Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Vauvakuplan säännöt

Moi taas miljoonannen kerran täältä vauvakuplasta. ☺

Kaikki on mennyt täällä tosi ihanasti, kiitos hormonien mutta toki muutaman muunkin asian.

Kun esikoisemme Ela syntyi helmikuussa 2019, äidin roolissa kesti vielä hetki syntyä. Olen kertonut, että silloin ensimmäiset viikot olivat rankkoja ja ylipäätään ensimmäisissä kuukausissa paljon opittavaa. Mulle oli silloin tärkeää, että elämä jatkuisi mahdollisimman normaalin tapaan ja istuttaa vauva osaksi omaa vanhaa arkea. Ensimmäinen lapsi mullistaa niin monta asiaa. Sen lisäksi hormoneillakin on yleensä osuutta asiaan ja niiden vaikutus omassa jaksamisessa voi olla puhdasta tuuripeliä. Viimeksi mulla oli baby bluesit, nyt baby pinkit.

Raskaana päätin että tällä kertaa vauvan synnyttyä aion oikeasti rauhoittua kotona ja keskittyä vauvaan. Ja tietysti esikoiseen, jotta hän saisi uuden elämäntilanteen edessä mahdollisimman paljon huomiota. Mulle oli myös tärkeää, että voisin tällä kertaa täysimettää ja ajattelin kotona pesimisen tukevan sitä. Olin siinä onneksi oikeassa.

Meillä onkin niin kauniit reilu viisi viikkoa takana täällä vauvakuplassa ja siihen on auttanut mm. seuraavat asiat:

– Jo lapsivuodeosastolla muistin ihokontaktin tärkeyden ja ensimmäiset pari viikkoa emme pukeneet Denizille vaatteita ollenkaan. Sairaalassa hän nukkui paitani sisällä, kotona vieressäni ilman vaatteita. Ihokontakti tunnetusti erittää mielihyvähormonia ja auttaa maidon nousussa. Ja onko mitään ihanampaa kuin vauvan paljas iho omaa vasten? <3

– Pyykinpesua lukuun ottamatta emme ole ottaneet kotitöistä mitään stressiä. (Pyykkejä ei voi jättää huomioimatta. Miten likapyykkiä alkoi kerääntyä yhtäkkiä niin paljon enemmän vaikka kuljimmekin vain alasti!?) Päätin, että juuri nyt ja oikeastaan seuraavat pari vuotta en aio välittää kodin kunnosta vaikka ihmisiä tulisikin kylään. (Ja jos päätös parantaa elämänlaatuani, en aio välittää enää ikinä.)

Ja mitä tulee kyläilijöihin: heitä on tullut täysin oman jaksamisemme mukaan. Tämä oli mulle tosi tärkeää ja tein sen selväksi Ferhatillekin: sukulaisia ja kavereita kutsutaan vain silloin kun meitä itseämme huvittaa nähdä heitä, ei silloin kun heitä huvittaa nähdä vauva. Tarjoilustakaan ei saa ottaa mitään paineita: jos joku on riittävän läheinen tulemaan vauvan ensi viikoilla kylään, hän olisi myös riittävän läheinen keittääkseen itselleen kahvit.

– Vaikka en olekaan lopettanut työntekoa täysin, lupasin että deadlineista huolimatta aion ottaa myös rennosti ja ihan oikeasti välillä nukkua myös päivisin kuin vauvakin nukkuu. Olen katsonut myös telkkaria täysin hyvällä omatunnolla. Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, koko vuoden Disney+ oli varsin hyvä sijoitus!

– Olen ottanut myös erilaisen asenteen viesteihin vastaamiseen. En ota enää paineita siitä että olisin heti tai edes vähänkään ajan päästä tavoteltavissa. Enää en edes pahoittele, vaikka vastaamisessa kestäisi. Nykyään en ehdi olemaan puhelimessa samalla tavalla kuin ennen enkä edes haluakaan. Mitään peruuttamatonta ei voi tapahtua muutamassa päivässä.

– Lopuksi vielä kaksi erittäin tärkeää asiaa, jota ei voi korostaa liikaa: hyvä ruoka ja hyvä musiikki. Olemme tehneet (öö tilattu Woltista tai haettu anopilta) helppoa ruokaa ja paljon herkkuja. Oma nyrkkisääntöni: en jaksa välittää ruokavaliosta niin kauan kun imetän tällä intensiteetillä.

Hyvästä musiikista tulee melkein yhtä hyvä mieli kuin hyvästä ruoasta ja etenkin työnteon lomassa tykkään kun taustalla soi tunnelmallista musiikkia. Tulevaisuudessa on ihanaa palata tiettyihin biiseihin niin että niistä tulee tämä taianomainen ja niin kovin arvokas vauvakupla mieleen. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Kolmesta tuli neljä – ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa takana

Deniz täytti eilen kuukauden. Arvatkaa vain olenko (edelleen hormonipäissäni) itkenyt että 365 vauvavuoden päivästä jo 32 on takana ja kohta meidän vauva on jo ISO POIKA! Olen potenut huonoa omatuntoa kun olen odottanut ajan kuluvan nopeammin jotta syöntikerrat vähenisivät ja nyt aika on kulunut liian nopeasti. (Ja syöntimäärät ovat pysyneet samoina…)

Meillä on ollut ihana kuukausi takana. Ferhat on viettänyt isyysvapaitaan, mä olen ollut omassa vaaleanpunaisessa kuplassani ilman mitään mahdollisuutta saada mut sieltä ulos. Ela on jatkanut elämäänsä business as usual ja Deniz on maailman rauhallisin, toki sillä suurella ruokahalulla varustettu pieni kaveri, joka on tarjonnut jo ensihymyjään.

Moni on kysynyt miten Ela on ottanut pikkuveljensä vastaan. Elan coolin luonteen mukaisesti hän ei juurikaan välitä. Ei ole ollut mustasukkaisuutta tai yli-innokkuutta, josta vauvaa pitäisi suojella. Aamuisin ja päiväunien jälkeen hän huutaa innoissaan “BEIBII” ja tulee iloisesti moikkaamaan, mutta pettyy joka kerta, kun tajuaa ettei beibistä ole vielä leikkiseuraa. Tosin jokaisen coolin ihmisen sisällä on lämmin ydin: kun vauva itkee, Ela menee unipesän viereen silittämään vauvaa.

Me valmistelimme Elaa jo raskaana kertomalla että äidin masussa on beibi. Nyt kun vauva on syntynyt ja hänen nimensä on Deniz, Ela ei suostu kutsumaan häntä Deniziksi vaikka osaisi kyllä. Ensimmäiset viikot Deniz oli itsepäisesti vain “beibi”, mutta nyt hän on jo “beibiz”. Edistystä on siis tapahtunut!

Ela ehti juuri täyttää 1 vuoden ja 6 kuukautta ennen kuin Deniz syntyi. Toistaiseksi puolentoista vuoden ikäero on tuntunut meidän perheessä ja meidän elämäntilanteeseen tosi sopivalta. Mutta kuten sanottu, takana on vasta yksi kuukausi ja kotona on ollut kaksi aikuista. Mä olen toki tehnyt vähän töitä tässä samalla, mutta vauvan ja oman jaksamiseni ehdoilla. (Rehellisyyden nimissä: vapaahetkinä Disney+ on kiinnostanut enemmän kuin silminnähden kasautuva työmäärä.)

Olen nauttinut tästä syksystä toistaiseksi tosi paljon. Pari viikkoa pysyttelimme kotona herran pienen koon takia mutta kun kolmen kilon raja ylittyi, olemme seikkaileet perheenä maailmalla: käyneet kotieläintiloilla, ravintoloiden terasseilla, naapurikahvilassa pannareilla, kaupungin puutarhoissa, pitkillä lenkeillä… Olen uskaltautunut jopa yksin lasten kanssa leikkipuistoon ja uhmannut kohtaloa nappamalla kahvinkin kaveriksi. Kaikki on mennyt niin hyvin.

Huomaan jumiutuneeni samaan “odota vain” -ajatuskierteeseen, jota kelasin Elankin ensimmäisten vauvakuukausien aikana. Jossa odotetaan, että asiat vaikeutuisivat ja tuntuisivat ikävimmiltä. Eikä mitään pahaa tapahtunut silloinkaan vaikka “odotin vain”. Pakko se on kai uskoa, että musta on ihanaa ja luontevaa olla äiti ja mulla on ihanat lapset. Ja mitä ikinä tulevaisuudessa tapahtuu, sillä ei kannata tätä hetkeä pilata.

Nämä upeat kuvat on ottanut lahjakas Marjaana Laitinen. Me kävimme Marjaanan studiolla Helsingin Vallilassa kun Deniz oli vasta 8 päivää vanha. Oli ihanaa vangita Denizin minikoko mutta myös meidän tuoreet fiilikset vasta laajentuneesta perheestä ja siitä suuresta ilosta, mitä pikkutyyppi on meille antanut.

Marjaana oli lempeä ja turvallinen käsittelemään meidän nyyttiä mutta myös äärimmäisen kärsivällinen hyvin yhteistyökyvyttömän Elan kanssa. Elaa ei voinut kuvaukset vähempää kiinnostaa ja hänestä tuli sellainen pieni demoni heti kun vähänkin vilauteltiin kameraa, hah. Mutta ihmeen kaupalla Marjaana sai myös hänestä kuvia!

Varaa oma kuvaus täältä.

(Meidän kuvat saatu blogin kautta)

Mitä muiden perheisiin kuuluu? Onko siellä muita, joiden kotiin on juuri muuttanut uusi perheenjäsen?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com