Kategoriat
Uutiset & Yhteiskunta

Mieluummin häpeän jotain mitä teen, kuin kadun jotain mitä jätän tekemättä

Sain ystävältä lainaksi Brene Brownin kirjan En olekaan yksin: totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta. Otsikko puhutteli mua koska riittämättömyyden tunne on kutakuinkin toinen nimeni, ja ensimmäisen muutaman kymmenen sivun perusteella kirja on tosi hyvä. (Huomaan lukevani sitä hitaasti, koska kesällä suosin ennemmin romanttisia romaaneja; petin Brownia ostamalla samaan aikaan Kate Eberlenin I Miss You. Vakuutuin kun sitä verrattiin Sinä päivänä -kirjaan etten edes lukenut kuvausta sen pidemmälle.)

Häpeä on yhteiskunnallinen tabu enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan häpeästä lisää. Tähän mennessä ainakin seuraavat kaksi asiaa ovat jääneet mieleen: 1. Häpeämme usein vielä aikuisina niitä asioita jotka olivat häpeällisiä lapsuudenkodissamme. 2. Meitä kaikkia hävettää monikin asia ja meitä hävettää puhua häpeästä – ja siksi haluan kirjoittaa siitä tänään.

Mua hävettää ihan jatkuvasti. Osaan onneksi näin aikuisena erottaa mikä on “tervettä” häpeää (onko se sitten enemmän nolostumista? Ehkä Brown kertoo siitä myöhemmin kirjassaan) ja mikä taas on sellaista myrkyllistä, yhteiskunnan mulle langettavaa häpeää. Tämä jälkimmäinen, raskaampi häpeä johtuu itselläni usein riittämättömyyden tunteesta, ja kierre näyttääkin suurin piirtein tältä: “mokaan” jotenkin (teen jonkun virheen töissä tai en tykkää peilikuvasta) -> en tunne olevani riittävä -> hävettää -> hävettää niin paljon etten uskalla puhua siitä -> ahdistaa.

Sitten on onneksi sellaista harmittomampaa häpeää, ehkä just sitä nolostumista. Sitä että antaa ihan kaikkensa eikä asioista tule siltikään mitään, eikä auta muu kuin jäädä nuolemaan näppejään (häpeissään).

Jälkimmäistä tunnen myös paljon, koska, noh, teen paljon. Saan osakseni hirveästi sekä ihastuttavia onnenpotkuja että paskaa niskaan, ja väitän että sellaista sattuu vain ihmisille, jotka elävät täysillä.

Sivutuotteena on silloin satunnainen häpeä, mutta vuosien aikana olen oppinut sietämään sitä. Häpeän mieluummin jotain mitä teen, kuin kadun jotain mitä jätän tekemättä. Elämä on opettanut, että kestän kaiken muun paitsi katumuksen tekemättä jätetyistä asioista, jotka sydän selvästi ohjasi tekemään.

Kuntavaalit hävettää vähän. Hävettää omat kiireessä täytetyt vaalikoneet ja niiden typot ja ajatuskatkokset. Hävettää, etten tässä elämäntilanteessa voi laittaa rahaa vaalikampanjointiin. Hävettää jo etukäteen hävitä.

Mutta samaan aikaan olen tosi iloinen, että asetuin ehdolle. Voin melkein nähdä sen toisessa todellisuudessa elävän Sarandan, joka ei uskaltanut lähteä ja joka lukee muiden vaalikonevastauksia vakuuttuneena, että vastaisi itse fiksummin. (No ei vastaisi.) Näen sen Sarandan, joka seuraa haikeana katuvaalikampanjointia ja ehdokkaiden iloista seurustelua kaupunkilaisten kanssa (vaikka en jaksa nyt edes lähteä tuonne maailmalle. Syytän lapsiani, jotka olen toki valmis lähettämään päiväkotiin heti jos pääsen valtuustoon!)

Näen sen Sarandan, koska oon aikaisemmin, ihan tässä todellisuudessa, jättänyt paljon asioita tekemättä koska olen halunnut välttää sen häpeän tunteen. Enkä halua tehdä niin enää. Haluan elää juuri niin kuin sisin sanoo vaikka seurauksena saattaisi vähän hävetäkin.

Kulunut vuosi aina viime kesästä saakka on ollut elämäni raskain ja onnellisin samaan aikaan. On tapahtunut niin paljon hyvää ja sitten olen itkenyt (häpeästä ja milloin mistäkin) niin paljon. Ja väitän jo toisen kerran, että sellaista sattuu vain ihmisille, jotka elävät täysillä.

Alan pikku hiljaa tuntemaan oloni taas omakseni itsekseni; herään aamuöisin kirjoittamaan (kello juuri nyt: 04.10), luen kirjoja ristiin ja häpeän asioita jatkuvasti eli haastan itseäni jatkuvasti. Myös nämä vaalit olivat kuin pikaspurtti tulevaisuuteeni: kriiseilin koko alkuvuoden somessa siitä, miten lapset ovat vallanneet lähes kaiken aivokapasiteettini enkä viitsi kirjoittaa edes vastuullisuudesta enää. No, nyt on ollut Instagram täynnä maahanmuuttopolitiikkaa ja vihreämpää taloutta. Noloine typoine kaikkineen.

Helsinkiläiset, mua voi äänestään kuntavaaleissa numerolla 780! ❤

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Uutiset & Yhteiskunta

Olen ehdolla kuntavaaleissa! (Nro 780, Helsinki, Vihreät)

Mikä viikko. Reilu viikko sitten en ollut ehtinyt edes miettiä tulevia kunnallisvaaleja. (Sen verran mietin, että olin lasten päiväuniaikaan valmis tekemään vaalikoneen ja täytettyäni sen ajatuksella, huomasin tuloksia analysoidessa, että se oli pari vuotta vanha eduskuntavaalien kone…)

Reilu viikossa olen asettunut ehdolle, käynyt ottaa virallisen vaalikuvan (kaatosateessa julkisilla ilman sateenvarjoa), täytellyt niitä tuoreita vaalikoneita ja miettinyt muutaman kerran että mihin kaikkeen sitä ihminen spontaanisti ryhtyykään.

Mutta spontaanit päätökset syntyvät joskus vuosien tiedostomattomienkin ajatusten jälkeen. Poliittinen vaikuttaminen on aina kiinnostanut mua ja tiedän, että olisin hyvä ja oikeasti omistautunut kaupunginvaltuutettu.

Mua pyydettiin hakemaan ehdolle Helsingin kaupunginvaltustoon jo viime syksynä, ja vaikka houkutus oli jo silloin suuri, yritin kerrankin elämässäni toimia realistisesti. Deniz oli vasta syntynyt ja mulla oli pikkuvauva-arjessa edelleen omat työni kuvioissa, eikä ylimääräistä aikaa tai rahaa sijoittaa kampanjointiin.

Mutta kun mua pyydettiin hakemaan vielä viimeisen kerran päivä ennen viimeisten ehdokkaiden vahvistamista (eli toissaviikonloppuna!), en voinut enää kieltäytyä. Mun sydän sanoi joo. Tiesin, että vaaleihin on vain muutama viikko ja se ei ole pitkä aika antaa kaikkensa.

Toisenlaisessa todellisuudessa – tai ensi vaaleissa – asetun ajoissa ehdolle, säästän kampanjointia varten, kokoan tukitiimin, teen kunnon vaalistrategian ja otan vaalikuvauksiin sateenvarjon mukaan.

Mikäli tänne eksyy uusia tyyppejä näin vaalien alla, haluan esitellä itseni: Olen Saranda Dedolli, vastuullisuusvaikuttaja, tietokirjailija ja viestintäalan moniyrittäjä. Korkeakoulututkintoni on kuitenkin sosiaalialalla. Asun Itä-Helsingin Vuosaaressa; veri on aina vetänyt itään mutta työni ja laajan sosiaalisen verkostoni takia tunnen Helsingin tosi hyvin. Juureni (eli vanhempani) ovat Kosovosta.

Olen kahden pienen lapsen äiti. Ela on kaksi ja Deniz kahdeksan kuukautta. He on parasta, mitä minulle on tapahtunut, ja kunnallispolitiikassa haluaisin tarjota heille ja kaikille muillekin lapsille parasta mahdollista takaisin: laadukkaampaa varhaiskasvatusta ja enemmän resursseja synnytyssairaaloihin ja lastensuojelutyöhön.

Muut asiat lähellä sydäntäni ovat: vihreämpi talous, ekologisemmat valinnat helsinkiläisen arjessa (vaalikoneissa kysytään, että pitäisikö kouluissa tarjota kerran viikossa kasvisruokaa; mun mielestä sitä liharuoka voisi tarjota kerran viikossa), matalamman kynnyksen mielenterveyspalvelut, pienyrittäjien tukeminen sekä aidosti toimiva maahanmuuttajien kotouttamispolitiikka.

Mä tiedän, että olen ihan liian myöhään liikenteessä ja toukokuun työkalenteria suunnitellessa en ottanut huomioon, että kevään viimeinen jo valmiiksi kiireinen työkuukausi uppoaisi myös vaalityöhön. Mutta ilmeisesti viikko on pitkä aika sillä olen huomannut jo näiden päivien aikana haaveilevani siitä, että pääsen oikeasti sisään.

Vanhoille lukijoille: tämä on ensimmäinen ja viimeinen vaalipostaus. Tiedän, että olen ollut todella surkea päivittämään blogia tänä keväänä mutta näin tutulta bloggaajalta tutuille ja rakkaille lukijoille: tämä kevät on ollut raskas ja elämässä on ollut jonkun verran henkilökohtaisia muutoksia. Yritän siti tsempata koska joka kerta kun kirjoitan tänne edes jotain, sydän kevenee vähän.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com