Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa

Mä oon saanut muistaakseni kaksi paniikkikohtausta elämäni aikana. Ensimmäisen elokuussa 2014: olimme juuri lentäneet tyttöjen kanssa Dubrovnikistä Helsinkiin meidän Balkan-roadtripin jälkeen. Olimme seurustelleet Ferhatin kanssa silloin vajaa puoli vuotta, ja hän tuli hakemaan minut lentokentältä. Mulla oli ollut ihana reissu ja kova ikävä Ferhatia, mutta jostain selittämättömästä syystä sain paniikkikohtauksen kun pääsimme lentokentän jälkeen mun yksiööni perille.

Toinen tuli helmikuussa 2019, kaksi päivää Elan syntymän jälkeen. En ole jostain syystä uskaltanut kertoa siitä blogissa aikaisemmin.

Synnytys oli ollut toiveideni mukainen ja pääsimme suunnitellusti Naisten klinikan perhepesähotelliin. Ela alkoi kuitenkin olemaan aika itkuinen ja kahden yön jälkeen painonlasku kertoi, että hän ei ollut saanut riittävästi ravintoa rinnasta. Aloitettiin lisämaidot ja meiltä kysyttiin, että halutaanko viettää vielä yksi yö sairaalassa imetyksen tueksi. Olin todella pettynyt, mutta halusin jäädä hotellille vielä “pelastamaan” imetyksemme.

Kolmantena yönä heräsin ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen johonkin muuhun kuin vauvan itkuun. Ela ja Ferhat molemmat nukkuivat. Yhtäkkiä tunsin paniikin valtavaan kehon ja hengitykseni salpaantuvan, ja luulin tajunneeni etten tule enää ikinä nukkumaan uudestaan. Uskoin sillä hetkellä siihen aidosti vaikka jälkeenpäin siinä ei tunnu olevan mitään järkeä: uskoin, etten enää tule nukkumaan ja loppuelämäni oli tässä, selviän ilman unta muutaman päivän ja sitten varmaan jo kuolen. (Vitsi miten absurdia, vähän naurettavaa ja dramaattistakin mutta sillä hetkellä se oli mulle totta ja kaikkea muuta kuin huvittavaa.)

Yhtäkkiä hotellihuone alkoi ahdistamaan voimakkaasti ja tajusin, että kakkoskerroksesta en pääsisi karkaamaan helposti jos jotakin tapahtuisi. (En tiedä tai ainakaan muista mitä halusin karata ja minne.) Puin päälle kotoa mukaan ottamani aamutakin ja pelkkä se päällä ja Birkenstockit jaloissa poistuin huoneesta ja lopulta koko hotellista ulos helmikuun pakkaseen.

En muista kuinka kauan seisoin ulkona kylmässä yössä, mutta jonkun ajan päästä sain taas happea. Kohtaus meni ohi mutta paniikin tunne jäi. Menin takaisin hotellin aulaan ja tekstasin Ferhatille että pistä viestiä kun vauvaa herää, en muuten tule sinne huoneeseen.

Istuttuani jonkun aikaa aulassa, yökätilö huomasi minut ja kysyi vointiani. Purskahdin itkuun ja kerroin etten halua huoneeseen takaisin. Hän ehdotti toista huonetta ja että Ferhat antaisi loppuyön vauvalle maitoa pullosta, mutta en halunnut sitäkään. Sanoin että jään tähän niin kauan kuin pitää imettää ja sitten tulen taas takaisin.

Sitten kätilö kysyi että kuinka kauan olen valvonut yhteensä ja laskin että 10-15 minuutin pätkiä lukuun ottamatta ainakin neljä vuorokautta. Huolestuneen näköisenä hän alkoi puhumaan lapsivuodeajan psykoosista ja varovasti varoitteli, että sellainen voi tulla jos en saa unta. Silloin vasta heräsin tilanteen vakavuuteen ja omiin “naurettaviin” ajatuksiini. Lääkärin konsultoinnin jälkeen sain vahvaa unilääkettä ja vihdoin nukuttua.

Olin säikkynä vielä seuraavankin vuorokauden kun pääsimme kotiin ja vaadin Ferhatilta että nukkuisimme ensi yönä kaikki valot päällä. Tunsin myös suurta helpotusta kun asuimme ensimmäisessä kerroksessa ja tiesin että voisin paeta takapihalta jos paniikki iskee. Muutaman päivän päästä olin taas oma itseni, tietysti baby blueseilla varustettuna.

On omituista miten kaksi päinvastaista kokemusta mulla on sairaalaan lapsivuodeajoilta. Molemmat synnytykset menivät hyvin ja molemmissa oli upea henkilökunta läsnä, ja synnytysten välissä on vain puolitoista vuotta. Kuopuksen kanssa jouduimme jaettuun huoneeseen (vitoskerrokseen, ei pakenemismahdollisuutta) ja koronan takia Ferhat sai tulla moikkaamaan meitä vain tunnin päivässä. Nipin napin rv 37+0, hyvin pienenä syntynyt Deniz oli sokeritarkkailussa eli huolta olisi luullut riittävän. Olin silti seitsemmännessä taivaassa, ikionnellinen; muistan kun hain ruoankin keittiöstä viheltäen. Katselin nukkuvaa vauvaa haltoituneena ja tuntui pahalta laskea hänet ihokontaktista edes vessakäynnin ajaksi.

En ole psykologi, en tiedä mistä paniikkikohtaukset edes tulevat. Mutta kroppani reagoi aina isoihin elämänmuutoksiin eikä mikään ihmekään, että sain paniikkikohtauksen tultuani ensimmäisen kerran äidiksi. Tähän lauseeseen saakka en edes tiennyt julkaisenko tämän tekstin, mutta nyt haluan tehdä sen: äidiksi tuleminen on iso asia ja silloin tällöin joudumme isojen asioiden äärellä paniikkiin.

Linkit synnytuskertomuksiin:

Esikoinen helmikuu 2019

Kuopus elokuu 2020

Kuvat: Marjaana Laitinen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Raskaus, synnytys ja vauvavuosi koronan aikaan

Kun Suomeen astui poikkeustila 16.3.2020, mä olin 12. viikolla raskaana. Takana oli raskauspahoinvoinnista johtuvaa eristäytymistä jo ihan riittävästi. Muistan miten pahalta tuntui kun uimahallit suljettiin, koska uinti oli silloin ainoa liikuntalaji mitä pystyin harrastamaan oksentamatta.

Raskaus osui kaikin puolin kuitenkin sopivaan aikaan: olimme raskauden takia muuttaneet helmikuussa isompaan asuntoon, 42 neliöisestä kaksiosta isoon kolmioon. Oli yllin kyllin aikaa rakentaa pesää ja selata ajatuksella Toria. Ferhat ilmoitettiin maaliskuussa etätöihin ja silloin vasta olinkin kiitollinen meidän muutosta: en tiedä kenen pää olisi räjähtänyt ensin, jos niissä neliöissä olisi toiminut kaksi etätyöntekijää ja taapero, kellon ympäri, viikosta toiseen.

Ela oli ehtinyt täyttämään helmikuun lopussa vuoden ja hänen kanssa aika kului kivasti. Mietin monesti, että onneksi minulla on hänet, pitämässä mulle seuraa kaiken tämän keskellä. En koskaan ole osannut pelätä Elan puolesta ja että mitä kävisi jos hän sairastuisi koronaan. Hän on perusterve ja tilastot ovat puolellamme. Noudatimme rajoituksia yhteisen hyvän vuoksi, ei siksi että olisin itse pelännyt tartuntaa.

Viime vuoden joulukuussa Ela alkoi käymään kolme päivää viikossa isoäidillään hoidossa. Keväällä oli muutaman viikon tauko, jonka aikana totesimme, ettei mun ja Ferhatin työskentelystä tullut mitään kun Ela oli kotona. Ja (onneksi nuori ja terve) isoäitikin alkoi ikävöimään häntä kovin. Ela palasi isoäidin hoitoon ja vaihtelevat päivät tekivät tuoreelle taaperolle hyvää. Isoäidillä hän otti (tietysti) ensimmäiset askeleensakin.

Se, että Ferhat teki ensimmäistä kertaa kotoa töitä vaikutti Elaan ainakin kahdella tavalla: maalis-huhtikuun taitteessa hänellä oli eroahdistusta, jonka aikana yöunet kärsivät pahasti. Ela on aina ollut hyvä ja itsenäinen nukkuja, mutta nyt kun hän oli päivisin kokoajan meidän kummankin kanssa, öisin hän ei osannut olla yksin. Enää hän ei nukahtanut itsekseen ja monta kertaa yössä hän heräsi itkuun eikä silloin kelvannut vain toisen vanhemman lohtu vaan vain molempien. Siinä sitten valvottiin molemmat ja kirottin koko koronaa alimpaan helvettiin. Luojan kiitos hän nukkuu taas hyvin. Korona lisäsi mun empatiaa huonosti nukkuvien lasten vanhempia kohtaan.

Toinen muutos Elassa oli se, että hän alkoi viettämään Ferhatin kanssa enemmän aikaa. Babasta tuli suosikki… Toisaalta, heidän kahdenvälinen suhde helpotti mun oloa raskaana, ja etenkin nyt pienen vauvan kanssa on helppo jakaantua tiimeihin, kun imetys on vielä niin intsensiivistä.

Niin, se raskaus ja vauva. <3 Sosiaalinen eristäytyminen antoi mahdollisuuden myös tunnustella raskautta enemmän kuin normaalioloissa. Olin varautunut, että taaperon ja töiden takia en ehtisi edes miettiä raskautta, mutta valtaosa töistä peruuntui koronan takia joten aika kuluikin sohvalla paljasta masua paijaten. (Ja budjetteja uudelleen laatien. Oli rehellisesti myös tosi pelottavaa yrittää kannatella yrityksiä ilman mitään tietoa seuraavasta palkasta kun perheeseen oli syntymässä neljäs ruokittava suu. Kiinnostaisiko teitä erillinen postaus siitä miten korona on vaikuttanut meidän talouteen?)

Raskausseuranta oli myös tällä kertaa toisenlaista kuin esikoisen kanssa. Vielä vuonna 2019 elettiin ihan toista maailmaa. Vuonna 2020 Ferhat ei päässyt mihinkään ultriin ja jännitettiin että pääseekö hän edes synnytykseen. Siksi harkitsin kotisynnytystäkin, mikä poistui sitten vaihtoehdosta kun rakenneultrassa selvisi vauvan napanuorassa olevan vain yksi valtimo. Tästä johtuen meillä oli ylimääräinen kontrolli elokuussa, ja kun Ferhat saikin tulla sinne ja “näkemään” vauvaa ensimmäistä kertaa, se tuntui tosi erikoiselta ja ihanalta.

Elokuussa me kävimme myös koronatesteissä Elan pienen nuhan ja mun jäätävän yskän takia. Testit olivat negatiivisia mutta mun yskä vain paheni ja kesti ainakin seitsemän viikkoa. Vielä synnytyksessäkin yskin, mikä tuntui tosi nololta esim. hoitohenkilökunnan takia. En vieläkään tiedä mikä ihme sairaus mulla oli…

En missään vaiheessa ole pelännyt sairastumista tai kuinka korona olisi vaikuttanut sikiöön. Suoraan sanottuna olen pelännyt enemmän koronan vaikutusta niin yhteiskunnalliseen kuin omaankin talouteen ja seurannut sivusta, kuinka moni syrjäytymisen vaarassa oleva tuttuni on syrjäytynyt vain lisää. Uskon, että rajoitukset ja suositukset ovat olleet tarpeelliset, mutta koska itse tai läheisemme eivät kuulu riiskiryhmään, olen välillä ollut todella turhautunut. On ollut vaikeaa motivoida itseään käyttäytymään suositusten mukaisesti. Mutta se, etten itse samaistu huoleen ei tarkoita sitä, etteikö huolta olisi ja olen kokoajan yrittänyt kertoa itselleni, että tämä on sellaisia asioita, joista tunteistani huolimatta en todellakaan tiedä muita (esim. asiantuntijoita, lol) paremmin.

Synnytys koronan aikaan

Deniz syntyi 30.8.2020 (klikkaa tästä synnytyskertomukseen). Silloin tilanne oli varsin hyvä ja tukihenkilö sai olla synnytyksessä mukana alusta loppuun. Synnytyksen jälkeen perhehuoneita ei ollut vapaina ja syntymäviikon takia (rv 37+0) emme päässeet perhepesähotelliin, joten minut ja vauva vietiin yhteishuoneeseen. (Sairaalaan oli jäätävä hyvästä voinnista huolimatta varmuuden vuoksi sokeriseurantaan juuri aikaisten viikkojen takia.) Yhteishuoneeseen tukihenkilö ei saanut vierailla kuin kerran päivässä yhden tunnin klo 10-18 välillä. Ensin ajatus suretti, mutta vauvan kanssa sujui kahdestaankin tosi ihanasti ja ennen kaikkea kätilöt olivat ihan kokoajan valmiina auttamaan. Naisten klinikalla oli koronasta huolimatta rauhallinen ja seesteinen tunnelma. (Tunne saattaa johtua myös mun vauvakuplasta.)

Vauva-aika koronan aikaan: ensimmäiset kuukaudet

Meillä alkoi pari päivää sitten 3. kuukausi vauvan kanssa kotona ja tää on ollut kertakaikkiaan niin ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Tämän hetkiset suositukset ovat tuoneet tietynlaista yksinkertaisuutta arkeen ja olenkin nauttinut kaikkein eniten leikkipuistoaamupäivistä ulkona taaperon, vauvan ja kahvikupin kanssa. Toisaalta myös kahvilat ovat auki ja se, että pääsen silloin tällöin kahville kavereiden kanssa tuntuu myös tosi spesiaalilta viime kevääseen verrattuna. Se, että kotona on taapero ja vauva hidastaisi ja rajoittaisi joka tapauksessa liikkumista. Jos olisimme vauvan kanssa kahdestaan kotona, olisi mahdollisesti paljon vaikeampaa tappaa aika ja tuntisin varmasti surua esim. peruuntuvista muskarikursseista ja sukulaisista, jotka eivät voisi tulla kylään.

Jännittää nähdä mitä tulevaisuus näyttää koronan kanssa. Saanko vielä kirjoittaa Kahden taaperon kanssa koronan aikaan -postauksen — please God help me, toivottavasti en.

Kuvat: Marjaana Laitinen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com