Kategoriat
Uncategorized

Mitä (kaikkea) minusta tulee isona?

Vauvani on jo yhdeksän kuukautta, eli ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppuu ja hoitovapaa alkaa. Kulunut vuosi ei ole todellakaan ollut urani hedelmällisin ja viimeistään nyt jälkeenpäin ymmärrän, että se on todellakin ok: aika harvalle vauvavuoteen mahtuukaan mullistavia urakäänteitä.

Vajaa vuosi sitten avasin uudet nettisivut blogilleni. Niihin aikoihin tienasin suurimman osan palkastani nimenomaan blogin kautta, mutta moni asia on muuttunut “muutettuani omilleni” ja nyt en tienaa blogin kautta juuri mitään: blogiportaalissa mulle maksettiin palkkaa suoraan kävijälukujen mukaan ja uusilla sivuilla tein tietoisen päätöksen jättää kaikki mainospaikat pois. Sittemmin myös blogien suosio on jatkanut laskemista. Ja tosiaan vauvavuonna ei ole ole ollut mitenkään liikaa luppoaikaa kirjoittamiselle…

Viime kesänä kuvittelin, että varsinainen yrittäjäurani vasta alkaa ja siksi koinkin pettymystä, kun en voinut tällä kertaa panostaa töihin kuten esikoisen vauvavuoden aikaan. (Ai miten niin työnteko yhden lapsen kanssa on helpompaa kuin kahden, 1,5 vuoden ikäerolla?) Sen sijaan tuntuu että olen vuodessa kadottanut kaiken työinspiraationi ja sinnitellyt yrittäjänä nipin napin.

Joo, muuttujia on ollut paljon: ruuhka- ja vauvavuoden kombinaatio, unettomuus, korona sekä pari muutakin henkilökohtaista elämänmuutosta. Osa minusta on uskoo, että jos nukun edes viikon kunnolliset yöunet, se on taas menoa se ja pääsen takaisin työgeimeihin.

Toinen, ehkä isompi osa uskoo, että tämänhetkiset urahaaveet tai oikeastaan niiden puute on ainakin toistaiseksi pysyvä elämäntilanne. Haluaisin lasten takia kokeilla “ihan tavallista”, osa-aikaista päivätyötä. Saada juuri sen verran palkkaa että laskut tulisi maksettua ja stressata töistä mahdollisimman vähän. Pyörittää somea ehkä sivutuloina, kun tai jos hyvältä tuntuu.

Huomaan pohtivani sitä ikuisuuskysymystä, mitä monet nuoret miettivät nyt valmistumisen kynnyksellä mutta varmasti moni vähän vanhempikin ihminen aina tasaisen väliajoin. Mikä minusta tulee isona?

Lapsena kuvittelin, että kirjailija. Teininä toimittaja. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen sosionomi ja sosionomiksi valmistumisen jälkeen palasin taas lapsuuden haaveisiini eli viestinnän ammattilainen.

Nyt 27-vuotiaana tiedän, että se, mitä haluan olla ei tarvitse tapahtua heti huomenna ja että se voi muuttua monta kertaa vielä. 28-vuotiaana saatan olla jo kaupunginvaltuutettu (no okei viimeistään 32-vuotiaana). Saatan palata sosionomin töihin lasten ollessa vielä pieniä ja ehkä jäädä sille tielle tai perustaa kolmannen yrityksen heti sillä viikolla kun kuopus aloittaa päiväkodin. Aika näyttää. Mutta en voi olla lojaali millekään muulle asialle kuin sille, mikä tuntuu juuri nyt oikealle.

Syksyllä tulen tekemään kaksi työpäivää viikossa vanhassa työpaikassani ja alustavasti ainakin yhden työpäivän yrityksilleni. Arjesta tulee varmasti taas yksi valtava palapeli, mutta toisaalta nautin siitäkin valtavasti. Kun on sopivasti kaikkea: vähän lastenhoitoa, vähän töitä, varmasti aivan liian vähän vapaa-aikaa mutta näitä aikoja ei kutsutakaan ruuhkavuosiksi turhaan.

Then again: Kuka jaksaa miettiä töitä kesällä?!

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Uutiset & Yhteiskunta

Mieluummin häpeän jotain mitä teen, kuin kadun jotain mitä jätän tekemättä

Sain ystävältä lainaksi Brene Brownin kirjan En olekaan yksin: totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta. Otsikko puhutteli mua koska riittämättömyyden tunne on kutakuinkin toinen nimeni, ja ensimmäisen muutaman kymmenen sivun perusteella kirja on tosi hyvä. (Huomaan lukevani sitä hitaasti, koska kesällä suosin ennemmin romanttisia romaaneja; petin Brownia ostamalla samaan aikaan Kate Eberlenin I Miss You. Vakuutuin kun sitä verrattiin Sinä päivänä -kirjaan etten edes lukenut kuvausta sen pidemmälle.)

Häpeä on yhteiskunnallinen tabu enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan häpeästä lisää. Tähän mennessä ainakin seuraavat kaksi asiaa ovat jääneet mieleen: 1. Häpeämme usein vielä aikuisina niitä asioita jotka olivat häpeällisiä lapsuudenkodissamme. 2. Meitä kaikkia hävettää monikin asia ja meitä hävettää puhua häpeästä – ja siksi haluan kirjoittaa siitä tänään.

Mua hävettää ihan jatkuvasti. Osaan onneksi näin aikuisena erottaa mikä on “tervettä” häpeää (onko se sitten enemmän nolostumista? Ehkä Brown kertoo siitä myöhemmin kirjassaan) ja mikä taas on sellaista myrkyllistä, yhteiskunnan mulle langettavaa häpeää. Tämä jälkimmäinen, raskaampi häpeä johtuu itselläni usein riittämättömyyden tunteesta, ja kierre näyttääkin suurin piirtein tältä: “mokaan” jotenkin (teen jonkun virheen töissä tai en tykkää peilikuvasta) -> en tunne olevani riittävä -> hävettää -> hävettää niin paljon etten uskalla puhua siitä -> ahdistaa.

Sitten on onneksi sellaista harmittomampaa häpeää, ehkä just sitä nolostumista. Sitä että antaa ihan kaikkensa eikä asioista tule siltikään mitään, eikä auta muu kuin jäädä nuolemaan näppejään (häpeissään).

Jälkimmäistä tunnen myös paljon, koska, noh, teen paljon. Saan osakseni hirveästi sekä ihastuttavia onnenpotkuja että paskaa niskaan, ja väitän että sellaista sattuu vain ihmisille, jotka elävät täysillä.

Sivutuotteena on silloin satunnainen häpeä, mutta vuosien aikana olen oppinut sietämään sitä. Häpeän mieluummin jotain mitä teen, kuin kadun jotain mitä jätän tekemättä. Elämä on opettanut, että kestän kaiken muun paitsi katumuksen tekemättä jätetyistä asioista, jotka sydän selvästi ohjasi tekemään.

Kuntavaalit hävettää vähän. Hävettää omat kiireessä täytetyt vaalikoneet ja niiden typot ja ajatuskatkokset. Hävettää, etten tässä elämäntilanteessa voi laittaa rahaa vaalikampanjointiin. Hävettää jo etukäteen hävitä.

Mutta samaan aikaan olen tosi iloinen, että asetuin ehdolle. Voin melkein nähdä sen toisessa todellisuudessa elävän Sarandan, joka ei uskaltanut lähteä ja joka lukee muiden vaalikonevastauksia vakuuttuneena, että vastaisi itse fiksummin. (No ei vastaisi.) Näen sen Sarandan, joka seuraa haikeana katuvaalikampanjointia ja ehdokkaiden iloista seurustelua kaupunkilaisten kanssa (vaikka en jaksa nyt edes lähteä tuonne maailmalle. Syytän lapsiani, jotka olen toki valmis lähettämään päiväkotiin heti jos pääsen valtuustoon!)

Näen sen Sarandan, koska oon aikaisemmin, ihan tässä todellisuudessa, jättänyt paljon asioita tekemättä koska olen halunnut välttää sen häpeän tunteen. Enkä halua tehdä niin enää. Haluan elää juuri niin kuin sisin sanoo vaikka seurauksena saattaisi vähän hävetäkin.

Kulunut vuosi aina viime kesästä saakka on ollut elämäni raskain ja onnellisin samaan aikaan. On tapahtunut niin paljon hyvää ja sitten olen itkenyt (häpeästä ja milloin mistäkin) niin paljon. Ja väitän jo toisen kerran, että sellaista sattuu vain ihmisille, jotka elävät täysillä.

Alan pikku hiljaa tuntemaan oloni taas omakseni itsekseni; herään aamuöisin kirjoittamaan (kello juuri nyt: 04.10), luen kirjoja ristiin ja häpeän asioita jatkuvasti eli haastan itseäni jatkuvasti. Myös nämä vaalit olivat kuin pikaspurtti tulevaisuuteeni: kriiseilin koko alkuvuoden somessa siitä, miten lapset ovat vallanneet lähes kaiken aivokapasiteettini enkä viitsi kirjoittaa edes vastuullisuudesta enää. No, nyt on ollut Instagram täynnä maahanmuuttopolitiikkaa ja vihreämpää taloutta. Noloine typoine kaikkineen.

Helsinkiläiset, mua voi äänestään kuntavaaleissa numerolla 780! ❤

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com