Voin siirtää vuoria!

Siinä vasta ajatus, jolla kannattaa herätä joka aamu.

Eilen ihailin eräiden pikkutyttöjen kärrynpyöriä, käsilläkävelyä ja kimppakuperkeikkoja. Sitä, kuinka rohkeasti ne heilui renkaissa ja hyppäsi trampoliinilla. Mun viimevuosien paras suoritus on ollut käsilläseisonta – seinää vastaan.

Parin kuukauden aikana, jolloin olen ollut työharjoittelussa lasten parissa, oon oikeasti miettinyt aikuisikää paljon. Ja sen kaksi inhottavinta skeidaa: kiire ja pelko. Jos haluaa saavuttaa jotakin niin siihen ole mukamas aikaa harjoitella, ja vaikka olisikin, ei sitä kuitenkaan uskaltaisi. Siinähän voi käydä vaikka mitä. Ollaan itsenäisiä ja vapaita tekemään mitä vain ja tyydytään niin vähään.

Olen itse hypännnyt benjin ja ollut liitovarjoilemasa meren yllä useita kertoja, ja bucket-listallani on ainakin hain kanssa uiskentelu, kuumailmapallo ja laskuvarjohyppy. Mutta entä ne arjen kaikki tavalliset asiat? Uskallus ostaa ne kauan himotut balleriinat palkkapäivänä sillä summalla, joka ”pitäisi” laittaa säästöön. Kertoa komealle tuttavalle, että hän on, no komea. Ostaa äkkilähtö, kun sellaisen oikeasti tarvitsee. Irtisanoutua kurjasta työpaiksta.

Seisoa käsillä ilman seinää.

Siinä vasta prokkis. Herätä joka aamu vahvalla itsevarmuudella, että voi siirtää vaikka vuoria, jos niin tarpeeksi haluaa. Loukkaantumisia, takapakkia ja virheitä tulee joka tapauksessa. Ainakin ne on todiste siitä, että yrittää.

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

Saranda