarvitse olla, mutta ihan jokainen meistä pystyisi kyllä parempaankin.

Yritän olla ahdistumatta tulevaisuudesta ja miettiä sitä, mihin voimme itse perheenä vaikuttaa. Tulevaisuudessa on varmasti paljon hyvää, myös ilmaston kannalta.

Ps. Kertokaa mitä hevosjuttuja voin tehdä heppahullutyttäreni kanssa?? 🙈

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com