Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Vastuullisuus

Vanhemmuus ekokriisin keskellä: syyllistäminen ei ole kestävää

Olen muutaman kerran huomannut, että ulkoilessamme esikoisen kanssa (hän täytti helmikuussa 2 v), esikoistani häiritsee kovasti roskat luonnossa. Hän on riittävän huolissaan vaatiakseen minua poimimaan ne maasta mutta kuitenkin sen verran snobi, ettei itse koske niihin. Hän itse varmistaa, että heitän roskan roskakoriin ja jatkaa vasta sitten leikkejään.

On monia asioita, mitä voimme opettaa lapsillemme ekokriisin keskellä. Muiden roskien keräämistä en ole opettanut hänelle, ainakaan suoranaisesti. Toisaalta, kotona heitämme roskat aina roska-astiaan, joten hänelle on ehkä itsestäänselvää, että niin tehdään myös ulkona, vaikka roskat olisivat muiden jättämiä. Olen hänestä niin kovin ylpeä. (Vaikka näin koronan aikaan ei nappaakaan kerätä vastuuttomien ihmisten jätteitä maasta.)

Viime lauantaina oli varsinainen juhlapäivä, nimittäin Suomen ylikulutuspäivä. Olet ehkä kuullutkin, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten me suomalaiset, tarvitsisimme yli kolme maapalloa. Koska maapalloja on tiedettävästi kuitenkin vain yksi, yksinkertaistettuna meidän tulisi vähentää kulutustamme kolmannekseen. Sainkin kimmokkeen kirjoittaa vanhemmuudesta ekokriisin keskellä, kun ihailemani Ami Värtö (Pallon kokoinen elämä) nosti teeman esiin sosiaalisessa mediassa.

Kahden lapsen äitinä koen, että minulla on tärkeä rooli vastuullisten arvojen noudattamisessa. Omat lapseni tulevat jatkamaan tällä ainoalla planeetalla minunkin jälkeeni eikä ole yhdentekevää, kuinka he oppivat sitä kohtelemaan jo lapsuudessa. Vaikka lapsemme ovat pieniä (2 v ja 7 kk), yritämme jo nyt panostaa muutamaan asiaan, ja lisätä vastuullisuuskasvatusta sitä mukaa kun he itsekin kasvavat.

Esikoinen aloitti osapäivähoidon maaliskuussa ja hän taitaa olla ryhmänsä ainoa kasvissyöjä. En ole varma, miten kunnallisessa päiväkodissa toimitaan, mutta yksityisessä päiväkodissa kasvisruokavalio onnistui suullisesti ilmoittamalla. En ole vaivanut päätäni miettien, miltä lapsesta tuntuu, kun hän saa oman ateriansa erikseen pakattuna. Se on hänelle normi ja jatke siitä, mitä hän syö tavallisesti kotonakin.

Syömme kotona vegaanista ruokaa ja onnekseni molemmilla lapsillamme on aina ollut tosi hyvä ruokahalu. Kun aloitimme esikoisen kiinteät vegaanisella sormiruokailulla ja soseilla, minua jännitti hänen kasvunsa koska a) imeväisikäisen vegaanisesta ruokailusta on vielä hyvin vähän tietoa ja b) imeväisikäisen vegaaniseen ruokailuun tarjotaan vielä hyvin vähän tukea. Jos hänen painonnousunsa olisi ollut hidasta, tiedän, että ihan ensiksi oltaisiin osoitettu sormella kasvipohjaista ruokavaliota. Onneksi hän on kasvanut hienosti ja syö oikeastaan mitä tahansa tarjotaan (paitsi munakoisoa!). Vauvasta näyttäisi tulevan yhtä reipas syöjä ellei jopa reippaampi. Vaikka uskokaa tai älkää, olen saanut vastata mm. kysymykseen: “Annatteko hänelle lihaa kun hän on poika?” What the actual fuck.

Me käymme esikoisen kanssa myös yhdessä hypermarketeissa ruokaostoksilla ja toistaiseksi hän on todella mukavaa shoppailuseuraa. Leluja saa katsoa ja ihastella, mutta ei ostaa. Kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa, vaan yritämme istuttaa perheeseen sekä kierrätys- että jakamisen kulttuuria. Vaihdamme muiden lapsiperheiden kanssa kirjoja, leluja ja vaatteita. Haluaisin opettaa lapset kärsivällisiksi: jos jotain haluaa, ensin voidaan kiertää kirpparit tai jättää ostoilmoitus somessa. Haluaisin opettaa heidät myös anteliaiksi: lelut voivat olla rakkaita, mutta niiden ei tarvitse olla itselleen ikuisia ja joku muu voi hyötyä niistä enemmän.

Puhumme lasten isän kanssa myös jatkuvasti siitä, että haluamme panostaa kokemuksiin, ei materiaan. Esimerkiksi huikeiden synttärilahjojen sijaan haluan, että lapset muistavat mitä ollaan tehty mikäkin syntymäpäivä. Haluan osoittaa lapsille, että sen sijaan, että ostamme uuden tavaran, voimme käyttää sen saman rahan johonkin mukavaan elämykseen. Lähestyä asiaa niin, että vastuullinen elämäntapa enemmän antaa kuin ottaa.

Sitten on asioita, joita ei tarvitse edes opettaa. Esimerkiksi esikoisen synnynäinen empatia eläimiä kohtaan. Mä en ole erityisen eläinrakas, mutta tyttäreni senkin edestä (kun taas kaikki ihmiset on ainakin aluksi nou-nou). Hän innostaa minua ajattelemaan, että ehkä ihmiset ovat lähtökohtaisesti eläinrakkaita eivätkä koskaan haluaisi heille mitään pahaa, ja ympäristö on tehnyt meistä tällaisia epäsuoria eläinten kiduttajia. (Sori provosointi, mutta onhan se totta.) Siksi yritän tarjota lapsilleni ympäristön, jossa eläinten kunnioitus on läsnä, vaikka myönnän sen olevan välillä vaikeaa kun en tiedä eläimistä juuri mitään eikä kellään lähipiirissäkään ole lemmikkejä.

Ennen kuin tästä blogitekstistä tulee liian pitkä, tiivistän loput asiani lyhyeen: lapseni ovat pieniä, joten olemme tehneet vasta pieniä asioita. Uskon, että tehtävämme vain vaikeutuu heidän kasvaessa, tosin siitä tulee varmasti myös meille vanhemmille eri tavalla antoisaa, kun saamme todistaa joidenkin opetusten oikeasti menvän perille. Haluamme kannustaa, ei syyllistää – niin lapsia, kuin itseämmekin. Jatkuva syyllistäminen ei ole kestävää enkä halua vastuullisuusuupumuksen partaalla ajaa lasteni kanssa Mäkkärin drive iniin Big macille. (Vaikka pohjimmiltani ajattelinkin, että satunnaiset Mäkki-reissut eivät ole suoraan Saatanasta.)

On pakko myös myöntää, että väsyneenä mun on vaikempi pitää arvoistani kiinni. Ja sitähän mä oon viimeiset seitsemän kuukautta ollut: aivan hiton väsynyt yöheräilyihin ja vähän tähän pikkulapsiarkeenkin. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle vauvavuosi on ohimenevä vaihe ja juurtuneet vastuullisuusarvot tekevät comebackin kun oma jaksaminen normalisoituu. Olen sallinnut myös monia pienempiä juttuja puhtaasta ilosta – kuten pääsiäisenä Ryhmä Hau -suklaamunia ja vappupalloja. Ehdoton ei tarvitse olla, mutta ihan jokainen meistä pystyisi kyllä parempaankin.

Yritän olla ahdistumatta tulevaisuudesta ja miettiä sitä, mihin voimme itse perheenä vaikuttaa. Tulevaisuudessa on varmasti paljon hyvää, myös ilmaston kannalta.

Ps. Kertokaa mitä hevosjuttuja voin tehdä heppahullutyttäreni kanssa?? 🙈

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Viisikuinen vauva on aika ihana <3

Joko mun pieni vauva täyttää ensi viikolla viisi kuukautta!? Olin ajatellut että kirjoitan vauvakuulumisia vasta puolen vuoden tienoilla mutta sitten tajusin että 6 kk vauva on jo ISO vauva ja haluan kylpeä hetken vielä tässä pikkuvauva-ajassa…

Viisikuinen vauva (tai ainakin meidän Deniz, hihi <3) on aika ihana. Isosisko ja hänen touhunsa ovat kiinnostavinta maailmassa ja baban kanssa nauretaan makeimmat naurut. Mutta tapa, jolla hän katsoo minua – katseen perusteella voisi luulla, että sen suurempaa rakkautta ei ole olemassakaan. Kohtaamme yön aikana miljoona kertaa ja silti aamuisin hänen syvänsiniset silmänsä loistavat siitä onnesta, että hän näkee minut.

Joko olen oikeasti luonnonlahjakkuus, köh köh, tai meidän lapsemme ovat vain niin perustyytyväisiä (tai sekä että), ja tämänkin kerran tuntuu, että Deniz vain luiskahti osaksi perhettämme – kuin hän olisi kuulunut tänne aina. Kaikki on mennyt niin upeasti ja tuntunut tosi helpolle. Hän tosiaan heräilee edelleen yöllä tosi paljon ja olin vielä viime viikolla tosi väsynyt asiaan. Mutta sitten tajusin että oikeasti mua väsyttää muutto ja työt ja se että jään miettimään kaiken maailman asioita syöttöjen välissä. Kun mieli on muista asioista selkeä, herätykset ei tunnu aamulla juuri missään. (Koska se katse. Ja kahvi.)

En tykkää kauheasti jakaa lapseni mittoja ja mitä he “osaavat” tehdä tietyssä iässä. Muistan kirjoittaneeni sellaisen postauksen kun Ela täytti 1 kk ja jotenkin se tuntui heti julkaisun jälkeen väärältä. Äideillä on somessa vertailtavaa ihan riittävästi muutenkin ja äidinvaiston ääni voi sammua herkästi, jos jäädään muiden kokemuksiin kiinni. Mulla on myös joku ihme vastarannankiiskin vaihe menossa kun haluaisin demonstroida kaikkia hulinatermejä ja unikouluja vastaan. (Vaikka juuri vähän aikaa sitten käytin itsekin Denizistä hulinavaiheen nimitystä ja Elallekin olemme pitäneet unikouluja.) Juuri nyt tuntuu siltä että haluan antautua kaikelle mitä lapseni kaipaavat. Väsytän vain itseäni kun mietin että pitäisikö vauvaa sittenkin opettaa tutille tai mittauttaa esikoisen rauta-arvo yöherätysten takia, kun voin vain tarjota tissiä ja syliä – vaikka “joutuisinkin” tekemään sitä se 12 kertaa yössä.

(Tai sitten olen lopullisen burn outin partaalla ja kaikki keinot on jo käytetty loppuun… 😄)

(Ja rehellisesti ei Deniz osaa edes tehdä mitään, mistä kertoa. Hän vain köllöttelee ja nauttii elämästä ja maidosta. 😄)

Mutta, mikä parasta – ihan okeasti, rutiineja rakastavana ihmisenä haluaan purskahtaa itkuun onnesta – MEILLÄ ON SELKEÄ PÄIVÄRYTMI! He herää molemmat samoihin aikoihin (aina jompi kumpi herättää toisen), ja kun Ela menee ulkoilemaan, on Denizin ensimmäisten päiväunien vuoro. Hän voi nukkua ne kätevästi ulkona vaunuissa kun me leikitään yhdessä tai sitten kotona kun Ela on isän kanssa ulkona ja mä tadaa, omassa rauhassani tekemässä töitä tai vaikka lukemassa kirjaa! (Tai juomassa sitä kahvia ja keräämässä itseäni.) Elan ainoat päiväunet ja Denizin toiset päiväunet alkavat myös samaan aikaan, vaikka toki Deniz ei jaksakaan samanlaisia maratonpäikkyjä mitä isosiskonsa. (Vielä tulee jaksamaan, vaikka niihin opettaminen olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa.) Eikä tämä lopu tähän: Deniz nukkuu viimeiset päikkärit kun Ela menee toisen kerran ulos, hallelujah!!! LISÄÄ omaa rauhaa siis myös illasta. Olisipa se aina näin. (Mutta todennäköisesti kaikki heittää häränpyllyä heti sillä hetkellä kun julkaisen tämän postauksen.)

Esikoisesta ja myös viimeisen viiden kuukauden ajalta olen oppinut, että kaikki vain paranee ja helpottuu mitä isommaksi lapsi kasvaa. Mutta silti, huomaan jatkuvasti toivovani, että aika voisi pysähtyä juuri tähän.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com