Joko mun pieni vauva täyttää ensi viikolla viisi kuukautta!? Olin ajatellut että kirjoitan vauvakuulumisia vasta puolen vuoden tienoilla mutta sitten tajusin että 6 kk vauva on jo ISO vauva ja haluan kylpeä hetken vielä tässä pikkuvauva-ajassa…
Viisikuinen vauva (tai ainakin meidän Deniz, hihi <3) on aika ihana. Isosisko ja hänen touhunsa ovat kiinnostavinta maailmassa ja baban kanssa nauretaan makeimmat naurut. Mutta tapa, jolla hän katsoo minua – katseen perusteella voisi luulla, että sen suurempaa rakkautta ei ole olemassakaan. Kohtaamme yön aikana miljoona kertaa ja silti aamuisin hänen syvänsiniset silmänsä loistavat siitä onnesta, että hän näkee minut.
Joko olen oikeasti luonnonlahjakkuus, köh köh, tai meidän lapsemme ovat vain niin perustyytyväisiä (tai sekä että), ja tämänkin kerran tuntuu, että Deniz vain luiskahti osaksi perhettämme – kuin hän olisi kuulunut tänne aina. Kaikki on mennyt niin upeasti ja tuntunut tosi helpolle. Hän tosiaan heräilee edelleen yöllä tosi paljon ja olin vielä viime viikolla tosi väsynyt asiaan. Mutta sitten tajusin että oikeasti mua väsyttää muutto ja työt ja se että jään miettimään kaiken maailman asioita syöttöjen välissä. Kun mieli on muista asioista selkeä, herätykset ei tunnu aamulla juuri missään. (Koska se katse. Ja kahvi.)
En tykkää kauheasti jakaa lapseni mittoja ja mitä he ”osaavat” tehdä tietyssä iässä. Muistan kirjoittaneeni sellaisen postauksen kun Ela täytti 1 kk ja jotenkin se tuntui heti julkaisun jälkeen väärältä. Äideillä on somessa vertailtavaa ihan riittävästi muutenkin ja äidinvaiston ääni voi sammua herkästi, jos jäädään muiden kokemuksiin kiinni. Mulla on myös joku ihme vastarannankiiskin vaihe menossa kun haluaisin demonstroida kaikkia hulinatermejä ja unikouluja vastaan. (Vaikka juuri vähän aikaa sitten käytin itsekin Denizistä hulinavaiheen nimitystä ja Elallekin olemme pitäneet unikouluja.) Juuri nyt tuntuu siltä että haluan antautua kaikelle mitä lapseni kaipaavat. Väsytän vain itseäni kun mietin että pitäisikö vauvaa sittenkin opettaa tutille tai mittauttaa esikoisen rauta-arvo yöherätysten takia, kun voin vain tarjota tissiä ja syliä – vaikka ”joutuisinkin” tekemään sitä se 12 kertaa yössä.
(Tai sitten olen lopullisen burn outin partaalla ja kaikki keinot on jo käytetty loppuun… 😄)
(Ja rehellisesti ei Deniz osaa edes tehdä mitään, mistä kertoa. Hän vain köllöttelee ja nauttii elämästä ja maidosta. 😄)
Mutta, mikä parasta – ihan okeasti, rutiineja rakastavana ihmisenä haluaan purskahtaa itkuun onnesta – MEILLÄ ON SELKEÄ PÄIVÄRYTMI! He herää molemmat samoihin aikoihin (aina jompi kumpi herättää toisen), ja kun Ela menee ulkoilemaan, on Denizin ensimmäisten päiväunien vuoro. Hän voi nukkua ne kätevästi ulkona vaunuissa kun me leikitään yhdessä tai sitten kotona kun Ela on isän kanssa ulkona ja mä tadaa, omassa rauhassani tekemässä töitä tai vaikka lukemassa kirjaa! (Tai juomassa sitä kahvia ja keräämässä itseäni.) Elan ainoat päiväunet ja Denizin toiset päiväunet alkavat myös samaan aikaan, vaikka toki Deniz ei jaksakaan samanlaisia maratonpäikkyjä mitä isosiskonsa. (Vielä tulee jaksamaan, vaikka niihin opettaminen olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa.) Eikä tämä lopu tähän: Deniz nukkuu viimeiset päikkärit kun Ela menee toisen kerran ulos, hallelujah!!! LISÄÄ omaa rauhaa siis myös illasta. Olisipa se aina näin. (Mutta todennäköisesti kaikki heittää häränpyllyä heti sillä hetkellä kun julkaisen tämän postauksen.)
Esikoisesta ja myös viimeisen viiden kuukauden ajalta olen oppinut, että kaikki vain paranee ja helpottuu mitä isommaksi lapsi kasvaa. Mutta silti, huomaan jatkuvasti toivovani, että aika voisi pysähtyä juuri tähän.
