Joko mä en tunnista häntä ilman silmälaseja tai mä en oikeasti muista kuka hän on, joten vastaan: ”Kiitos hyvää. Ja anteeksi, mä en tunnistanut sua heti. Vauva valvottaa.”
”Aa. Johanneshan tässä. Minne matka?”
Pää lyö edelleen tyhjää. Kuka ihmeen Johannes?
”Meen Anin kanssa kahville. Mitäs ite?”
”Töissä tässä vaan.”
Hetken hiljaisuus. Sitten Johannes kysyy:
”Mikä puhelinliittymä sulla on?”
Olemme Elan kanssa leikkipuistossa. Ela haluaa mennä leikkimään suurin piirtein oman ikäisensä pojan ja hänen pallonsa kanssa. Pojan mukana on hänen äitinsä. Elalla on uusi Polarn O. Pyretin toppahaalari päällä.
Juttelemme niitä näitä. Huomaan että poika on tosi hyvä jalkapallossa. ”Vau! Hän on tosi taitava.” Kommentoin samalla kun ihastelen pojan syöttöjä. Äiti hymyilee.
”Vau. En tiennyt että noin pieni voi pelata noin hyvin.” Pojan äiti hymyilee edelleen sanomatta juuri mitään.
Kehuttuani poikaa jo tovin, huomaan, että poika seisookin vieressäni ilman palloa. Oon katsonut ja kehunut kokoajan omaa tytärtäni, joka on ominut pallon kokonaan itselleen. Niin noloa.
Katsotaan mitä vastaavia tilanteita tämä viikko tuo tullessaan…
Ps. Kuvissa mulla on päällä Pixie Dustin käsityönä kasvivärjätty t-paita merinovillasta (saatu blogin kautta). Kultapiisku, jolla paita on värjätty, on kerätty ihanan Tiinan takapihalta. ❤
Somessa menestyvät kahden tyyppiset tarinat: täydelliset luksuselämät, joista moni (meistä) voi vain haaveilla tai vastapainoksi isot vastonkäymiset, joihin joko samaistumme tai joita lukiessa tunnemme helpotusta, ettei oma elämä ole samanlaista.
Keskisuureksi blogiksi kasvaa tällainen blogi, jonka kirjoittajan elämä asettuu johonkin näiden kahden ääripään väliin. Avioliitto, kaksi lasta, kiva työ, mitä nyt välillä masennusta ja urakehitykseen liittyviä pettymyksiä. Olen joskus kirjoittanut blogiinkin, että draama yleensä toimii mutta draamaa harvemmin on, ainakaan tässä osoitteessa. (Paitsi toissapäivänä oli kun Ferhat möläytti jotakin tyhmää ja dramaattisesti lähdin leikkipuistoon yksin lasten kanssa. Olin reilu tunnin poissa.)
Kirjoitukseni olisivat varmasti mielenkiintoisempia, jos riitelisimme enemmän tai jos lapsillani olisi todettu vaikka koliikkeja. En kuitenkaan halua elää riitaisassa avioliitossa ja tosi mielelläni olen ottanut vastaan hyvin nukkuvat vauvatkin, joten toistan itseäni: draama toimii, mutta draamaa harvemmin on. (Toki kuopus on tänään vasta neljä viikkoa, joten koliikki ei ole täysin pois suljettu. Kävijälukujen puolesta toivoa siis vielä on.)
(Anteeksi, tosi huono vitsi!)
Sitten on tietysti myös se kolmas vaihtoehto: somessa menestyvät myös he, jotka osaavat kertoa tarinansa mielenkiintoisesti, oli se mikä tahansa. Ei väliä mitä tekee, vaan miten sen tekee. He ovat suosikkejani ja siksi seuraan lähinnä sellaisia bloggaajia ja somettajia, jotka osaavat kirjoittaa ja kuvata kauniisti, oli aihe mikä hyvänsä. Ja koska, kuten juuri totesimmekin, elämäni on varsin tapahtumaköyhä, mun on pakko yrittää itsekin änkeä tähän kategoriaan. Oppia kertomaan tavallisia asioita tavallista kivemmin.
Paljon saan kuullakin (kuten edellisen postauksen kommenttikentällä <3), että moni seuraa minua nimenomaan kirjoitukseni takia, vaikka heidän elämäntilanteet olisivat täysin eri omastani. Se on aina niin ihana kuulla. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että kun alan (toivottavasti pian) nukkumaan enemmän kuin 3-4 tuntia vuorokaudessa, saatan kehittyä tässä kirjoitushommassa vähän paremmaksi. (Minulla ei ole koliikkivauvaa mutta tiheästi syövää kylläkin.) Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka ehtisinkin päivittämään blogia useammin, ajatukseni ovat yhtä mössöä ja sanat, jotka yritän muodostaa niistä, vielä epämääräisempää mössöä. Yritin äsken oikolukea tätä tekstiä, enkä parista kohdasta saanut itsekään selvää, mitä olin halunnut tarkoittaa…
Tällä hetkellä suurimmat draamani ovat: pari päivää aivan helvetin jumissa ollut niska ja kannettava tietokone, jonka akku on loppumassa, mutta joka latautuu vain lepotilassa. Pääsenkö otsikoihin?!
