Kategoriat
Hyvinvointi

En hauku vartaloani (lasteni nähden tai mieluiten muutenkaan)

Molemmissa raskauksissa mulla on ollut hyvä olla ihossani. En ole puhunut vartalostani kertaakaan rumaan sävyyn. Olen pitänyt sitä hyvänä: saunonut, kuorinut, öljynyt ja pyytänyt hierontaa, vaikken tavallisesti edes tykkää olla hierottavana.

Olen ihaillut kasvavaa kumpua vatsan kohdalla ja ajatellut, että kaikki mukana tuleva selluliitti, arvet ja muut lisäkilot ovat kaikki sen arvoista, että vartaloni kantaa ja kasvattaa mulle tärkeimmän ihmisen sisällään.

Valitettavasti raskaus kestää vain 9 kuukautta ja isompi työ onkin sitten se, kuinka rakastaa tai edes hyväksyä omaa vartaloa myös ennen raskautta ja sen jälkeen.

Mulla oli lapsena ja nuorena hyvä itsetunto eikä “sen suurempia” painoon liittyviä ulkonäkökriisejä. (Jos jostain kriiseilin, se oli akneinen iho. En ikinä unohda miltä akne sai mut tuntemaan itsestäni.) En ole koskaan ollut luokan hoikin tai hoikka ylipäätään, mutta en mä ole kokenut tarvettakaan siihen. Uskon sen johtuvan siitä, että olemme siskojeni ja myös ystävieni kanssa kaikki vähän eri kokoisia ja muotoisia. En koskaan määrittelisi ketään ulkomuodon perusteella ja ehkä olen alitajunnassa aina vakuutellut itselleni, ettei kukaan määrittelisi minuakaan.

Silti silloin tällöin (ennen ensimmäistä raskautta ja etenkin näiden raskauksien välissä), oikein huonoina päivinä ja huonoina kausina sorruin kiusaamaan vartaloani. Muutama kuukausi Elan syntymän jälkeen olin jatkuvasti tietoinen siitä, että imetys oli päättynyt toivottua aikaisemmin ja “palautuminen olisi tällöin hitaampaa”. Sen lisäksi priorisoin kaiken vapaa-ajan töihin enkä juurikaan liikuntaan ja tunsin senkin päätöksen vaikutukset henkisesti ja fyysisesti.

Lopulta painoin vauvavuoden lopussa 6 kiloa enemmän kuin ennen raskautta ja vaikka nyt mietin että tuo on varmasti varsin yleinen luku, silloin se tuntui maailmanlopulta. Tällä hetkellä, kesken tämän “raskaus ja raskausvartalo on niin kaunista eikä lihominen haittaa yhtään” -mentaliteettiäni on vaikea samaistua tuon aikaiseen ajatusmaailmaani mutta samaan aikaan yritän valmistaa itseäni jo etukäteen siihen. Siksi kirjoitinkin vähän aikaa sitten kirjeen synnytyksen jälkeiselle vartalolleni.

Nyt kun itsellänikin on lapsia, mulla on ekstramotivaatio olla lempeä omaa kroppaani kohtaan. Niin synnytyksen kuin vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Yksi perusarvoista, jonka aion opettaa lapsilleni on juuri tuo, että ulkonäkö ei kerro ihmisestä itsessään yhtään mitään. En aio näyttää mahdollisesti vaarallista esimerkkiä tutkimalla itseäni kriittisesti peilistä, laihduttamalla tai nimittämällä muiden ulkonäköä lapseni edessä.

Olen uskonut, että nuo asiat ovat mulle itsestäänselvyyksiä ennen äidiksikin tuloa, mutta pari vuotta sitten kun katsoimme elokuvaa Ferhatin kanssa, kuvailin yhtä henkilöä, jonka nimeä en muistanut “tuo pulska mies tuossa”. Ferhat katsoi muhun ja kysyi, että eikö mulla tosiaankaan tullut muita ominaisuuksia tai adjektiiveja mieleen, jolla kuvailla henkilöä? Hävetti niin paljon, koska huomasin, että oikein “turvallisessa” seurassa voin möläyttää jotakin noin tahditonta. Miksen siis möläyttäisi vahingossa lapsienikin kuullen? Häpeästä huolimatta tuo hetki oli hyvä opetus itselleni skarppaamaan kielen käytössä sekä hyvä muistutus siitä, että ainakin oma puoliso on muakin tarkempi näissä asioissa. Voin kuvitella, että Ferhat tekee ihan kaikkensa, jotta meidän lapsista kasvaa itsevarmoja mutta myös muita ihmisiä kaikin puolin kunnioittavia tyyppejä. Nuo – vahva itsetunto mutta kunnioitus muita kohtaan – ovat kaksi sellaista ominaisuutta, joita itse arvostan tosi paljon ja joiden uskon olevan salaisuus onnelliseen elämään.

Mä muistan lapsena sellaisen esimerkin, jossa äiti kerran sanoi, ihan ohimennen, ettei ota nyt banaania, koska hän on päättänyt laihduttaa. Mä mietin vuosia sen jälkeen, että banaani on jotenkin epäterveellistä ja välttelin itsekin sen syömistä, vaikken halunnutkaan lapsena laihduttaa. Kaikenlaiset jutut jäävät lapselle mieleen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Liian aikaisin päättynyt imetys

Rakas synnytyksen jälkeinen kroppa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Vesi on mun elementti

Mun elementti ja ekorikos on vesi.

Talvella harrastan surutta uimahalliuintia. Toukokuusta syyskuhun hyödynnän luonnonvesistöjä, kunnes raajat eivät anna enää kalistelusta myöten. Mutta vastapainoksi käyn aamu- ja iltauintien jälkeen lämpimissä suihkussa. Lyhyissä minuutin, parin suihkussa mutta kuitenkin.

Mä en ole kasvanut veden äärellä. Kosovossa ei ole merta, juureni eivät ole “vedestä”. Mä aloin vasta teini-ikäisenä viihtymään rannalla ja vedessä pidempiä aikoja yksin.

Vesi on mun elementti. Se on mun tapa aloittaa päivä, aloittaa uudestaan. Aamu-uinti on mun mielenterveyden peruspilareita: tapa käynnistää päivä rauhassa ja yksin, painottomassa tilassa.

Ja koska mainitsin jo ekosyntini, joskus joudun useamman kerran päivässä “nollaamaan” päivän tapahtumat käymällä kylmässä suihkussa. Suihkumeditaatiossa. Laitan kylpyhuoneen valaistuksen hämärälle ja pistän viileän veden virtaamaan. Hengitän neljä sekuntia syvään, pidätän hengitystä sekunnin ja sitten päästän sen ulos viidessä. Olen sen jälkeen kuin uusi ihminen, ainakin seuraavaan suihkumediaatioon asti.

Vesi on osoittautunut myös tehokkaaksi lääkkeeksi raskausselkäkivuille.

Astrologiassa vesi yhdistetään tunteellisuuteen ja herkkyyteen, ja se on ravun (meitsi!), skorpionin ja kalan (Ela <3) elementti. Vesielementin merkit ovat myötätuntoisia, joustavia ja huolehtivaisia. Saatamme vaikuttaa ulkoa päin tyyneiltä, mutta sisimmissämme olemme ailahtelevaisia ja syvällisiä.

Ela on kalat (niin tyypillinen sellainen) ja siinä missä hän on muuten arka ja vetäytyvä, veden äärellä hän on varsinainen vesihirmu. Säässä kuin säässä, oli veden lämpötila mikä vain. Hän rakastaa vettä ja on vedessä kuin kotonaan. Tunnen siitä ylpeyttä ja yhteenkuuluvutta hänen kanssaan: jaamme jonkin meille niin ominaisen asian yhdessä. Meillä on yhteinen elementti, jonka äärellä meillä molemmilla on tosi hyvä olla.

Kiitän universumia ajoituksesta. Neuvolalääkäri on neuvonut, että uinnin voi lopettaa vasta neljä viikkoa ennen laskettua aikaa eli uintikesää on vielä kuukausi jäljellä. Ensi kesään mennessä vauva on jo “iso” eikä tarvitse pelätä esimerkiksi rintatulehduksen riskiä. Silloin pitää vain murehtia, että mistä sen uintiajan oikein repäisee…

Tällaisia höpötyksiä tänään. Kerroin jo Instagramissa, etten ole parhaimmillani tänään, en ole ollut koko kuukauden aikana… Teksi on rönsyilevää ja frankly aika epäkiinnostavaa. Paitsi että mua ainakin kiinnostaa kamalasti minkä elementin te koette omaksi, kertokaa kommenttikentän puolella! 🙂

Uintikassi on saatu Globe Hopelta! Se on tehty kierrätetystä auton airbag-kankaasta ja valmistettu täällä Suomessa ja Virossa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Mielen päällä tänään tiistaina klo 04.36

On vasta tiistaiaamu kello neljä ja tuntuu, että olen ehtinyt ajatella (ja murehtia) viikkojen edestä.

Yöherätykset siis jatkuvat, mutta juuri eilen kun aikaisempi herätys ei olisi haitannut ja olisin mielelläni käyttänyt sen maanantaitraditiona pidemmällä aamu-uinnilla, nukuin pommiin. Elämän ironia. Kerkesin kuitenkin juuri ja juuri töihin, viimeiselle toimistotyöpäivälle ennen kesälomaa ja sitten äitiyslomaa.

On mukava jäädä yhdestä työstä lomalle (vaikka se tarkoittaa todennäköisesti lisää työntekoa omille yrityksille) ja saada jopa kesälomalta palkkaa. Samaan aikaan tunnen haikeutta, koska olen saanut jakaa ne työpäivät parhaan ystäväni kanssa. On suuri etuoikeus saada viettää kerran viikossa kahdeksan tuntia kerralla rakkaan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka päälle voi oksentaa about kaikki kuulumiset ja syvimmät salaisuudet, ilman mitään pelkoa tuomituksi tulemisesta.

Sekavien työkuvioiden ja pienlapsiarjen keskellä on ollut myös lohduttavaa, kun viikossa on yksi aika ja paikka, jossa täytyy olla. Jossa rutiinit ovat selkeitä ja kahvipannu kuumana. Monet tietävät jatkavansa vanhempainvapaan jälkeen hoitovapaalle mutta mä haluan edes tänne siksi yhdeksi päiväksi heti kun vauva on 9 kk!

Muita ajatuksia mielen päällä (lähinnä näihin aikoihin kun en saa enää unta ja kaikki tuntuu astetta raskaammalta):

  • läheisten kuulumiset. Monilla ei mene hyvin ja mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä voimattomammaksi tunnen itseni. Ei sen takia etten voisi nyt auttaa vaan pelkään etten voi auttaa enää vauvan syntymän jälkeen. Olen ystävä parasta ennen -päiväyksellä
  • läheisten kuulumiset saavat itseni ymmärtämään miten onnekas olen. Sanon sen Ferhatille päivittäin ääneen, että olen maailman onnekkain ihminen. Ja mä todella vilpittömästi tarkoitan sitä
  • mutta joskus olen täysin vakuuttunut että paskan määrä on vakio ja se, että olen saanut kaiken haluamani tähän asti tulee väistämättä ja nopeasti johtamaan johonkin todella kamalaan. Siis sellaisiin kamaliin asioihin, mitä ei sanota edes ääneen
  • ja silti kehtaan toivoa universumilta kokonaisia yöunia. Kiitollinen ja kyltymätön samaan aikaan…

Kuulen Elan heräilevän. Tänään hän menee isoäidille hoitoon ja näen päivän kriisin avautuvan edessäni: en vietä tarpeeksi aikaa lapseni kanssa mutta jos hän olisi tänään kotona, en ehtisi tekemään ne 101 kerääntynyttä asiaa. Hohhoijaa. Ykkösmaailman ongelmat ja raskaushormonit ja äitiys (ja vähän myös ne vaillinaiset unet).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Olen ollut todella ankara

Kerroin viime viikolla, että vanhojen postausten siirto uudelle alustalle oli varsinainen a trip down memory lane. Osa postauksista hävetti, osasta tunsin puhdasta iloa ja osasta huomasin, kuinka pitkälle sitä ollaankaan tultu.

Etenkin alkuvuoden 2018 tekstit saivat ymmärtämään kuinka ankara olen oikeasti aikoinaan itselleni ollut. Tavoittelin silloin elämässä jotain täydellistä tasapainoa, jossa parisuhde, kaikki muut ihmissuhteet, työ, talous ja harrastukset olisivat kaikki harmoniassa, samalla tulevia häitämme suunnitellen. Olin vasta paranemassa burn outista ja masennuksesta, jossa itsessäänkin on tavoitetta tarpeeksi, ja silti tunsin aivan jäätävää morkkista jos joku päivä jätin julkaisematta blogiin tai nukuin pommiin CrossFit-treeneistä. Siis miten ihmeessä mä edes pääsin burn outista yli tuolla menaliteetillä?

Vaativuus itseäni kohtaan on edelleen yksi vahvimmista piirteistäni (vahvimmista = ikävimmistä mutta sopivissa määrin parhaimmista), mutta se on vuosien aikana hellittänyt paljon. Nyt mä yksinkertaisesti tiedän, että täydellistä tasapainoa ei olekaan tai jos on, se löytyy korkeintaan korvien välistä. Aina elämässä kärsii yksi osa-alue tai useampi samalla kuin muut kukkivat. Tai sitten kärsivät kaikki ja hetken kaikki on todella perseestä, kunnes ei myöhemmin enää ole. (Ja sitten on taas.)

Voisin melkein väittää että äitiyskin on muuttanut suhtautimistani elämään ja itseeni: kaikki ei todellakaan mene aina suunnitelmien mukaan eikä kukaan meistä ole täydellinen vanhempi. Hassua, mutta ajattelen äitiyden olevan elämäni tärkein rooli ja silti kannan siitä vähiten paineita: kaikkein parasta ja luonnollisinta on olla vain oma itsensä virheine kaikkineen ja silti huomata, että päivän päätteeksi lapsi suukottaa ja rutistaa syliin, rakastaa ehdoitta. Kaiken niiden purkkiruokien ja yli suositusten menevien ruutuaikojenkin jälkeen.

Ja tiedättekö sen sanonnan, että jos tänään tekee jotain vaativaa, on se palvelus tulevaisuuden itselleen? Välillä se on kyllä toisinpäin! Jos olisin kirjoittanut aikoinaan vähemmän, mulla ei olisi mennyt monta viikkoa siirtää kaikki se vanha materiaali tänne uuteen osoitteeseen. Joskus tulevaisuuden minä kiittäisi laiskuudestakin.

Tasapuolisen rentoa ja alisuorittavaa viikon jatkoa sinne jokaiselle. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Työ & Opiskelu

Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää

Ystäväni kertoi keväällä, että pääsykokeet jännittävät. Häntä pelotti mahdollinen hylkäyspäätös ja epäonnistumisen tunne. Olen aina päässyt siihen kouluun, johon olen halunnut ja siihen työpaikkaan, jota olen hakenut, hän sanoi. Minua huvitti, koska tuntui, että oma tarinani on mennyt ihan päinvastoin.

Mä hain lukion jälkeen valtsikkaan opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, mutta jäin “vain” 6 pisteen päähän – edelläni oli siis kymmeniä ellei satoja muita hakijoita. Mä olen täyttänyt työhakemuksia, joihin ei olla koskaan vastattu. Mun viimeisin palkankorotustoive ei mennyt läpi.

Kun lukion ruotsin tunnilla sujautin kurssikaverille sööttiin lappuun kirjoitetun treffipyynnön, johon sain kohteliaan ei vastauksen, se ei johtanut ensimmäiseen eikä suinkaan viimeiseen sydänsuruuni.

Mä olen lähettänyt paljon blogiyhteistyöehdotuksia, mutta vain murto-osa niistä on johtanut oikeisiin kauppoihin. Mediatoimistollamme BETTERillä oli hiljaisempi lähtö, kuin mitä etukäteen uskoin. Mun kirja ei myynytkään ihan niin paljon, kuin mitä etukäteen uskoin.

Ja oikeasti mä olen tässä, uuden blogin äärellä, koska en ollut tarpeeksi kaupallinen edelliselle blogiportaalille. Mä olin haaveillut omista sivuista ja omasta alustasta jo jonkun aikaa, mutta se tuntui iskulta kasvoja vasten kun kuuli, että se muutos olisikin palvelus kaikille osapuolille. En ollut vielä valmis hyppäämään tuntemattomaan. On helpompaa kulkea itse mukavuusalueen ulkopuolelle kuin tulla tönityksi sinne.

Silti ihan kaiken jälkeen uskon että mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää. Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä enemmän näyttöä siitä, että on oikeasti yrittänyt. Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä enemmän on myös onnistumisia. Tekevälle sattuu, niin monella eri tavalla.

Sä luet mun uuden blogiosoitteen ensimmäistä postausta. Nämä sivut ovat vielä ihan keskeneräiset, mutta kaikki vanhat julkaisut olen onnistunut siirtämään, ja visuaalisuuteen ja teknisyyteen alan panostamaan vasta nyt. Vuosien 2013-2017 postaukset ovat “vähän miten sattuu”, mutta tammikuusta 2018 eteenpäin siirsin jokaisen postauksen manuaalisesti, ja luin ne yksitellen läpi. Vanhojen postausten läpikäynti on jossain määrin henkinen itsekidutusmuoto. Se nostalgian määrä yhdistettynä häpeään ja wtf was I thinking -tunteeseen… Vertaa siihen, että löydät jonkun vanhan laatikon, joka on täynnä nuoruuden rakkauskirjeitä ja noloja kuvia. Tunteiden kirjo on laaja ja jokaiseen kohtaan jumiutuu lyhyeksi ikuisuudeksi. Koko kesäkuu tuntui lyhyeltä ikuisuudelta.

Ja hei pieni tällainen off topic: blogi on tästä lähtien vain Saranda Dedolli, ei enää Tyhjä ajatus! Jännää!

Mun vuoden lempikuukaudet ovat huhti-, heinä- ja lokakuu, koska ne ovat miniuusivuosia eli uuden kvartaalin alkuja. Tänään alkaa sellainen kvartaali, jossa tulen varmasti elämään useamman hylkäyksen ja kirjoittamaan useamman postauksen, joka aiheuttaa vuosia myöhemmin vakavia häpeäflashbackeja. Ja se on juuri se tapa, jolla haluan elää elämää. Täysillä, joskus vähän nolosti ja aina koko sydämellä.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Raskaus & Synnytys

Mä olen ollut vähän väsynyt

Hei ihanat. Mitä teille kuuluu? Oletteko ottaneet kaiken ilon irti viime päivien säistä?

Mä olen rehellisesti ollut tosi väsynyt. Olen nukkunut huonosti (tietysti juuri nyt kun lapsi nukkuu taas viimeisimmän eroahdistusvaiheen jälkeen kuin unelma) ja herännyt joka aamu kolmen aikoihin saamatta enää unta. Näen tosi raskaita unia, joihin herään pitkin yötä jo ennen sitä kello kolmea. Olen kuullut että uuden elämäntilanteen edessä ei raskaana ole yhtään epätavallista prosessoida vaikeita asioita ja tunteita nukkuessa, jotta olisi tulevalle lapselle “paras mahdollinen vanhempi”.

Jo ennen huonoja yöuniakin huomasin että nyt raskauden viimeisen kolmannen kynnyksellä väsyin tavallista aikaisemmin iltaisin. Täytyy ehkä alkaa vähän hiljentämään vauhtia kun ottaa huomioon että elämä on tarpeeksi menevää jo valmiiksi yksivuotiaan kanssa. (Joka diskleimerinä on toki yksi aika easy going tapaus mutta silti. Uhmaikä on alkanut nimittäin täälläkin. Mikä ihme tää lattialle heittäytymisjuttu on silloin kun toinen ei saa haluamaansa!?)

Siispä, julistan parin viikon postaustauon. Töitä toki on blogin ja muidenkin hommien kanssa mutta jos kaikki menee hyvin, olen tankannut lepoa ja unta heinäkuun alkuun mennessä ja te pääsette lukemaan seuraavan postauksen uusilla sivuilla! Uudet sivut on ollut kyllä yksi työmaa, ei siksi, että ne olisi vaikeita rakentaa vaan koska tuollainen tekninen säätö ei ole ollenkaan mun juttu. 😄 Kärsivällisyys katoaa ensimmäisinä sekunteina. Ehkä jaksan keskittyä siihen paremmin jos saan mietintätauon postausaiheista. Heinäkuussa alkaa myös puolison pitkät kesälomat ja isyysvapaat, joten aikaakin tulee olemaan roppakaupalla lisää.

Sillä välin mua voi seurata Instagramissa @saranda.dedolli . Voikaa ja nukkukaa hyvin, nähdään blogissa pian! <3

Boobin äitiys- ja imetyspaita saatu Mammasilta, johon mulla on teille alennuskoodi tyhjäajatus20 – sillä saa kaikista normaalihintaisista tuotteista 20% pois!

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Euroopan kaunein kahvila on Helsingissä

Vanhemmuuden tasa-arvo: meidän perhe

Mä olen ollut vähän väsynyt

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi Pukeutuminen & Kauneus

Tunteiden vuoristorataa

Katsoin Netflixin Never Have I Ever -teinikomediasarjaa. Yhdessä jaksossa, missä päähenkilö Devi muistelee kuollutta isäänsä, itkin enemmän kuin ehkä koskaan ikinä elämässäni. Vieressä töitä naputteleva Ferhat ei ihan ymmärtänyt, mistä nyt on kyse. Oma isäni on elossa eikä aihe koskettanut itseäni mitenkään erityisesti. Mä itkin kuin viimeistä päivää koska ajattelin omia lapsiani ja kuinka onnekkaita he ovat heidän isästään. Sä et saa koskaan poistua kotoa ja älä syö tota suklaariviä loppuun äläkä aja enää ikinä autoa, sain sanottua itkukohtaukselta. En omasta mielestäni saanut tarpeeksi lohdutusta, näin Ferhatin ilmeestä, että hän olisi halunnut pyöritellä silmiään.

Kuulin auton radiosta Skyrin mainoksen. Se meni jotenkin näin “tuotteet ovat täydellisiä on the go eikun hetkinen” (selostaja on saavinaan koronauutiset) “tai siis nämä ovat täydellisiä suoraan kotiin vietäväksi eli on the stay“. En voinut lakata nauramasta. Nauroin niin kovaa, että pelkäsin ajavani ojaan. Se oli sillä hetkellä hauskin kuulemani juttu.

Kerroin perjantaina voivani raskauden myötä tosi hyvin. Mihinkään ei satu tai kolota,mitä nyt vessassa on käytävä suurin piirtein kokoajan. Mutta iltaväsymys tuntuu voimakkaalta. Tai no kaikki tuntuu voimakkaammalta. Tuntuu, että elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Suurimmaksi osaksi onneksi hyviä tunteita, ja itken (monta kertaa päivässä) sitä, kuinka onnekas, etuoikeutettu ja rakastettu olen. Mutta tunnen herkemmin myös kaiken muun: olen purskahtanut itkuun monille BLM-mielenosoitusten kylteille ja monet kamalat uutiset jäävät kummittelemaan päiväkausiksi.

Joka ilta viisi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen sanon Ferhatille että mulla on raastava ikävä Elaa ja aamuun odottaminen tuntuu ikuisuudelta. (Kunnes kuusi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen nukahdan itsekin ja herään keskellä yötä hänen itkuunsa ja kiroan lasten hankkimista ja valitsemani aviopuolison koska hän ei koskaan herää itkuun ensin.)

Ja sitten on jotkut asiat, jotka eivät herätä mitään tunteita. Olen lukenut jo parisataa sivua paljon ylistettyä Pieni elämä -kirjaa (Hanya Yanagihara) ja taidan olla tunnekylmä paskiainen kun en ymmärrä hehkutusta vielä ollenkaan. Kyllä se Skyr veti nyt pidemmän korren! Elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa ja vessassa käyntiä ja nyt aloin itkemään (kolmannen kerran tänään) sen takia että nuo kaksi ovat tällä hetkellä elämäni ainoat ongelmat.

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Saranda vai Ferhat: kumpi todennäköisempi?

Ekoilu sopii myös (minun kaltaisille) itsekkäille

Tunteiden vuoristorataa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

#firstworldproblems eli perjantain valitusvirsi

Nonni. Alkuviikko oli kaksinkerroin nirvanaa ja nyt kun yritän kirjoittaa perjantaiaamuksi postauksen, ärsyttää, kiukuttaa, kaikki on huonosti. Torkutin aamulla tehokkaat työtunnit, minkä ei pitäisi olla ongelma, koska Ela on hoidossa ja mies pitkästä aikaa toimistolla, mutta arvaattekin että olen juuri siksi entistä saamattomampi. En ole edes tajunnut miten aikaansaavampi olen ollut kun mieskin on ollut kotona kokoajan koneella vieressäni ja tietysti kaikkein tehokkain olen Elan päiväunien aikana – silloin ei hukata minuttiakaan ja koko työnteko tuntuu (hyvällä tavalla!) pikajuoksulta aikaa vastaan.

Samaan aikaan huvittaa katkerasti, sillä mitään töitä ei oikeasti edes ole, paitsi ne kaikki sata joita pitäisi tehdä jotta joskus olisi töitä. Pitäisi rakentaa sivuja, lähettää yhteistyöehdotuksia, tehdä markkinointia, valokuvata ja editoita ja tuottaa sisältöä… Harmi ettei aurinko edes paista, ei voi käyttää senkään nojalla yrittäjän veto-oikeutta lykätä hommia. Siispä istun kirjaimellisesti hajareisin puhelin kädessä kirjoittamassa tätä tekstiä koska en pysty muuhun, ja kerroinko jo

kaikki hitto vie ärsyttää.

Onneksi lähdemme huomenna Elan ja ystävieni kanssa mökille. Mikä tuntuu tietysti tässä mielentilassa susipaskalta idealta, koska just viikonloppuisin mies on vapaana ja just silloin voisin tehdä kaikkia töitä mitä ei oikeasti pitäisi, mutta pitäisi kuitenkin tehdä. Aloin eilen myös pakkaamaan Elan tavaroita ja ihan oikeasti, kuinka paljon kamaa yksivuotias tarvitsee mökille!? Siis mehän tarvitaan SYÖTTÖTUOLIKIN, ei jeesus. Ja tietysti samalle henkilölle vähintään 35 eri housut, koska Ela ei kävele mutta konttaa senkin edestä ja kaikki housut menevät likaisiksi juuri ennen kun ehtivät mennä rikki.

Ja nyt kun pääsin tähän valitukseen makuun, harmittaa niin paljon, että mies palaa takaisin toimistolle. Ei niinkään tartuntavaaran vuoksi vaan siksi että olen tottunut meidän kolmen symbioosiin kotona. Muistan sen maaliskuisen viestin, jossa hän ilmoitti että tästä lähtien hän on määrittämättömän ajan kotona etänä, ja mua otti pannuun. Pelkäsin silloin että hän ei saa multa ja Elalta tarvitsemansa työrauhan ja että vaatisin häneltä työpäivienkin aikana osallistumista kotitöihin. Ja ennen kaikkea mietin, että mitä käy tällaisille täysin omille ja hiljaisille päiville, joista en ilmeisesti osaa enää nauttia tai ottaa minkäänlaista hyötyä irti.

Tuntuu melkein yhtä pahalta kuin silloin kun mies palasi Elan syntymän jälkeen ensimmäisen kolmen isyysvapaaviikon jälkeen töihin. En mä pysty tähän yksin! (Lol, vähän ehkä liioittelen.) En kestä, jos Elalle tulee jälleen yksi eroahdistusvaihe, koska meillä on ollut niitä jo kaksi takana ja ne ovat olleet yöunien puolesta helvetillistä aikaa. (Ela ja Ferhat kun ovat kuin kaksi marjaa ja isä on about maailman paras asia heti Ryhmä Haun ja mansikoiden jälkeen.)

Mulla on selvästi ei edes huono päivä vaan erittäin huono asenne koska kun oikoluin tämän äsken, tajusin että valitan asioista, joita en kehtaisi sanoa edes puolisolle ääneen. Mutta sitten ymmärsin että siinä missä hehkutan alkuviikon sitä miten ihanasti kaikki on niin eiköhän nettiin mahdu myös yksi (todennäköisesti raskaushormoneissa) kitisevän naisen valitusvirsi yrittäjän työaikojen tahmeudesta ja perhe-elämän mukavuusalueelta poistumisesta. Olen aika varma että mun lisäksi teitä on myös muutama muu siellä joka a) ei välillä saa mitään aikaiseksi eikä osaa suhtautua siihen sellaisella tarvittavalla zen-asenteella vaan kierii itsesäälissä ja -syytöksissä ja b) äitejä, joiden puolisot palavaat toimistolle ja kohta täytyy muistella miten se lapsi pidettiinkään yksin hengissä.

Ja tietysti c) vanhempia, jotka PYYKKÄÄVÄÄT niitä 35 housuja kokoajan. Ennen tätä mun puolesta Elalla ei ole ollut mikään kiire kävellä, ja oon halunnut hänen olevan mun sylivauva ensi syyskuuhun asti ennen kuin syntyy toinen. Mutta god damn it, kohta siirryn ekopesuaineesta marketin halvimpaan. (Jep, näin huonosti mulla on asiat.)

Kuvituksena pinkkiä, koska pinkistä tulee hyvä mieli. Rannekoru saatu Ideakorusta

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

Tavoitteet elävät päivien (ja sään) mukaan

Luin reilu vuosi sitten kirjoittamani postauksen mun ja Elan viikonlopusta. En muistanut että elämä oli niin lennokasta kaksikuisen vauvan kanssa! 😄 Tai ylipäätään! Ehkä tämä koronakevät on saanut mut unohtamaan miten paljon sitä ihminen ehtiikään tekemään ja kavereita näkemään yhden ainoan viikonlopun aikana.

Onneksi olin postauksen lopussa kirjoittanut disclaimerin siitä että monet päivämme viikosta eivät kuitenkaan ole ihan noin vauhdikkaita. Nauroin ääneen (omille vanhoille jutuilleni, jep, olen säälittävä) kun luin seuraavan kohdan:

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä nukuttiin niin huonosti, että laitoin Ferhatille torstaiaamuna viestiä hänen mennessä töihin:Mulla on tälle päivälle vain yksi tavoite: pitää Ela elossa.”

Niin ne tavoitteet muuttuvat päivien mukaan, pienlapsiarjessa aika usein yön mukaan. Koko päivän to do -lista saattaa mennä kokonaan uusiksi riippuen siitä, mikä on ollut viime yön nukuttujen tuntien saldo. Suunnitelmallisena ihmisenä (lue: kontrollifriikkinä) tämä oli vaikea hyväksyä vauvavuoden alussa, ja onhan sen eteen vieläkin töitä tehtävänä.

Sitten on toinen syy milloin päivän tavoitteet saavat mennä luvan kanssa uusiksi: nimittäin TÄMÄ SÄÄ. Suomen kesä on niin lyhyt, että sen nojalla voi heittää kaiken muun romukoppaan. (Jos siis pysty, lol. Yrittäjänä ja oman työnajansuunnittelijana on helppo puhua.)

Tänään ahkeroin yhteen iltapäivään saakka, jonka jälkeen pakkasin verkkokassiin pyyhkeen ja kirjan (tai siis tiiliskiven eli Hanya Yanagiharan Pieni Elämän) ja vietin iltapäivän yksikseni rannalla.

Katselin rannalla lapsia. Pari vuotta Elaa isompi tyttö leikki kokonaisen tunnin hiekkaleluilla, täysin keskittyen. Ehkä viisivuotias tyttö huusi mummi, mulla on nyt lämmin, saanko nyt mennä veteen. Mietin, että elämä tulee helpottumaan tosi paljon lasten kasvaessa, kun Ela oppii kävelemään, uimaan ja puhumaan.

Sitten katsoin paljaita sääriäni, joita olin levittänyt rantapyyhkeen päälle ja tajusin, etten tiennyt edes, paljonko kello on. Ja että elämä on jo aika hemmetin helppoa nytkin.

Elämä vaikeutuu varmasti taas syksyllä säiden lisäksi myös vastasyntyvän myötä (tai mistä sen tietää jos olemme hänenkin kanssa yhtä meneviä kuin Elan!) mutta ennen sitä aion nauttia jokaisesta helposta iltapäivästä.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Tämä on parasta mitä tiedän

Miten niin tavallisessa maanantaissa voi olla kaikki niin hyvin?

Herään itsekseni 04.10. Mietin, että lapsi on yökylässä ja tänään olisi voinut koisia vaikka kuinka pitkään. Mutta nousen ylös, teen ruisleivän ja menen syömään sen parvekkeelle. Siellä on miehen juuri viikonloppuna kokoamat terassikalusteet ja jo nyt lämmittävä aamuvalo.

Olen yllättävän ahkera ja saan tehtyä (kenties eilisen postauksen innoittamana) niitä vähän inhottavimpiakin töitä pois alta.  Hyppään t-paidassa autoon, laitan Iskelmän soimaan ja menen hakemaan lapsen kotiin. Käyn matkan varrella ostamassa pienen kakun anopilleni.

Hississä kun kysyn Elalta, että minne olemme menossa, hän heittää kätensä ilmaan ja huutaa “BABBAAAA” (isä). Kotona hän tekee samaa kuin viimeksikin yökylän jälkeen, nostaa meidän kummankin kädet samanaikaisesti ilmaan ja huutaa “JEEEE”. Hän jakaa sata pusua, pussailu on kova juttu just nyt.

Kotona syömme kaikki kolme lounasta, jonka jälkeen hän vaipuu sekunneissa tuttuun tapaansa yli kolmen tunnin päiväunille.

Jatkan töitäni samalla kun lusikoin suklaalevitettä suoraan purkista suuhuni. Mies ehdottaa tunnin päästä välipalataukoa parvekkeelle, ja tunnen ylpeyttä kun vien sinne tällä kertaa suklaalevitepurkin sijaan vihersmoothien.

Ela herää, leikimme, teemme ruokaa. Matkaamme vaunuilla rannalle, jossa harjoittelemme kävelemistä. On ihan kesä.

Illemmalla sängyssä levitän raskausarpien ehkäisyyn tarkoitettua voidetta ja ensimmäistä kertaa koko päivän aikana pieni alakulo valtaa mielen. Harmittaa, että tunnen vauvan liikkeet niin heikosti. Juuri silloin hän potkii kaikella voimallaan kohti virtsarakkoani, ja vaikka ärsyttääkin nousta peiton lämmöstä vessaan, tunnen olevani maapallon onnekkain ihminen. Tämä on parasta, mitä tiedän.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi