Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Kolmesta tuli neljä – ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa takana

Deniz täytti eilen kuukauden. Arvatkaa vain olenko (edelleen hormonipäissäni) itkenyt että 365 vauvavuoden päivästä jo 32 on takana ja kohta meidän vauva on jo ISO POIKA! Olen potenut huonoa omatuntoa kun olen odottanut ajan kuluvan nopeammin jotta syöntikerrat vähenisivät ja nyt aika on kulunut liian nopeasti. (Ja syöntimäärät ovat pysyneet samoina…)

Meillä on ollut ihana kuukausi takana. Ferhat on viettänyt isyysvapaitaan, mä olen ollut omassa vaaleanpunaisessa kuplassani ilman mitään mahdollisuutta saada mut sieltä ulos. Ela on jatkanut elämäänsä business as usual ja Deniz on maailman rauhallisin, toki sillä suurella ruokahalulla varustettu pieni kaveri, joka on tarjonnut jo ensihymyjään.

Moni on kysynyt miten Ela on ottanut pikkuveljensä vastaan. Elan coolin luonteen mukaisesti hän ei juurikaan välitä. Ei ole ollut mustasukkaisuutta tai yli-innokkuutta, josta vauvaa pitäisi suojella. Aamuisin ja päiväunien jälkeen hän huutaa innoissaan “BEIBII” ja tulee iloisesti moikkaamaan, mutta pettyy joka kerta, kun tajuaa ettei beibistä ole vielä leikkiseuraa. Tosin jokaisen coolin ihmisen sisällä on lämmin ydin: kun vauva itkee, Ela menee unipesän viereen silittämään vauvaa.

Me valmistelimme Elaa jo raskaana kertomalla että äidin masussa on beibi. Nyt kun vauva on syntynyt ja hänen nimensä on Deniz, Ela ei suostu kutsumaan häntä Deniziksi vaikka osaisi kyllä. Ensimmäiset viikot Deniz oli itsepäisesti vain “beibi”, mutta nyt hän on jo “beibiz”. Edistystä on siis tapahtunut!

Ela ehti juuri täyttää 1 vuoden ja 6 kuukautta ennen kuin Deniz syntyi. Toistaiseksi puolentoista vuoden ikäero on tuntunut meidän perheessä ja meidän elämäntilanteeseen tosi sopivalta. Mutta kuten sanottu, takana on vasta yksi kuukausi ja kotona on ollut kaksi aikuista. Mä olen toki tehnyt vähän töitä tässä samalla, mutta vauvan ja oman jaksamiseni ehdoilla. (Rehellisyyden nimissä: vapaahetkinä Disney+ on kiinnostanut enemmän kuin silminnähden kasautuva työmäärä.)

Olen nauttinut tästä syksystä toistaiseksi tosi paljon. Pari viikkoa pysyttelimme kotona herran pienen koon takia mutta kun kolmen kilon raja ylittyi, olemme seikkaileet perheenä maailmalla: käyneet kotieläintiloilla, ravintoloiden terasseilla, naapurikahvilassa pannareilla, kaupungin puutarhoissa, pitkillä lenkeillä… Olen uskaltautunut jopa yksin lasten kanssa leikkipuistoon ja uhmannut kohtaloa nappamalla kahvinkin kaveriksi. Kaikki on mennyt niin hyvin.

Huomaan jumiutuneeni samaan “odota vain” -ajatuskierteeseen, jota kelasin Elankin ensimmäisten vauvakuukausien aikana. Jossa odotetaan, että asiat vaikeutuisivat ja tuntuisivat ikävimmiltä. Eikä mitään pahaa tapahtunut silloinkaan vaikka “odotin vain”. Pakko se on kai uskoa, että musta on ihanaa ja luontevaa olla äiti ja mulla on ihanat lapset. Ja mitä ikinä tulevaisuudessa tapahtuu, sillä ei kannata tätä hetkeä pilata.

Nämä upeat kuvat on ottanut lahjakas Marjaana Laitinen. Me kävimme Marjaanan studiolla Helsingin Vallilassa kun Deniz oli vasta 8 päivää vanha. Oli ihanaa vangita Denizin minikoko mutta myös meidän tuoreet fiilikset vasta laajentuneesta perheestä ja siitä suuresta ilosta, mitä pikkutyyppi on meille antanut.

Marjaana oli lempeä ja turvallinen käsittelemään meidän nyyttiä mutta myös äärimmäisen kärsivällinen hyvin yhteistyökyvyttömän Elan kanssa. Elaa ei voinut kuvaukset vähempää kiinnostaa ja hänestä tuli sellainen pieni demoni heti kun vähänkin vilauteltiin kameraa, hah. Mutta ihmeen kaupalla Marjaana sai myös hänestä kuvia!

Varaa oma kuvaus täältä.

(Meidän kuvat saatu blogin kautta)

Mitä muiden perheisiin kuuluu? Onko siellä muita, joiden kotiin on juuri muuttanut uusi perheenjäsen?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Kirottu suunnittelemattomuus (ja kaikki se taikuus)

Meidän parhaat puolemme ovat yleensä myös niitä raskaimpia puolia. Omani on suunnitelmallisuus: teen aikatauluja ja pysyn niissä, saan paljon aikaseksi.

Vastapainoksi en aina ymmärrä, että elämässä tapahtuu myös asioita, joita ei voi etukäteen suunnitella. Kuten lapsen syntymä viikkoja aikaisemmin ja kaikki varastoon otetut raskauskuvat tulevia postauksia varten ovatkin ihan turhia. (Puhumattakaan kaikista muista suunnittelmista, jotka menivät ihan uusiksi.) En myöskään aina ymmärrä että elämällä on välillä paljon parempia suunnitelmia kuin itselläni, ja pilaan kaiken taikuuden omalla jääräpäisyydelläni ja muistiinpanoillani.

Uskon, että tämän kahden pienlapsiarjen haastavin osuus tulee olemaan kirotun suunnittelemattomuuden hyväksyminen. Elämässä on yhtäkkiä monikerroin enemmän ennakoimattomuutta kun vauva syö vartin välein ja joskus oikein hyvinä päivinä puolentoista tunnin. Koskaan ei tiedä ehdinkö välissä pikasuihkuun vai peräti jopa ruokakauppaan.

Mutta siellä missä on ennakoimattomuutta on myös taikuutta. Toistaiseksi hormonit suojelevat minua siltä, ettei pääni räjähdä kun en tänäänkään ehtinyt vastata siihen tärkeään sähköpostiviestiin. Ajan myötä kärsivällisyyden ja uteliaisuuden on ajettava hormonien hommaa: onko se niin vakavaa että pyykit kasaantuvat kun leikin heppaleikkiä tyttäreni kanssa lattialla tai saan todistaa poikani ensi naurut? Kyllä se tulee joskus tuntumaan vakavalta, mutta en aio potea huonoa omatuntoa siitä. Pantteri ei minnekään pilkuistaan pääse.

Nämä kuvat on otettu pari viikkoa sitten Fallkullan kotieläintilalla, kun olimme vielä vain yhden lapsen vanhempia. Kun päivät olivat vielä helposti suunniteltavissa: aamutunnit ennen lapsen heräämistä töitä pitkään nautitun aamiaisen kyljessä, aamupäivä perheen kanssa yhdessä oloa, pitkien päiväunien aikana taas töitä, iltapäivällä taas yhdessäoloa ja illalla omasta jaksamisesta riippuen joko lapsen kanssa samaan aikaan sänkyyn tai jakso tai pari jotain hyvää sarjaa.

Tuo arki tuntuu jälkeenpäin ajateltuna aika ylelliseltä, mutta en vaihtaisi siihen takaisin: onhan nyt elämässä kaksinkerroin iloa vaikka hommat kasaantuvat ja silmäpussit roikkuvat. Olen silmin nähden vanhentunut kymmenen vuotta (ihan tosi, katsokaa vaikka kaikki ne selfiet Instagramissa), mutta takaisin en menisi.

Ja miten ihmeelliseltä tuntuu katsella raskauskuvia ja ajatella että se oma nyytti oli ihan sekunti sitten tuossa sisällä!? Kuvittelin rakastavani häntä jo tuolloin niin paljon…

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com