Kategoriat
Hyvinvointi Pukeutuminen & Kauneus

Tunteiden vuoristorataa

Katsoin Netflixin Never Have I Ever -teinikomediasarjaa. Yhdessä jaksossa, missä päähenkilö Devi muistelee kuollutta isäänsä, itkin enemmän kuin ehkä koskaan ikinä elämässäni. Vieressä töitä naputteleva Ferhat ei ihan ymmärtänyt, mistä nyt on kyse. Oma isäni on elossa eikä aihe koskettanut itseäni mitenkään erityisesti. Mä itkin kuin viimeistä päivää koska ajattelin omia lapsiani ja kuinka onnekkaita he ovat heidän isästään. Sä et saa koskaan poistua kotoa ja älä syö tota suklaariviä loppuun äläkä aja enää ikinä autoa, sain sanottua itkukohtaukselta. En omasta mielestäni saanut tarpeeksi lohdutusta, näin Ferhatin ilmeestä, että hän olisi halunnut pyöritellä silmiään.

Kuulin auton radiosta Skyrin mainoksen. Se meni jotenkin näin ”tuotteet ovat täydellisiä on the go eikun hetkinen” (selostaja on saavinaan koronauutiset) ”tai siis nämä ovat täydellisiä suoraan kotiin vietäväksi eli on the stay”. En voinut lakata nauramasta. Nauroin niin kovaa, että pelkäsin ajavani ojaan. Se oli sillä hetkellä hauskin kuulemani juttu.

Kerroin perjantaina voivani raskauden myötä tosi hyvin. Mihinkään ei satu tai kolota,mitä nyt vessassa on käytävä suurin piirtein kokoajan. Mutta iltaväsymys tuntuu voimakkaalta. Tai no kaikki tuntuu voimakkaammalta. Tuntuu, että elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Suurimmaksi osaksi onneksi hyviä tunteita, ja itken (monta kertaa päivässä) sitä, kuinka onnekas, etuoikeutettu ja rakastettu olen. Mutta tunnen herkemmin myös kaiken muun: olen purskahtanut itkuun monille BLM-mielenosoitusten kylteille ja monet kamalat uutiset jäävät kummittelemaan päiväkausiksi.

Joka ilta viisi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen sanon Ferhatille että mulla on raastava ikävä Elaa ja aamuun odottaminen tuntuu ikuisuudelta. (Kunnes kuusi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen nukahdan itsekin ja herään keskellä yötä hänen itkuunsa ja kiroan lasten hankkimista ja valitsemani aviopuolison koska hän ei koskaan herää itkuun ensin.)

Ja sitten on jotkut asiat, jotka eivät herätä mitään tunteita. Olen lukenut jo parisataa sivua paljon ylistettyä Pieni elämä -kirjaa (Hanya Yanagihara) ja taidan olla tunnekylmä paskiainen kun en ymmärrä hehkutusta vielä ollenkaan. Kyllä se Skyr veti nyt pidemmän korren! Elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa ja vessassa käyntiä ja nyt aloin itkemään (kolmannen kerran tänään) sen takia että nuo kaksi ovat tällä hetkellä elämäni ainoat ongelmat.

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Saranda vai Ferhat: kumpi todennäköisempi?

Ekoilu sopii myös (minun kaltaisille) itsekkäille

Tunteiden vuoristorataa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

3 vastausta aiheeseen “Tunteiden vuoristorataa”

Opus dei -blogissa on mainio arviointi Pienestä elämästä https://opusvei.blogspot.com/2017/08/juden-raskaus-eli-miksi-pieni-elama-on.html (aika murskaava toki myös.) Kuulostaa tuon ja lukemieni englanninkielisten arvioiden perusteella tärkeillä asioilla (trauma) ratsastavalta roskalta, joten ei se vika varmaan sussa ole, jos ei nappaa 😀 Opus vein Arsi kirjoittaa: ”A Little Lifen saama suitsutus on juuri tässä mielessä enemmän kuin häiritsevää, jopa ongelmallista. Se tuntuu edustavan aikamme lapsellista halukkuutta (ja enemmissä määrin kyvykkyyttä) vastaanottaa ja tulkita vain räikeimpiä, äärimmäisimpiä viestejä. Lisäksi se henkii yhä turvallisemmaksi muuttuvien länsimaiden pakkomiellettä väkivallan estetisointiin, kulttuurimme kaksijakoista suhtautumista väkivallan esittämiseen.” Mutta vaikea sanoa kun en ole itse lukenut.

Uskon vakaasti, että kyllä se Pieni elämä sieltä vielä avaa ne sunkin kyynelkanavat. Alku oli itsellänikin vähän kivinen, mutta loppupuolisko onkin sitten melkoista tykitystä.

Luulen et oot oikeessa. Yleensä mulla ei oo mitään ongelmaa keskeyttää kirjaa mut tästä mul on hyvä tunne että se paranee vielä. 🙂

Vastaa

Kommentoi