Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Työ & Opiskelu

Taas on vähän ahdistanut (oma riittämättömyys, mikä muukaan)

Yksi syy miksi en välillä jaksa kirjoittaa ahdistavista ajanjaksoista on äitini reaktio sen jälkeen kun olen kirjoittanut ahdistavista ajanjaksoista: hän soittaa ja ihmettelee miksen ole kertonut niistä. Tarkoitusperä on hyvä mutta vanhempien pitää lopettaa tahaton lasten syyllistäminen siitä etteivät lapset kerro kaikkea omille vanhemmilleen.

Mä en kerro edes Ferhatille kun mua ahdistaa, vaikka hän näkee sen kyllä minussa heti. Olen kertonut hänelle, että hiljainen tuki on kaikki mitä silloin tarvitsen: ratkaisun tarjoaminen vain pahentaa olotilaa, koska itselleni konkretisoituu silloin se, miten helposti olotila olisi “korjattavissa” mutta se ei kuitenkaan korjaannu. Tällä viikolla mua on ahdistanut pitkästä aikaa ja sanoin siitä vasta perjantaina Ferhatille. “Joo mä oon huomannut.” Ja mä oon huomannut että se on huomannut, antamalla enemmän omaa aikaa ja tilaa, ja muuta mä en tarvitse. Sori äiti ja kaikki muut.

Tällä viikolla puhkaistiin vauvakupla. Poistuin muutaman kerran kotoa muutamaksi tunniksi kahvilaan työskentelemään, ja työn puolesta se on ollut ja on jatkossakin erittäin tarpeellista – kaikki syksyn rästihommat ja mainosalan joulukiireet kaipaavat täyden keskittymisen, josta kahden pienen lapsen kanssa voi vain haaveilla.

Yrittäjyydessä ja äitiydessä on kuitenkin yksi yhteinen tekijä: kumpikin harvoin tuntee tehneensä tarpeeksi. Kun istun neljättä tuntia kahvilassa ja rintani ovat räjähtää maidosta, mietin kaksi asiaa: jäi ainakin nää jutut kesken mutta hemmetti, ei olisi pitänyt tulla alun alkaenkaan koska vauva on vain hetken aikaa pieni. Olo on riittämätön kumpaankin suuntaan vaikka vauvalla on koti-isän kanssa asiat paremmin kuin hyvin ja rakastamani työ pitää minut lapsiperhearjessa vähintäänkin järjissäni.

Riittämättömyys on syy ahdistukseeni ja sen voi laukaista mikä tahansa: kasaantunut työsarka ja neljän tunnin erossaolo vauvasta kun psykologit suosittelevat korkeintaan kolme. Mutta myös pienetkin asiat kuten se, etten ehtinyt käymään lasten pieneksi jääneitä vaatteita läpi tai huono omatunto sarjamaratoneista kun “olisi ollut järkevämpääkin tekemistä”.

Hyvin usein huomaan että myös säröt ihmissuhteissa aiheuttavat minussa riittämättömyyden tunnetta: jos riitelen jonkun kanssa tai en ehdi olla sillä tavalla toisen tukena kuin haluaisin, koen epäonnistuneeni ja kanavoin tunteeni työhön ja perheeseen. Saatan ahdistua siitä etten viettänyt aikaa lasten kanssa vaikka alunperin ahdistaakin joku ihan muu asia.

Mutta olen itselleni armollinen (ainakin nyt kun viikon ahdistavimmat päivät ovat ohi): tämä tilanne on uusi ja tulee kestämään hetki ennen kuin omaksun työnteon ja muun elämän kahden pienen lapsen kanssa. Ensin tulee rutiinit, sitten tulee hyväksyminen. Kohta kaikki sujuu kuin vettä vain, vaikka toki lapsiperhearki on täynnä yllätyksiä.

Ehkä sitten on aikaa käsitellä niitä muitakin asioita.

(Ja nyt venaillaan äidin soittoa.)

*

Viikon postaukset:

Taas on vähän ahdistanut (oma riittämättömyys, mikä muukaan)

Vauvavuoden alku on lähinnä elämää sohvalla

Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa

Tarvitsen lisää unta ja silmien laserleikkauksen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa

Mä oon saanut muistaakseni kaksi paniikkikohtausta elämäni aikana. Ensimmäisen elokuussa 2014: olimme juuri lentäneet tyttöjen kanssa Dubrovnikistä Helsinkiin meidän Balkan-roadtripin jälkeen. Olimme seurustelleet Ferhatin kanssa silloin vajaa puoli vuotta, ja hän tuli hakemaan minut lentokentältä. Mulla oli ollut ihana reissu ja kova ikävä Ferhatia, mutta jostain selittämättömästä syystä sain paniikkikohtauksen kun pääsimme lentokentän jälkeen mun yksiööni perille.

Toinen tuli helmikuussa 2019, kaksi päivää Elan syntymän jälkeen. En ole jostain syystä uskaltanut kertoa siitä blogissa aikaisemmin.

Synnytys oli ollut toiveideni mukainen ja pääsimme suunnitellusti Naisten klinikan perhepesähotelliin. Ela alkoi kuitenkin olemaan aika itkuinen ja kahden yön jälkeen painonlasku kertoi, että hän ei ollut saanut riittävästi ravintoa rinnasta. Aloitettiin lisämaidot ja meiltä kysyttiin, että halutaanko viettää vielä yksi yö sairaalassa imetyksen tueksi. Olin todella pettynyt, mutta halusin jäädä hotellille vielä “pelastamaan” imetyksemme.

Kolmantena yönä heräsin ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen johonkin muuhun kuin vauvan itkuun. Ela ja Ferhat molemmat nukkuivat. Yhtäkkiä tunsin paniikin valtavaan kehon ja hengitykseni salpaantuvan, ja luulin tajunneeni etten tule enää ikinä nukkumaan uudestaan. Uskoin sillä hetkellä siihen aidosti vaikka jälkeenpäin siinä ei tunnu olevan mitään järkeä: uskoin, etten enää tule nukkumaan ja loppuelämäni oli tässä, selviän ilman unta muutaman päivän ja sitten varmaan jo kuolen. (Vitsi miten absurdia, vähän naurettavaa ja dramaattistakin mutta sillä hetkellä se oli mulle totta ja kaikkea muuta kuin huvittavaa.)

Yhtäkkiä hotellihuone alkoi ahdistamaan voimakkaasti ja tajusin, että kakkoskerroksesta en pääsisi karkaamaan helposti jos jotakin tapahtuisi. (En tiedä tai ainakaan muista mitä halusin karata ja minne.) Puin päälle kotoa mukaan ottamani aamutakin ja pelkkä se päällä ja Birkenstockit jaloissa poistuin huoneesta ja lopulta koko hotellista ulos helmikuun pakkaseen.

En muista kuinka kauan seisoin ulkona kylmässä yössä, mutta jonkun ajan päästä sain taas happea. Kohtaus meni ohi mutta paniikin tunne jäi. Menin takaisin hotellin aulaan ja tekstasin Ferhatille että pistä viestiä kun vauvaa herää, en muuten tule sinne huoneeseen.

Istuttuani jonkun aikaa aulassa, yökätilö huomasi minut ja kysyi vointiani. Purskahdin itkuun ja kerroin etten halua huoneeseen takaisin. Hän ehdotti toista huonetta ja että Ferhat antaisi loppuyön vauvalle maitoa pullosta, mutta en halunnut sitäkään. Sanoin että jään tähän niin kauan kuin pitää imettää ja sitten tulen taas takaisin.

Sitten kätilö kysyi että kuinka kauan olen valvonut yhteensä ja laskin että 10-15 minuutin pätkiä lukuun ottamatta ainakin neljä vuorokautta. Huolestuneen näköisenä hän alkoi puhumaan lapsivuodeajan psykoosista ja varovasti varoitteli, että sellainen voi tulla jos en saa unta. Silloin vasta heräsin tilanteen vakavuuteen ja omiin “naurettaviin” ajatuksiini. Lääkärin konsultoinnin jälkeen sain vahvaa unilääkettä ja vihdoin nukuttua.

Olin säikkynä vielä seuraavankin vuorokauden kun pääsimme kotiin ja vaadin Ferhatilta että nukkuisimme ensi yönä kaikki valot päällä. Tunsin myös suurta helpotusta kun asuimme ensimmäisessä kerroksessa ja tiesin että voisin paeta takapihalta jos paniikki iskee. Muutaman päivän päästä olin taas oma itseni, tietysti baby blueseilla varustettuna.

On omituista miten kaksi päinvastaista kokemusta mulla on sairaalaan lapsivuodeajoilta. Molemmat synnytykset menivät hyvin ja molemmissa oli upea henkilökunta läsnä, ja synnytysten välissä on vain puolitoista vuotta. Kuopuksen kanssa jouduimme jaettuun huoneeseen (vitoskerrokseen, ei pakenemismahdollisuutta) ja koronan takia Ferhat sai tulla moikkaamaan meitä vain tunnin päivässä. Nipin napin rv 37+0, hyvin pienenä syntynyt Deniz oli sokeritarkkailussa eli huolta olisi luullut riittävän. Olin silti seitsemmännessä taivaassa, ikionnellinen; muistan kun hain ruoankin keittiöstä viheltäen. Katselin nukkuvaa vauvaa haltoituneena ja tuntui pahalta laskea hänet ihokontaktista edes vessakäynnin ajaksi.

En ole psykologi, en tiedä mistä paniikkikohtaukset edes tulevat. Mutta kroppani reagoi aina isoihin elämänmuutoksiin eikä mikään ihmekään, että sain paniikkikohtauksen tultuani ensimmäisen kerran äidiksi. Tähän lauseeseen saakka en edes tiennyt julkaisenko tämän tekstin, mutta nyt haluan tehdä sen: äidiksi tuleminen on iso asia ja silloin tällöin joudumme isojen asioiden äärellä paniikkiin.

Linkit synnytuskertomuksiin:

Esikoinen helmikuu 2019

Kuopus elokuu 2020

Kuvat: Marjaana Laitinen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com