Kategoriat
Hyvinvointi

Mielen päällä tänään tiistaina klo 04.36

On vasta tiistaiaamu kello neljä ja tuntuu, että olen ehtinyt ajatella (ja murehtia) viikkojen edestä.

Yöherätykset siis jatkuvat, mutta juuri eilen kun aikaisempi herätys ei olisi haitannut ja olisin mielelläni käyttänyt sen maanantaitraditiona pidemmällä aamu-uinnilla, nukuin pommiin. Elämän ironia. Kerkesin kuitenkin juuri ja juuri töihin, viimeiselle toimistotyöpäivälle ennen kesälomaa ja sitten äitiyslomaa.

On mukava jäädä yhdestä työstä lomalle (vaikka se tarkoittaa todennäköisesti lisää työntekoa omille yrityksille) ja saada jopa kesälomalta palkkaa. Samaan aikaan tunnen haikeutta, koska olen saanut jakaa ne työpäivät parhaan ystäväni kanssa. On suuri etuoikeus saada viettää kerran viikossa kahdeksan tuntia kerralla rakkaan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka päälle voi oksentaa about kaikki kuulumiset ja syvimmät salaisuudet, ilman mitään pelkoa tuomituksi tulemisesta.

Sekavien työkuvioiden ja pienlapsiarjen keskellä on ollut myös lohduttavaa, kun viikossa on yksi aika ja paikka, jossa täytyy olla. Jossa rutiinit ovat selkeitä ja kahvipannu kuumana. Monet tietävät jatkavansa vanhempainvapaan jälkeen hoitovapaalle mutta mä haluan edes tänne siksi yhdeksi päiväksi heti kun vauva on 9 kk!

Muita ajatuksia mielen päällä (lähinnä näihin aikoihin kun en saa enää unta ja kaikki tuntuu astetta raskaammalta):

  • läheisten kuulumiset. Monilla ei mene hyvin ja mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä voimattomammaksi tunnen itseni. Ei sen takia etten voisi nyt auttaa vaan pelkään etten voi auttaa enää vauvan syntymän jälkeen. Olen ystävä parasta ennen -päiväyksellä
  • läheisten kuulumiset saavat itseni ymmärtämään miten onnekas olen. Sanon sen Ferhatille päivittäin ääneen, että olen maailman onnekkain ihminen. Ja mä todella vilpittömästi tarkoitan sitä
  • mutta joskus olen täysin vakuuttunut että paskan määrä on vakio ja se, että olen saanut kaiken haluamani tähän asti tulee väistämättä ja nopeasti johtamaan johonkin todella kamalaan. Siis sellaisiin kamaliin asioihin, mitä ei sanota edes ääneen
  • ja silti kehtaan toivoa universumilta kokonaisia yöunia. Kiitollinen ja kyltymätön samaan aikaan…

Kuulen Elan heräilevän. Tänään hän menee isoäidille hoitoon ja näen päivän kriisin avautuvan edessäni: en vietä tarpeeksi aikaa lapseni kanssa mutta jos hän olisi tänään kotona, en ehtisi tekemään ne 101 kerääntynyttä asiaa. Hohhoijaa. Ykkösmaailman ongelmat ja raskaushormonit ja äitiys (ja vähän myös ne vaillinaiset unet).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Työ & Opiskelu

Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää

Ystäväni kertoi keväällä, että pääsykokeet jännittävät. Häntä pelotti mahdollinen hylkäyspäätös ja epäonnistumisen tunne. Olen aina päässyt siihen kouluun, johon olen halunnut ja siihen työpaikkaan, jota olen hakenut, hän sanoi. Minua huvitti, koska tuntui, että oma tarinani on mennyt ihan päinvastoin.

Mä hain lukion jälkeen valtsikkaan opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, mutta jäin “vain” 6 pisteen päähän – edelläni oli siis kymmeniä ellei satoja muita hakijoita. Mä olen täyttänyt työhakemuksia, joihin ei olla koskaan vastattu. Mun viimeisin palkankorotustoive ei mennyt läpi.

Kun lukion ruotsin tunnilla sujautin kurssikaverille sööttiin lappuun kirjoitetun treffipyynnön, johon sain kohteliaan ei vastauksen, se ei johtanut ensimmäiseen eikä suinkaan viimeiseen sydänsuruuni.

Mä olen lähettänyt paljon blogiyhteistyöehdotuksia, mutta vain murto-osa niistä on johtanut oikeisiin kauppoihin. Mediatoimistollamme BETTERillä oli hiljaisempi lähtö, kuin mitä etukäteen uskoin. Mun kirja ei myynytkään ihan niin paljon, kuin mitä etukäteen uskoin.

Ja oikeasti mä olen tässä, uuden blogin äärellä, koska en ollut tarpeeksi kaupallinen edelliselle blogiportaalille. Mä olin haaveillut omista sivuista ja omasta alustasta jo jonkun aikaa, mutta se tuntui iskulta kasvoja vasten kun kuuli, että se muutos olisikin palvelus kaikille osapuolille. En ollut vielä valmis hyppäämään tuntemattomaan. On helpompaa kulkea itse mukavuusalueen ulkopuolelle kuin tulla tönityksi sinne.

Silti ihan kaiken jälkeen uskon että mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää. Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä enemmän näyttöä siitä, että on oikeasti yrittänyt. Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä enemmän on myös onnistumisia. Tekevälle sattuu, niin monella eri tavalla.

Sä luet mun uuden blogiosoitteen ensimmäistä postausta. Nämä sivut ovat vielä ihan keskeneräiset, mutta kaikki vanhat julkaisut olen onnistunut siirtämään, ja visuaalisuuteen ja teknisyyteen alan panostamaan vasta nyt. Vuosien 2013-2017 postaukset ovat “vähän miten sattuu”, mutta tammikuusta 2018 eteenpäin siirsin jokaisen postauksen manuaalisesti, ja luin ne yksitellen läpi. Vanhojen postausten läpikäynti on jossain määrin henkinen itsekidutusmuoto. Se nostalgian määrä yhdistettynä häpeään ja wtf was I thinking -tunteeseen… Vertaa siihen, että löydät jonkun vanhan laatikon, joka on täynnä nuoruuden rakkauskirjeitä ja noloja kuvia. Tunteiden kirjo on laaja ja jokaiseen kohtaan jumiutuu lyhyeksi ikuisuudeksi. Koko kesäkuu tuntui lyhyeltä ikuisuudelta.

Ja hei pieni tällainen off topic: blogi on tästä lähtien vain Saranda Dedolli, ei enää Tyhjä ajatus! Jännää!

Mun vuoden lempikuukaudet ovat huhti-, heinä- ja lokakuu, koska ne ovat miniuusivuosia eli uuden kvartaalin alkuja. Tänään alkaa sellainen kvartaali, jossa tulen varmasti elämään useamman hylkäyksen ja kirjoittamaan useamman postauksen, joka aiheuttaa vuosia myöhemmin vakavia häpeäflashbackeja. Ja se on juuri se tapa, jolla haluan elää elämää. Täysillä, joskus vähän nolosti ja aina koko sydämellä.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Raskaus & Synnytys

Mä olen ollut vähän väsynyt

Hei ihanat. Mitä teille kuuluu? Oletteko ottaneet kaiken ilon irti viime päivien säistä?

Mä olen rehellisesti ollut tosi väsynyt. Olen nukkunut huonosti (tietysti juuri nyt kun lapsi nukkuu taas viimeisimmän eroahdistusvaiheen jälkeen kuin unelma) ja herännyt joka aamu kolmen aikoihin saamatta enää unta. Näen tosi raskaita unia, joihin herään pitkin yötä jo ennen sitä kello kolmea. Olen kuullut että uuden elämäntilanteen edessä ei raskaana ole yhtään epätavallista prosessoida vaikeita asioita ja tunteita nukkuessa, jotta olisi tulevalle lapselle “paras mahdollinen vanhempi”.

Jo ennen huonoja yöuniakin huomasin että nyt raskauden viimeisen kolmannen kynnyksellä väsyin tavallista aikaisemmin iltaisin. Täytyy ehkä alkaa vähän hiljentämään vauhtia kun ottaa huomioon että elämä on tarpeeksi menevää jo valmiiksi yksivuotiaan kanssa. (Joka diskleimerinä on toki yksi aika easy going tapaus mutta silti. Uhmaikä on alkanut nimittäin täälläkin. Mikä ihme tää lattialle heittäytymisjuttu on silloin kun toinen ei saa haluamaansa!?)

Siispä, julistan parin viikon postaustauon. Töitä toki on blogin ja muidenkin hommien kanssa mutta jos kaikki menee hyvin, olen tankannut lepoa ja unta heinäkuun alkuun mennessä ja te pääsette lukemaan seuraavan postauksen uusilla sivuilla! Uudet sivut on ollut kyllä yksi työmaa, ei siksi, että ne olisi vaikeita rakentaa vaan koska tuollainen tekninen säätö ei ole ollenkaan mun juttu. 😄 Kärsivällisyys katoaa ensimmäisinä sekunteina. Ehkä jaksan keskittyä siihen paremmin jos saan mietintätauon postausaiheista. Heinäkuussa alkaa myös puolison pitkät kesälomat ja isyysvapaat, joten aikaakin tulee olemaan roppakaupalla lisää.

Sillä välin mua voi seurata Instagramissa @saranda.dedolli . Voikaa ja nukkukaa hyvin, nähdään blogissa pian! <3

Boobin äitiys- ja imetyspaita saatu Mammasilta, johon mulla on teille alennuskoodi tyhjäajatus20 – sillä saa kaikista normaalihintaisista tuotteista 20% pois!

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Euroopan kaunein kahvila on Helsingissä

Vanhemmuuden tasa-arvo: meidän perhe

Mä olen ollut vähän väsynyt

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

#firstworldproblems eli perjantain valitusvirsi

Nonni. Alkuviikko oli kaksinkerroin nirvanaa ja nyt kun yritän kirjoittaa perjantaiaamuksi postauksen, ärsyttää, kiukuttaa, kaikki on huonosti. Torkutin aamulla tehokkaat työtunnit, minkä ei pitäisi olla ongelma, koska Ela on hoidossa ja mies pitkästä aikaa toimistolla, mutta arvaattekin että olen juuri siksi entistä saamattomampi. En ole edes tajunnut miten aikaansaavampi olen ollut kun mieskin on ollut kotona kokoajan koneella vieressäni ja tietysti kaikkein tehokkain olen Elan päiväunien aikana – silloin ei hukata minuttiakaan ja koko työnteko tuntuu (hyvällä tavalla!) pikajuoksulta aikaa vastaan.

Samaan aikaan huvittaa katkerasti, sillä mitään töitä ei oikeasti edes ole, paitsi ne kaikki sata joita pitäisi tehdä jotta joskus olisi töitä. Pitäisi rakentaa sivuja, lähettää yhteistyöehdotuksia, tehdä markkinointia, valokuvata ja editoita ja tuottaa sisältöä… Harmi ettei aurinko edes paista, ei voi käyttää senkään nojalla yrittäjän veto-oikeutta lykätä hommia. Siispä istun kirjaimellisesti hajareisin puhelin kädessä kirjoittamassa tätä tekstiä koska en pysty muuhun, ja kerroinko jo

kaikki hitto vie ärsyttää.

Onneksi lähdemme huomenna Elan ja ystävieni kanssa mökille. Mikä tuntuu tietysti tässä mielentilassa susipaskalta idealta, koska just viikonloppuisin mies on vapaana ja just silloin voisin tehdä kaikkia töitä mitä ei oikeasti pitäisi, mutta pitäisi kuitenkin tehdä. Aloin eilen myös pakkaamaan Elan tavaroita ja ihan oikeasti, kuinka paljon kamaa yksivuotias tarvitsee mökille!? Siis mehän tarvitaan SYÖTTÖTUOLIKIN, ei jeesus. Ja tietysti samalle henkilölle vähintään 35 eri housut, koska Ela ei kävele mutta konttaa senkin edestä ja kaikki housut menevät likaisiksi juuri ennen kun ehtivät mennä rikki.

Ja nyt kun pääsin tähän valitukseen makuun, harmittaa niin paljon, että mies palaa takaisin toimistolle. Ei niinkään tartuntavaaran vuoksi vaan siksi että olen tottunut meidän kolmen symbioosiin kotona. Muistan sen maaliskuisen viestin, jossa hän ilmoitti että tästä lähtien hän on määrittämättömän ajan kotona etänä, ja mua otti pannuun. Pelkäsin silloin että hän ei saa multa ja Elalta tarvitsemansa työrauhan ja että vaatisin häneltä työpäivienkin aikana osallistumista kotitöihin. Ja ennen kaikkea mietin, että mitä käy tällaisille täysin omille ja hiljaisille päiville, joista en ilmeisesti osaa enää nauttia tai ottaa minkäänlaista hyötyä irti.

Tuntuu melkein yhtä pahalta kuin silloin kun mies palasi Elan syntymän jälkeen ensimmäisen kolmen isyysvapaaviikon jälkeen töihin. En mä pysty tähän yksin! (Lol, vähän ehkä liioittelen.) En kestä, jos Elalle tulee jälleen yksi eroahdistusvaihe, koska meillä on ollut niitä jo kaksi takana ja ne ovat olleet yöunien puolesta helvetillistä aikaa. (Ela ja Ferhat kun ovat kuin kaksi marjaa ja isä on about maailman paras asia heti Ryhmä Haun ja mansikoiden jälkeen.)

Mulla on selvästi ei edes huono päivä vaan erittäin huono asenne koska kun oikoluin tämän äsken, tajusin että valitan asioista, joita en kehtaisi sanoa edes puolisolle ääneen. Mutta sitten ymmärsin että siinä missä hehkutan alkuviikon sitä miten ihanasti kaikki on niin eiköhän nettiin mahdu myös yksi (todennäköisesti raskaushormoneissa) kitisevän naisen valitusvirsi yrittäjän työaikojen tahmeudesta ja perhe-elämän mukavuusalueelta poistumisesta. Olen aika varma että mun lisäksi teitä on myös muutama muu siellä joka a) ei välillä saa mitään aikaiseksi eikä osaa suhtautua siihen sellaisella tarvittavalla zen-asenteella vaan kierii itsesäälissä ja -syytöksissä ja b) äitejä, joiden puolisot palavaat toimistolle ja kohta täytyy muistella miten se lapsi pidettiinkään yksin hengissä.

Ja tietysti c) vanhempia, jotka PYYKKÄÄVÄÄT niitä 35 housuja kokoajan. Ennen tätä mun puolesta Elalla ei ole ollut mikään kiire kävellä, ja oon halunnut hänen olevan mun sylivauva ensi syyskuuhun asti ennen kuin syntyy toinen. Mutta god damn it, kohta siirryn ekopesuaineesta marketin halvimpaan. (Jep, näin huonosti mulla on asiat.)

Kuvituksena pinkkiä, koska pinkistä tulee hyvä mieli. Rannekoru saatu Ideakorusta

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

Hävettää jos epäonnistun – unelmien ääneen sanomisen kääntöpuoli

IHANAT kelit on hellinyt meitä tämän loppuviikon! On ollut niin lämmintä, että yksi iltapäivä uskalsin ottaa Elan ulkotakin pois hetkeksi kuvia varten. Mä tarvitsen kuvia uuteen blogiin ja ajattelin että keväiset äiti-tytär-kuvat lähellä kotia voisivat sopia uuteen ulkoasuun. Jälkikasvuni ei vain ollut kanssani samaa mieltä vaan kameraa enemmän kiinnosti vieressä polskuttelevat sorsat ja helvettihän siinä pääsi irti kun yritin pukea takkia takaisin päälle.

Mä olen vannoutunut “universumi kuulee vain ääneen lausuttuja toiveita” -fanaatikko ja siksi olin ihan ensimmäisenä teillekin kertomassa, että jee aion perustaa omat ja juuri mun näköiset blogisivut! Vaan arvatkaa vain kuinka paljon olen konkreettisesti tehnyt asian eteen… Kovat ovat olleet suunnitelmat mutta homma reistailee pahemman kerran viimeistään siinä vaiheessa kun kirjaudun uuteen WordPressiin enkä osaa tai rehellisesti jaksa tehdä siellä mitään. Mikään kiire mulla ei asialle ole, mutta ällöttää oma saamattomuus eli haluttomuus poistua mukavuusalueelta jonnekin jossa täytyy tehdä edes jonkun näköistä teknillistä hienosäätöä. Ennen kaikkea kello tuntuu tikittävän vaikka mitään sovittua kellonaikaa ei edes ole, sillä olen sanonut unelmani ääneen ja onhan se pohjattoman noloa, jos mitään ei tapahdu. Tai vielä pahempi, jos epäonnistun.

Ainoa jotenkin onnistunut yhteiskuva, ja ei, näitä en aio käyttää uudessa blogissa

Vai olisiko se noloa sittenkään? Tiedän, että ääneen lausuttujen tavoitteiden teho piilee nimenomaan siinä, että silloin tulee  suoriutumispaineita myös ulkopuolelta. Mutta paineita saa tulla juuri sopivasti, sen verran, että se motivoi mutta ei kuitenkaan hävetä. Ei hävetä sanoa, että hei mä en nyt jaksanutkaan tai hei mä yritin, mutta en onnistunut. Osaamme kyllä piiskata itseämme ihan riittävästi muutenkin, on turhaa ottaa vastaan ylimääräisiä ruoskaniskuja muilta. (Tai kuvitella ottavamme niitä sillä loppujen lopuksi luulemme aina muiden olettavan meistä enemmän kuin miten oikeasti on.)

Kyllä ne sivut syntyvät, toivottavasti jo alkukesän puolella! Mutta halusin tulla tunnustamaan oman prokrastinaationi. (Se ei olekaan juuri vieraillut luonani lapsen syntymän jälkeen: asioiden lykkäämisellä ei yksinkertaisesti vain ole ollut aikaa. Lapsi on tältä osin vähintään tuplannut käytössä olevan aikani.) Hyvä puoli sivujen junnaamisessa on ollut se, että kaikki vähemmän mielekkäät työt ovat tuntuneet houkuttelevimmilta ja olenkin tehnyt esim. kirjanpitoa ennennäkemättömällä intohimolla. Aah, verot.

Ja hei, vaikka sivuja ei tulisikaan, so fucking what. Pidätän kaikki oikeudet muuttaa tätä ja jokaista muutakin unelmaani.

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Näinkin olisi voinut käydä

20 000 blogissa, alle 3 000 Instagramissa

Hävettää jos epäonnistun – unelmien ääneen sanomisen kääntöpuoli

Hiuspinnit on saatu Gipsy Parrotilta, vegaaninahkakengät Dr. Martensilta

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Työ & Opiskelu

20 000 blogissa, alle 3 000 Instagramissa

Blogissani on käynyt tämän vuoden aikana lähemmäs 20 000 yksittäistä lukijaa kuukaudessa. Se on Suomen mittakaavassa vähintään keskisuuren blogin verran ja olen saavutuksestani todella ylpeä.

Sitten on Instagram, some-kanava, jota olen pitänyt blogiakin pidempään. Siellä on seuraajia nopealla matikalla laskettuna vajaa seitsemäsosa kuukausilukijoistani, alle 3 000. Se on taas “vaikuttajaksi” aika vähän.

Jonkun aikaa kriiseilin tätä. Ihmettelin, miksi blogin lukijat nousevat tasaiseen tahtiin, mutta Instagram junnaa paikoillaan. Pelkkä “Instagramin algoritmi nyt on sellainen” -vastaus ei vakuuttanut. Tunsin huonommuuden tunnetta ja epäonnistumista: miksi sisältö jollain yhdellä alustalla kelpaa, mutta toisaalla ei? Kyse on työstä ja ansaitatavasta ja luvuilla on väliä, mutta myös siitä, että teen töitä omalla persoonallani. Kun luvut eivät nouse, sitä ajattelee automaattisesti, että itsessään on jotain vikaa.

Kuluneen kuukauden aikana olen kuitenkin saanut vastauksen moniin mieltä askarruttaviin (ja vähän masentaviin) kysymyksiin. Olen ymmärtänyt omasta Instagram-käyttäytymisestäni paljon. Yksi auttava tekijä oli seuraajakyselyn vastaukset: moni kertoi tykkäävänsä kuvista, mutta lukevansa blogia ensisijaisesti tekstien takia. Herkistyin kyyneliin, koska muistin että nimenomaan kirjoittamisen ilon takia mä tätä teen. En kuvien (vaikka valokuvaamisestakin on tullut rakas harrastus) enkä varsinkaan siksi, että mahdollisimman moni ihastuisi nimenomaan kuviin. Mä teen tätä siksi, että voisin tuoda jollekin “iloa päiviin”, “ansaitun rentoutumistauon heti lapsen nukahdettua päiväunille” ja tekemistä “töissä vessatauoilla” (kaikki lainattu teidän vastauksistanne <3).

Toinen selittävä vastaus on yksinkertaisesti se, että blogiin mä panostan, Instagramiin en. Blogissa mietin etukäteen mistä aiheista voisin tulevalla viikolla kirjoittaa, mietin sinne ne kuvatkin, kirjoitan tuntikausia tekstiä suoraan sydämestäni ja seuraan analytiikkaa. Instagramiin mulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa vaan tykitän menemään fiiliksen mukaan. Välillä sisältöä tulee päivässä monta, välillä voi olla viikkojen taukoa ilman että edes huomaan sitä itse. Some-amattilaisena olisi tärkeää sijoittaa vähän enemmän ajatusta sille, mutta samaan aikaan pidän siitä, että Instagram on sellainen “rento hupipaikka” eikä maailmani (tai tulonlähteeni) kaadu, jos koko sovellus yksi päivä häviää bittiavaruuteen.

Lisää selittäviä tekijöitä: vaikka some on työni, mä olen somessa todella offline. Monta päivää viikosta en pidä nettiä puhelimessa päällä 12 h putkeen (iltakuudesta aamukuuteen). Olen somessa yleensä parit ensimmäiset tunnit ennen lapsen heräämistä ja sitten hänen päiväuniensa aikana. Työpäivinä tietysti enemmän. Muuten teen työni tietokoneen kautta, jonka koen paljon vähemmän häiritsevänä: WhatsApp-viestit eivät pompi näytölle ja kuvien editointiin voi uppoutua tunsikausiksi flow-tilaan ilman että eksyn katsomaan millaisia sävyjä muut ovat käyttäneet. Algoritmi kärsii, järki pysyy.

Instagram on INSTAgram ja siellä toimii storyt, jotka on otettu viimeisten tuntien aikana tai mieluiten NYT ja mun keskeytyksille herkkä työtapani ei siihen taivu. Ahdistun jos olen liian tavoiteltavissa ja se “liikaa” voi olla välillä muutamankin tunnin vuorokaudessa. Siksi vastaan välillä hävettävän pitkällä viiveellä esimerkiksi direct messageihin. Aika usein minulta saa nopeamman vastauksen ihan sähköpostitse, hah!

Summa summarum: Instagram on kiva paikka, jota en kuitenkaan osaa (tai jaksakaan) hyödyntää ammattimaisesti enkä siksi edes “ansaitse” lisää seuraajia. Ellei moni teistä olisi maininnut saavansa tiedon uudesta blogipostauksesta aina Instagramin kautta, harkitsisin jopa koko sovelluksen poistamista tai vähintään tilini yksityistämistä. Instagramin ehdottomasti paras puoli on kaikki keskustelut, jotka saan käydä yksityisviestin puolella seuraajien kanssa. Siellä “tutustuu” teihin syvällisemmin kuin blogin kommenttikentällä ja se taitaa olla suurin syy, miksi en raaskisi tiliä poistaa. Toinen on se, että Instagramissa tosi antoisaa seurata muiden, etenkin läheisten, kuulumisia ja kuvia.

Tuli kuitenkin mieleen, että jos sulla on antaa jotain kritiikkiä mun Instagram-profiilista (@saranda.dedolli), sen voi tehdä täällä bloginkin puolella! Instagramissa se on vaikeampaa nimimerkin takaa mutta täällä blogissa sen voi tosiaan tehdä anonyyminä. En välttämättä suhtaudu Instagramin kehitysehdotuksiin yhtä vakavasti kuin blogin, mutta mielelläni kuulisin niitä. 😊

Pidän blogin seuraajakyselyn auki vielä tämän viikon sunnuntaihin 24.5. asti. Kiitos kaikille vielä niin paljon!

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Pukeutuminen & Kauneus Työ & Opiskelu

Ura 2.0

Piipahdin pari viikkoa sitten ihanan Iinan terassilla nappaamassa “muutaman” kirjan hänen muuttokuormastaan. (Iina oli nähnyt tämän postaukseni ja avautumiseni siitä, että haluaisin lukea mutta kun kotona ei oikein ollut mitään luettavaa.) Iina itsessään on yksi alan inspiroivimpia pioneereja ja siihen kirjakasaan lastasin vielä toisen huikean bloggaajan kirjan, nimittäin Hanne Valtarin Unelmaduunarin tilipäivä. Olen ollut niin inspiroitunut, enkä ole saanut silmiäni irti kirjasta tai puhelimen muistioista.

Kiireisessä, minuuttiaikataulutetussa korona-arjessa ei pitänyt olla tilaa uusille innovaatioille. Ajattelin, että tämä on nyt sellainen vaihe, jossa paras suoritus olkoon se, että lapsi on syötetty ja kuiva, firma jotenkuten pystyssä ja avioliitto kasassa. Olin jo varma, että uudet urakuviot saavat odottaa vasta elokuussa alkavan vanhempainvapaan jälkeistä aikaa.

Vaikka osa itsestään lannistuisikin, muu mieli voi tehdä tepposia. Olen huomannut haaveilevani muutoksista jo nyt. Siihen on tarvittu eristäytymisen lisäksi pari todella huonoa uutista mutta myös pari oman elämän esimerkkiä siitä, että kaikesta huolimatta elämä kantaa ja että musta on loppujen lopuksi mihin vain. Jos vain asennoidun siihen.

Mulla on toiveena ja tavoitteena kasvattaa blogia, antaa tälle omalle seitsemänvuotiaalle virtuaalilapselleni enemmän aikaa. Siirtyä jo parin kuukauden sisällä omalle sivustolleni ja tehdä enemmän omannäköisiä juttuja. Lily on ollut paras blogikoti tähän asti, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin.

Siihen tarvitsisin teidän apua. Olen laatinut seuraajakyselyn, joka täytetään anonyyminä ja vain parissa minuutissa. Jokainen vastaus on tärkeä ja antaa sekä itselleni uusia ideoita että yhteistyökumppaneilleni arvokasta tietoa (eli siis epäsuorasti itselleni enemmän työmahdollisuuksia eli paremmat edellytykset “onnistua” omalla alustalla).

Aika moni bloggaaja odottaa, että jotakin suurta tapahtuu, ennen kuin hiiskuu mitään kellekään. Mun linja on ollut toisenlainen. Mä haluan kertoa ääneen että haluan kirjoittaa kirjan ilman mitään tietoa kustannussopimuksesta, mä haluan kertoa raskaushaaveista ennen positiivista testiä. Mä haluan uskoa, että universumi kuuntelee herkällä korvalla nimenomaan ääneen lausuttuja toiveita. Sitä paitsi, saan perseeni todennäköisemmin ylös (tai siis tässä tapauksessa ja työssä alas) kun olen jo uhannut tekeväni asioiden eteen jotain.

Tuntuu, että nyt on rakennettu hyvä pohja hyvälle työlle, mutta että kaikessa siirappisuudessaan: TÄSTÄ SE VASTA LÄHTEE. Laadukkaampi, säännöllisempi, autenttisempi mutta myös lukijalähtöisempi sisältö.

Meitsiä voi tukea lukemalla blogia, jättämällä kommenttia ja seuraamalla Instagramissa @saranda.dedolli.

Ja seuraajakyselyyn pääsee TÄÄLTÄ.

Kiitos kun olette, osa teistä on ollut jo koko matkan. Te toteutatte mun haveet. Siksi haluan toteuttaa myös joitakin teidän.

Ihanaa vappua, ja palataan viimeistään sunnuntaina toivepostauksella: paljon vauvavuonna upposi raha ja mihin kaikeen?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet Työ & Opiskelu

Historia on näyttänyt: elämä muuttuu vuodessa ja paljon

Vuosi sitten maaliskuussa vertasin sitä ja edellisvuoden maaliskuuta keskenään. Aamu-uinnit Australian Byron Bayn rannikolla olivat vaihtuneet muutamaviikkoiseen sylivauvaan, joka oli kuulemma tississä kiinni ennen kun kerkesin hampaitakaan harjata.

(Hahah oliko tämä muka oikeasti joku juttu silloin? Tottakai se päivän ensimmäinen imetys noin pienellä on yleensä myös äidin päivän ensimmäinen ohjelma, ennen mitään peseytymistä. 😅 Voi tuore äiti Saranda…)

Siitä sain idean kirjoittaa taas: millaista elämä oli oikeastaan silloin ja millaista elämä on nyt?

Vuosi sitten maaliskuussa vasta harjoittelimme Elan kanssa liikkumista isossa maailmassa kahdestaan. En koskaan ollut sellaisessa perinteisessä kotivauvakuplassa, vaan meille oli luontevinta nähdä ihmisiä, mennä ja tulla. Elämä jatkui hyvin samanlaisena kuin ennen vauvaakin, sillä Ela osoittautui mitä helpoimmaksi take away -vauvaksi. Jos silloin olisi ollut koronaa, olisin rehellisesti saattanut mennettää järkeni… En tiedä tuleeko minulle nyt syyskuisesta samanlaista tarvetta seikkailla vauvan kanssa kylillä, tuskinpa kun elämässä on valmiiksi puolitoistavuotias taapero hidastamassa vauhtia. Mutta kovasti toivon että ainakin mahdollisuus normaaliin ulkoiluun ja kanssakäymiseen olisi jo siihen mennessä…

Tosiaan viime maaliskuussa meille oli vasta syntynyt meidän ensimmäinen vauva eikä toinen lapsi käynyt varmasti kertaakaan vielä mielessä. Elämä oli vasta vanhemmuuden opettelua ja uuden parisuhdemuodon omaksumista.

Vauvakuume nousi vasta monta kuukautta myöhemmin ja antauduin sille vasta viime joulukuussa, kun tämä toinen raskaus saikin sitten jo alkunsa.

Nyt tuntuu, että vanhemmuus on jotenkuten jo hanskassa, parisuhde voi tosi hyvin ja todellakin kerkeän harjata hampaat joka päivä ennen Elan heräämistä. Onni on isänsä myöhäännukkumisgeenit perinyt beibi! On myös hauska ajatella että tässä vaiheessa olin vasta palautunut synnytyksestä kun vuosi myöhemmin olen jo toisen raskauden toisessa kolmanneksessa. Hullu ajatus mutta niin ihana lahja.

Viime maaliskuussa olin tietysti äitiyslomalla mutta sain sivutuloa blogista ja kiitos helpon vauva-ajan, pystyin rauhassa kirjoittamaan. Blogin lisäksi omaa kirjaakin, joka oli tässä vaiheessa matkalla jo taittoon!

Vuosi myöhemmin blogi on vielä pystyssä ja kirja ulkona mutta myös uusi osakeyhtiö BETTER perustettu rakkaan ja lahjakkaan ystäväni Ani Frein kanssa. Työskentelen myös päivän viikossa työpaikassa, jossa olin ennen äitiyslomaa, sielläkin yhden parhaimman ystäväni kanssa. On aika hullua että mun työpaikalla on vaan mulle läheisiä ihmisiä, aikamoinen lahja sekin!

En olisi vielä vuosi sitten uskonut, että olisin näin kiinni työelämässä näin nopeasti synnytyksen jälkeen, lähinnä käytännön syistä pienen lapsen kanssa. Mutta kaikki on mennyt todella hyvin ja antoisa työ on mitä parasta vastapainoa perhe-elämälle.

Vuoden takainen minä ei olisi myöskään uskonut, että elämä olisi näin mukavaa nyt, pienen taaperon ja unelmatyön kanssa. Ja että odottaisin tosiaan jo toista vauvaa! Ja että olisimme muuttaneet isompaan asuntoon, niin ihanaan sellaiseen myös. Nyt menee siis todella hyvin, ja vaikea kuvitella, että ensi vuoden minä voisi mitenkään pistää paremmaksi. Mutta eiköhän se pistä kun silloin taloudessa on toinen, silloin jo kiinteät aloittanut ja mahdollisesti jo ryömimään opetellut rääpäle. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Kaksi vanhempaa etätöissä yksivuotiaan kanssa – meidän eristäytymisviikko

Kuten monissa muissakin perheissä, meidänkin viikko meni etätöissä yksivuotiaan (1v 1kk) taaperomme kanssa. Teen itse nimellisesti vain n. 60% työviikkoa, tosin yrittäjänähän se voi vaihdella paristakymmenestä satakahteenkymmeneen…

Meidän eristäytymispäivät ovat koostuneet pääsääntöisesti siitä, että olen herännyt (tai yrittänyt herätä, raskausväsymystä on edelleen ilmassa) pari tuntia ennen Elaa. Olen hoitanut tärkeimmät työt aamulla, jotta voisin keskittyä Elan herättyä vain häneen. Ferhatin työpäivät ovat etätyöstä huolimatta sidottuja kellonaikaan, eli minä olen huolehtinut pääsääntöisesti Elasta päivisin.

Aamupalan ja aamupeseytymisen jälkeen olemme lähteneet pitkälle lenkille (1-2h), palanneet lounaaksi kotiin ja sitten olen pistänyt Elan päiväunille. Ela nukkuu päivästä riippuen 2h 15min – 3h, jolloin olen voinut jatkaa töitäni.

Päiväunien jälkeen on välipala ja yleensä juuri ennen päivällistä Ferhat on lopettanut työt ja syöttänyt Elan. (Etäpäivien huomattava etu: ei mene matkoihin aikaa. Ferhat ei muuten ikinä ehtisi ennen päivällisaikaa kotiin.) Tällöin minä olen jatkanut töitä tai sitten olemme viettäneet kolmistaan aikaa.

Päivät ovat välillä intensiivisiä mutta myös aika yksinkertaisia ja Ela ei kaipaa paljon. Hän leikkii parhaiten yksin, riittää että häntä valvoo, vaikka toki jompi kumpi aikuisista on aina lähes 100% läsnä. Jotta päivissä olisi kuitenkin ollut jotain vaihtelevuuttakin, päätimme Ferhatin kanssa että teemme joka ilta jotain spesiaalia. Maanantaina se oli koko perheen sauna, tiistaina Trivial Pursuit -turnaus, kun Ela kävi nukkumaan. Keskiviikkona retkeilimme Uutelassa ja torstaina kirjoitimme kirjeen kummilapsellemme Keniaan. Perjantaina tein pitkää työpäivää fyysisesti ihan toimistolla, emme ehtineet viettämään juurikaan aikaa perheenä mutta ai että teki hyvää lähteä töihin tuulettumaan ilman keskeytyksiä. Muistin taas millaista se kävely onkaan kun ei työnnä vaunuja samalla!

Olemme myös ottaneet tavaksi viettää kahdenkeskinen välipalatuokio parvekkeella Elan nukkuessa päiväunet. Toinen hyvä päätös oli julistaa sänky korona free zoneksi. Siellä ei saa puhua koronasta sanaakaan.

Täällä ei olla siis kauheasti mitään sarja- tai joogavideosuosituksia otettu vastaan, mutta arki on mukavaa, vaikka taloushuolet painavatkin. Surullinen näkymä on se, että työt vähenevät ja kohta pääsenkin taas nukkumaan päikyt Elan kanssa ja pyörittelemään peukaloitani iltaisin. Työt ovat oikeasti tarjonneet ihan mukavaa monipuolisuutta tähän muuten yksitoikkoiseen arkeen, vaikka lepääminen etenkin näin raskaana ei myöskään olisi pahitteeksi…

Muut henkireiät ovat olleet videopuhelut ystävien kanssa ja Ferhatin asenne. En tajuu kuinka se äijä ei lannistu mistään. On myös tosi ihanaa että Ela on niin pieni ettei tajua maailman menosta mitään. Hän on onnensa kukkuloilla kun molemmat vanhemmat ovat kotona ja aavistan vakavaa eroahdistusvaihetta vol 2 sitten kun tilanne tästä vielä muuttuu.

Missä merkeissä teidän viikot menevät?

Elan mekko on saatu Polarn O. Pyretiltä

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Raha huolettaa ja yksin ultrassa – näin korona on vaikuttanut meidän perheeseen

Kivaa lauantaita, kaverit. Mitä teille kuuluu? Millaisia viikonloppusuunnitelmia teillä on? Vai kuulostaako tuollainen kysymys lähinnä kettuilulta nyt? 😀

Mulla on pääosin hyvä fiilis, koska kevät on alkanut näyttämään vahvoja merkkejä itsestään ja ennen kaikkea siksi, koska toissapäivänä sain nähdä yhden akrobaattisen vekkulin ultraäänimonitorista, jolla oli kaikki paremmin kuin hyvin.

Onhan vallitseva tilanne ottanut pannuun myös allekirjoittaneella. Pysyn positiivisena ja Elan ansiosta myös järjissäni, kun kotipäivissäkin on rutiinia, mutta moni aikaisemmin itsestäänselvänä pidetty asia on viety (tiedän, syystä) pois. Meidän tilanne on varmasti keskivertoa parempi, sillä olemme kahden aikuisen talous ja molempien työt tehtävissä etänä, mutta yrittäjänä alkaa pikku hiljaa vaikuttamaan siltä, että kohta ei ole töitä, mitä tehdä etänäkään. Muistatteko, kun kerroin, että aion nyt kevään ja kesän aikana säästää äitiyslomaa varten? No se suunnitelma on kaatunut ja rehellisesti nyt keskitytään tämän hetkisen talouden hallintaan.

Olin kovasti toivonut, että saan äitiyslomalla höllätä enemmän ja tehdä töitä vähemmän, mutta tällaista se yrittäjyys kai on. Tehdään duunia kun on ja ei tehdä kun ei ole, henkilökohtaisista elämäntilanteista huolimatta…

Kuten sanoin, tilanne on monilla paljon hurjempi, mutta oma talous on kuitenkin oma talous ja se tietysti mietityttää varmasti meitä monia.

Mutta vähemmän huolestuttavimpiin aiheisiin, nimittäin siihen niskaturvotusultraan! Oli todella ihana nähdä tosiaan yksi liikkuvainen, avaruusolion näköinen jälkikasvuni sikiöseuolonnassa. Siellä se kiereskeli ympyrää, venytteli, vilkutti, jumppaili… Ihan erilainen kuin oma isosiskonsa, joka ultrissa lähinnä nieli lapsivettä ja imeskeli vuoron perään omia varpaitaan. (Saa uskomaan, että ultravideot antavat aika totuudenmukaisen kuvan lapsesta myös kohdun ulkopuolella, nimittäin Ela tykkää vieläkin vain chillailusta ja varpaiden maistelusta.)

Oli tosi kummallista nähdä monitorissa jonkun liikkuvan niin paljon ilman että tunsi itse pienintäkään liikettä vatsassa. Ennen kaikkea tunsin koko puolituntisen ajan ja tunnen edelleen oloni niin onnekkaaksi, kun saan kokea tämän kaiken jo toisen kerran.

Iloisista uutisista huolimatta mua harmitti, että koronatilanteen takia puolisoa ei päästetty ultraan mukaan. Tiedetään, monissa maissa puoliso ei pääse synnytykseenkään: näin kävi rakkaalle ystävälleni Adamalle, joka synnytti ihanan tyttövauvansa alkuviikosta ilman miestään Virossa. <3 Tätä ultraa on kuitenkin odotettu siitä lähtien, kun tikkuun ilmestyi kaksi viivaa ja se olisi ollut taianomaista kokea yhdessä. Ja etenkin miehille ultrat ovat konkreettisia virstanpylväitä raskaudessa. Edelleenkin tiedetään, tälle on hyvä syy mutta kyllä saa silti harmittaa. Tällä hetkellä raskaus on mulle about elämäni toiseksi tärkein asia ja olisi mukava kokea se “normaalilla” tavalla. Neuvolalääkäriaikakaan ei tunnu löytyvän, vaikka lääkärintarkastuskin kuuluu normaalin raskauden seurantaan…

Muuten korona on näkynyt meillä molempien aikuisten etätöissä ja aluksi sen jännittämisessä, että miten saamme arkipäivät sujumaan niin, ettei kummankaan pää hajoa etäilyyn. Mulla on itselläni kurja tapa pyytää Ferhatia tekemään kaikkea kun se on kotona, vaikka hän olisikin töissä. “Rakas voitko kattoo Elaa sillä välin kun… Rakas voitko nopee viikaa nää pyykit… Rakas etkö voisi mitenkään lopettaa noi työt vähän aikaisemmin ja tulla tähän sohvalle loikoilee?” Ehkä koska oma työ sallii tietyn joustavuuden ja mulla ei itselläni ole ongelmia keskeyttää työntekoa kotitöiden takia, alitajunnassa odotan sitä myös toiselta. Mutta Ferhat antoi mulle ensimmäisen viikon jälkeen ihan hyvän arvosanan ja en kuulemma pyytänyt iiihan liikoja…

Uimahalliin on tosi kova ikävä, raskaana kun uinti on ollut ainoa säännöllinen liikuntamuoto. Nyt olemme vaunulenkkeilleet Elan kanssa ahkerasti, mutta ehkä pitäisi lopettaa laiskottelu ja aloittaa taas ihan oikea juoksu myös. Vihdoin kun sää ja aika sen sallisivat. (Enpä kuitenkaan aloita.)

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi