Täytin eilen 29 vuotta. Ja vauva 12 viikkoa.
Jep, mulla on viime blogikirjoituksen jälkeen syntynyt kolmas vauva! Jeii!
Veikkaan, että iso osa blogin lukijoista seuraavat Instagramissakin, joten säästän teitä koko vuoden catch upilta.
Instagram on toki kiva, mutta mulla on ollut kauhea ikävä oikeaa kirjoittamista. Tunteiden spontaanista sanoittamista. Paikkaa, johon purkaa aitoa sisintä. Ehkä vain prosentin sisintä, mutta silti sitä omaa itseään – joka on edelleen olemassa pyykkivuorten, kahden vaippaikäisen, vauvan koliikin, kasaantuvan työmäärän ja kylmien kahvikuppien alla. (Viimeinen on vale: voin ylpeästi kertoa, että vaikka mulla on kolme alle 4-vuotiasta lasta, juon kahvini aina tuoreena. Otan kahvin hyvin vakavasti.)
Vaikken ole kirjoittanut yli vuoteen blogiin mitään, myönnän käyneeni silloin tällöin lukemassa vanhoja tekstejäni. Tunnen aina sekä häpeää että ylpeyttä: monet jutut nolottaa, monet jutut (usein ne samat) herättävät kiitollisuutta ex-itseäni kohtaan, joka on jaksanut kirjoittaa muistoja ylös.
Ehkä siksi haluan kirjoittaa taas. Muistaa ”viimeisen hyvän vuoden” he he he. (Muka vitsi mutta mulla on oikeasti jäätävä ikäkriisi.) Muistaa luultavasti tai ainakin toivottavasti elämäni kiireisintä aikaa 3-vuotiaan, ensi kuussa 2 vuotta täyttävän ja tosiaan kolmekuisen vauvan kanssa, jolla on koliikki. Koska se on ihan totta, mitä kaikki sanovat siitä, että ruuhkavuosista ei muista yhtään mitään: mä en valehtelematta muista enää maanantaiaamuna mitä me ollaan tehty viikonloppuna. Mutta blogin ansiosta edes jotain jäisi talteen myöhempää varten. (Vaikka vain muistutukseksi siitä etten todellakaan halua enempää lapsia! Kuulitko tulevaisuuden vauvakuume?)
Mitä sitten haluan muistaa…
– Että kaaoksesta ja turhautumisesta huolimatta elämässä on tosi paljon hyviä asioita: ihmisiä, jotka ovat tarjonneet apua… Päivittäinen aamu-uinti, josta olen pitänyt kiinni kun olen ensin rauhoitellut rannalla itkevää vauvaa vaunuissa tovin… Kolmannen helpon raskauden ja ihanan synnytyksen… (Eihän olisi ollut reilua saada vielä kolmas helppo vauva.) Toivon kipinän siitä, että vaikka alku on vauvan kanssa ollut vaikea, meistä tulee vielä tosi hyvä tiimi
– Että tunneasioissa ei pitäisi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Ja että intuitio on tärkein työkalu ihan kaikessa
– Että lapset ovat ihania myös vauvavuoden jälkeen – esikoinen on jo nyt paras ystäväni, introverttikaksoseni, joka pitää huolen, että roskat lajitellaan oikein ja ettei kesälläkään saa syödä liikaa jäätelöä, koska hampaisiin voi tulla reikiä. Keskimmäinen on edelleen samanlainen hymyilevä hassuttelija – perheemme ilopilleri, joka jakaa pusuja pitkin kyliä. Lapset taitavat vain parantua kasvaessa eli toisin sanoen – tätä ei voi mitenkään korostaa itselleni liikaa – älä hanki niitä enempää.
Haluan muistaa eilisillan, kun kävelin paljain jaloin Hämeentietä kantaen uusia käytettyjä korkkareita jaloissani. Sen hetken kun ymmärsin taas miten valtavan onnekas olen, kun olosuhteista huolimatta mulla ei ollut mikään kiire kotiin. Ja vaikka päivät on muuten kiireisiä, just nyt ei ole kiire päästä niistä eroonkaan. Tämä kaikki on vain väliaikaista ja siksi haluan muistaa edes osan tästä. Lasten kasvaessa aikuisiksi todeta, että palaisispa sitä takaisin niihin päiviin – vaikka silloinkin varmaan sisimmissäni antaisin mieluummin toisen käteni kuin eläisin nämä ruuhkavuodet uudestaan. 😄
Yhteydenotot:
