Olen syntynyt Suomessa mutta vanhempani ovat Kosovosta, ja siten kosovolaisuus on iso osa minua. Poikaystäväni Ferhat taas on syntynyt Turkissa ja muuttanut pienenä poikana Suomeen. Vaikka kosovolaisessa ja turkkilaisessa kulttuurissa on paljon samankaltaisuuksia, seurustelusuhteemme on yksi parisuhde, jossa on kaksi eri kulttuuria.
Puhumme kumpikin omaa äidinkieltä – minä albaniaa ja Ferhat turkkia – eikä kumpikaan ymmärrä toisen äidinkieltä vielä hyvin. Tämä tarkoittaa sitä, että kun Ferhat puhuu puhelimessa jonkun perheenjäsenensä kanssa turkkia, en ymmärrä mitä hän puhuu. Samaten toistemme sukulaispiiristä on henkilöitä, joiden kanssa ei löydy minkäänlaista yhteistä kieltä. Kun matkustamme Kosovoon, käännän ravintolassa ruokalistaa Ferhatille ja Turkissa taas Ferhat saa toimia minun tulkkinani kun yritän saada taksikuskien kysymyksistä selvää. Nykyään joka kerta kun Ferhat puhuu turkkia, noukin puheesta aina sanan tai muutaman ja pyydän Ferhatia kääntämään ne minulle suomeksi. Päivän aikana vaihdamme keskenämme myös useamman tekstiviestin ja fraasin toistemme äidinkielellä. Matka uuden kieleen opetteluun on silti vielä pitkä. (Ja hitto se turkki vaikeaa.)
Uskonto on myös yksi asia, josta tulee paljon eriäviä näkemyksiä. En ole koskaan käynyt islamin opetuksessa toisin kuin Ferhat, vietän joulua (antaumuksella) enkä noudata uskontoon liittyviä ruokaohjeistuksia.
Mua jännittää myös niinkin epäajankohtainen asia kuin jälkikasvu ja se, että ”kumpia” meidän lapsista tulee enemmän – turkkilaisia vai kosovolaisia? Kumpaa kieltä he tulevat puhumaan paremmin? Kumpaan maahan he lähtevät mieluummin lomalle? Ja että tuleeko näillä asioilla oikeasti olemaan meille silloin mitään väliä, jos lapset ovat terveitä ja toivottavasti hyvän itsetunnon omaavia, ja osaavat elää monikulttuurisen taustojensa kanssa. Onneksi meidän molempien suvuista löytyy monikulttuurisia avioliittoja ja perheitä, ja onkin ollut mahtavaa nähdä kuinka he ovat käyttäneet juurikin sitä monikulttuurisuutta vahvuutena kodin rakentamisessa ja lasten kasvatuksessa. Meidän sukuun on syntynyt jo useampi potentiaalinen diplomaatti.
Nämä pienet seikat ovat asioita, joita saman kulttuurin kanssa seurustelevat eivät välttämättä tule koskaan ajatelleeksi. Mutta tosiasiassa meidän kahden suurimmat erot ja kinat johtuvat kyllä kulttuurillisten erojen sijaan ihan niistä yksilöllisistä eroista – aivan kuten minkä tahansa parisuhteen. Jaamme Ferhatin kanssa samanlaiset arvot vaikka taustamme ovatkin olleet hyvin toisenlaiset ja eri maaperästä, ja se on mielestäni kaiken perusta.
Kahden kulttuurin parisuhde on (välillä vähän hermojaraastava) rikkaus. Se opettaa laajentamaan maailmankatsomusta ja kenties uuden kielen. Se opettaa puolustamaan omia näkemyksiä mutta mahdollisesti omaksumaan myös joitakin kumppaninkin. Ja – sanokaa sinisilmäiseksi mutta uskon silti että – ajan saatossa se kaksi kulttuuria muovautuu parhaimmillaan yhdeksi yhteiseksi ja omaksi.
Olisi muuten ihan mahtavaa kuulla, jos teillä itsellänne on jotain samantyyppisiä kokemuksia tai vaihtoehtoisesti jotakin kysyttävää asiasta!
Kuvat ovat viime kesältä Prizrenistä – kaupungista Kosovossa, jossa puhutaan paljon äidinkielenä turkkia. Tasapuolisuuden nimissä sinnehän voisi muuttaa?
SARANDA
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FIFACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN
19 vastausta aiheeseen “Yksi parisuhde, kaksi kulttuuria”
Hei☺️ itselläni on myös monikulttuurinen parisuhde. Itse olen kosovosta kotoisin ja mies on suomalainen. Meillä on samat arvot ja näkemys asiosta, mutta eri uskonto. Minä olen muslimi ja noudatan niitä sääntöjä ja mies on kristitty , joka ei tosiaan usko mihinkään. Minulla on uskonnollisesti rajoituksia esim. Ei sianlihaa ja alkoholia ja miehellä ei, joten lasten kohdalla olemme mennyt rajoitusten mukaan ja se on sopinut molemmille. Alussa vähän epäiltiin miten tässä nyt tulee käymään ja päästäänkö joissakin asioissa yhteisymmärrykseen, mutta tää on toiminut paremmin kuin osattiin odottaa.Kunhan molemmat on tasa-arvoisia sekä kunnioittaa ja joustaa yhtä paljon niin hyvin tää toimii. Lapsille tää on vaan rikkaus, että saa oppia kahdesta kulttuurista, vaikka arjessa ei meillä sitä eroa edes huomaa, jos vertaa suomalaiseen kulttuuriin. Panostetaan kuitenkin, että lapset oppii albaniaa, ja tehdään kosovolaista ruokaa usein sekä käydään kosovossa sukulaisten luona❤️
edesmenneen exäni siskon perheessä äiti oli suomalainen, isä unkarilainen ja kotimaana Ruotsi. Äiti puhui lapsille (tuolloin 3 ja 5 vuotiaita) suomea, isä unkaria ja kaikkien muiden kanssa puhuttiin ruotsia. Muistan nauttineeni suunnattomasti ajasta, jonka asuimme heidän kotonaan ennenkuin saimme oman asunnon – kieli saattoi vaihtua kesken lauseenkin välikommenttiin toiselle osapuolelle, mutta kukaan ei edes tajunnut sitä.
Hauskaa oli se, että vaikka minä ja exäni olimme suomalaisia kuten lasten äitikin, meidän kanssamme lapset puhuivat vain ruotsia. Suomessa asuvien isovanhempien kanssa toki kieleksi vaihtui suomi, mutta me taisimme olla heidän silmissään kotoisin ”ei-mistään” 🙂
Eikä, voin vain kuvitella miten mielenkiintoisia tilanteita noin kulttuuririkkaan perheen sisällä syntyy! 😀 Heidän lapsistahan tulee kielellisesti oikeita älyköitä. Ja hahaha tuo ”ei-mistään” oli hauska, lapset on siinäkin mielessä fiksuja ettei niiden tarvitse aina luokitella ihmisiä mihinkään tykätäkseen niistä.
Kiitos kommentista! 🙂
Mä olen kasvanut monikulttuurisessa perheessä ja menin itsekin ulkomaalaisen kanssa naimisiin. Meidän lapset on siis vaan neljäsosa-suomalaisia 😀 Ollaan kyllä ukon kanssa kummatkin niin maailmankansalaisia, että eipä ole tarvinnut keskustella uskonnoista (ei uskontoja!), ruuasta (syödään mitä vaan!), juhlapyhistä (juhlitaan kaikkea mahdollista!) tai muusta vastaavasta. Miehen sukulaiset vierailee meillä tiuhaan, mutta joulut ja muut tärkeät juhlat vietetään kyllä Suomessa. Samoin oli ihan selvää, että lapsille tulee mun sukunimi ja mies saa halutessaan ottaa meidän sukunimen (tässä oli joillakin miehen sukulaisista sulattelemista – etenkin kun mies sitten toisen lapsen syntymän tienoilla vaihtoi nimensä).
Mun on kyllä ehkä hankalaa erotella kulttuurieroista johtuvia ongelmia muutenkaan kun olen kasvanut itsekin kahdessa kulttuurissa, eli kaikki tää on ihan normaalia perhe-elämää 😀
Noi oli huippuhyviä esimerkkejä! Ihan mahtavaa että ootte saanut kaiken toimimaan noin hienosti. 🙂 Ja just tuo, että kun monkikulttuurisuus on ”itsestäänselvä” asia elämässä, ei niitä ongelmia näe tai tee. Ihmiset on kuitenkin ihmisiä, ja elämässä on niin paljon muutakin kuin vain kulttuuri”rajoja”.
Tosi hyvää pohdintaa! Itselláni on meksikolainen mies ja asumme Meksikossa neljättä vuotta. Pystyn samaistumaan noihin fiiliksiin, että erilaisista lähtökohdista huolimatta jaatte samanlaisen arvomaailman ja tulevaisuuen suunnitelmat. Meilläkään erimielisyydet eivät liity kulttuurieroihin vaan pikemminkin kenen vuoro siivota, kokata, leikata nurtsi jne 😀
Olin kans aiemmin kylmä skandinaavi, joka ei jaksanut viettää kahta tuntia enempää anoppilassa, mutta tää meksikolainen yhteisöllisyys on tehnyt tehtävänsä ja nyt vietän heidän kanssa mielelläni vaikka koko päivän!
Kiitos! Ihana lukea sun kokemuksesta ja teidän elämästä! 🙂 Neljä vuotta Meksikossa opettaa varmasti paikallisesta kulttuurista ja yhteisöllisyydestä sinä sun toista. 😀 Hymähdin myös tuolle siivousesimerkille – riidanaihe, joka ei tunne kulttuurirajoja. 😀
Kiinnostava aihe. Olen suomalainen ja parisuhteessa italialaisen kanssa. Olen joskus miettinyt, että parisuhteemme ei ole kulttuurillisesti tasa-arvoinen, sillä asumme poikaystäväni kotimaassa Italiassa, puhumme toisillemme italiaa, eikä poikaystäväni osaa sanaakaan suomea ja käymme Suomessa todella harvoin. Olen toisaalta itsekin asunut ulkomailla jo niin pitkään, että identiteettini alkaa olemaan juurettoman yleiseurooppalainen.
Näen monikulttuurisen parisuhteen yksinomaan rikkautena, eikä meillä ole yhdessäoloaikanamme ollut mitään vakavia erimielisyyksiä kulttuurikysymyksistä. Tainno, joskus pitää laskea hitaasti kymmeneen, kun käymme anoppilassa… http://www.twnca.com/2015/02/24/parisuhteessa-italialaisen-miehen-kanssa/
Hienosti kuvailit tuota että sinusta tuntuu että olet yleiseurooppalainen – ja onneksi Italia ei ole varmasti hassumpi paikka asua… Ja hahah tuo kommentti anoppilasta…
Pitää muuten käydä lukemassa tuo teksti! 🙂 Kiitos linkistä ja kommentista ylipäätään! Kaikkea hyvää Italiaan ja teille. 🙂
Minunkin poikaystäväni on turkkilainen. Itse olen suomalainen ja asumme yhdessä ulkomailla. Yhteinen kieli on englanti. Poikaystäväni ei osaa suomea muutamaa sanaa enempää, minä osaan turkkia jonkin verran paremmin (kiitos hänen perheensä, joka ei juurikaan puhu englantia). Uskontomme ovat erilaiset, mutta se ei ole koskaan haitannut tai näkynyt arjessa. Kuten teillä, meilläkin arvot yhdistävät taustasta, uskonnosta ja kielestä huolimatta. Olemme molemmat hyvin avarakatseisia, emmekä koskaan ole saaneet minkäänlaista kinaa aikaiseksi miehen ja naisen asemaan tai muihin mahdollisiin kulttuurieroihin liittyen. Poikaystäväni kokee kyllä kunnia-asiakseen ansaita elantonsa itselleen/perheelleen eikä haluaisi koskaan joutua elätettäväkseni, mutta sama pätee myös minuun niinkuin varmasti moneen muuhunkin kultturitaustaan ja sukupuoleen katsomatta. Ainoa ”merkittävä” kulttuuriero, mikä suhteen alkuaikoina tuli silloin tällöin esiin oli pohjoiseurooppalainen individualismini verrattuna hänen perhekeskeisyyteensä. Tuokaan ero ei tosin ollut millään tavalla negatiivinen, vaan on vain laajentanut omaa käsitystäni asioista ja ajan myötä tehnyt minustakin perhekeskeisemmän. En ole enää ”kylmä skandinaavi” niinkuin minua joitain vuosia sitten vielä kiusoiteltiin. 🙂
Kiitos kun jaoit! Ihanaa että oot sopeutunut Turkkiin ja olet oppinut kielen – täällä yksi haaveilee samasta. 😀 Turkkilaisilla ja kosovolaisilla on molemmilla tuo perhekeskeisyys, mutta Suomessa kasvanneena olen omaksunut individualismista jutun tai kaksi. Kun Ferhat tuli elämääni, oon oppinut ajattelemaan taas paljon kollektiivisemmin.
Toivotan teille paljon onnea ja kaikkea hyvää! 🙂 Pidetään Turkki-vaimot yhtä! 😀
Oi niin ihana ja kiva postaus!
Mun poikaystävä on kotoisin Albaniasta ja puhuu siis äidinkielenään samaa kieltä kuin sinä. Hän on ollut Suomessa nyt kolmisen vuotta ja oppinut suomen ihmeellisen nopeasti. Puhumme siis keskenämme suomea ja välillä albaniaa jota olen kovasti yrittänyt opetella. Se on vaan niin vaikea kieli että 😀 oon samaa mieltä siitä, että erot johtuvat kahdesta erilaisesta luonteesta, ei niinkään kahdesta erilaisesta kulttuurista. On ihmeellistä, miten samat arvot ja haaveet voi olla, vaikka meidän lähtökohdat ovat niin erilaiset! Ja on ihmeellistä, että me ikinä edes olemme löytäneet toisemme ja miten se elämän rakkaus on löytynyt juuri silloin kun sitä vähiten odotti 🙂
Sellainen kysymys tuli mieleen, että onko teillä kahdella erilaiset näkemykset siitä mikä on naisen ja miehen rooli? En nyt väitä että joku tapa ajatella olisi väärä, mutta on kiinnostavaa tietää 🙂
Paljon rakkautta ja onnea teille ihanat!
Voi kiitos! Ja jee, Albania on ihana paikka (siellä on kaupunki nimeltä Saranda 😀 ei voi olla mainitsematta!) Oon niin iloinen teijän puolesta, kuulostat niin onnelliselta!
Ja toi oli hyvä kysymys, josta olisin voinut myös kirjoittaa erikseen jos olisin muistanut. Meillä ei oo kummempia eroja sukupuolirooliajattelusta – molemmat uskotaan että nainen ja mies on tasa-arvoisia. Mutta jos esimerkiksi maksan kaupassa tai ravintolassa, huomaan kuinka Ferhatin ego kärsii siitä pikkusen:D
Kaikkea hyvää teillekin! Tung edhe faleminderit! 🙂
Moi ! Itselläni on myös monikulttuurinen parisuhde. Miesystäväni on Unkarista kotoisin ja puhumme kesekenämme englantia tai saksaa, ei siis kummankaa äidinkieltä. Itse näen asian vain rikkautena. Molemmilla on omat kotimaansa jossa on toiselle jotain uutta nähtävää ja koettavaa aina. Myös uskontomme ovat erilaiset, hän on katolinen ja itse olen evankelis-luterilainen. Mitä todenäköisimmin joudumme/ saamme viettää khadet häät !
Oi vitsi, ihanaa kun suhtaudut asiaan noin myönteisesti. 🙂 Ja kahdet häät saman miehen kanssa – naisen näkökulmasta aika unelmatilanne! Kaikkea hyvää teille! 🙂
Kiinnostava postaus (ja tosi suloisia kuvia teistä <3) Jaamme tämän Facebookissa!
Ooh kiitos, Toimitus!:)
Moi! Sellainen kokemus asiasta erityisopettajana, kun on nähnyt paljon eri taustoista tulleita perheitä, että vauvalle ja sitten lapselle on kaikkein tärkeintä, että vanhemmat puhuvat omaa äidinkieltään. Ainakin ns. Ykköshuoltajan eli se, joka hoitaa vauvaa kotona ja on eniten sen kanssa, pitää puhua.
Kouluissa näkee jonkin verran kielipuolia lapsia, jos näin ei ole tehty. Eniten oon näihin törmännyt suomalainen mies – thaimaalainen nainen tapauksissa. Thaiäiti ei ole puhunut omaa kieltään vaan esim. englantia tai huonoa suomea vaikka on vastannut lapsen hoidosta. Tämä saattaa näkyä oppimisvaikeuksina ja esim. tunteiden ilmaisun / tuntemisen / ymmärtämisen vaikeutena.
Loistava huomio! Muistan että pienenä lapsena vanhempainkokouksissa munkin äidille sanottiin kuinka tärkeää on oppia oma äidinkieli hyvin että oppii sitten suomen ja muut 🙂 Tämä pitää muistaa sitten itse mahdollisesti tulevana äitinä. Kiitos tärkeästä kommentista! 🙂