Kategoriat
Uncategorized

Mitä (kaikkea) minusta tulee isona?

Vauvani on jo yhdeksän kuukautta, eli ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppuu ja hoitovapaa alkaa. Kulunut vuosi ei ole todellakaan ollut urani hedelmällisin ja viimeistään nyt jälkeenpäin ymmärrän, että se on todellakin ok: aika harvalle vauvavuoteen mahtuukaan mullistavia urakäänteitä.

Vajaa vuosi sitten avasin uudet nettisivut blogilleni. Niihin aikoihin tienasin suurimman osan palkastani nimenomaan blogin kautta, mutta moni asia on muuttunut “muutettuani omilleni” ja nyt en tienaa blogin kautta juuri mitään: blogiportaalissa mulle maksettiin palkkaa suoraan kävijälukujen mukaan ja uusilla sivuilla tein tietoisen päätöksen jättää kaikki mainospaikat pois. Sittemmin myös blogien suosio on jatkanut laskemista. Ja tosiaan vauvavuonna ei ole ole ollut mitenkään liikaa luppoaikaa kirjoittamiselle…

Viime kesänä kuvittelin, että varsinainen yrittäjäurani vasta alkaa ja siksi koinkin pettymystä, kun en voinut tällä kertaa panostaa töihin kuten esikoisen vauvavuoden aikaan. (Ai miten niin työnteko yhden lapsen kanssa on helpompaa kuin kahden, 1,5 vuoden ikäerolla?) Sen sijaan tuntuu että olen vuodessa kadottanut kaiken työinspiraationi ja sinnitellyt yrittäjänä nipin napin.

Joo, muuttujia on ollut paljon: ruuhka- ja vauvavuoden kombinaatio, unettomuus, korona sekä pari muutakin henkilökohtaista elämänmuutosta. Osa minusta on uskoo, että jos nukun edes viikon kunnolliset yöunet, se on taas menoa se ja pääsen takaisin työgeimeihin.

Toinen, ehkä isompi osa uskoo, että tämänhetkiset urahaaveet tai oikeastaan niiden puute on ainakin toistaiseksi pysyvä elämäntilanne. Haluaisin lasten takia kokeilla “ihan tavallista”, osa-aikaista päivätyötä. Saada juuri sen verran palkkaa että laskut tulisi maksettua ja stressata töistä mahdollisimman vähän. Pyörittää somea ehkä sivutuloina, kun tai jos hyvältä tuntuu.

Huomaan pohtivani sitä ikuisuuskysymystä, mitä monet nuoret miettivät nyt valmistumisen kynnyksellä mutta varmasti moni vähän vanhempikin ihminen aina tasaisen väliajoin. Mikä minusta tulee isona?

Lapsena kuvittelin, että kirjailija. Teininä toimittaja. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen sosionomi ja sosionomiksi valmistumisen jälkeen palasin taas lapsuuden haaveisiini eli viestinnän ammattilainen.

Nyt 27-vuotiaana tiedän, että se, mitä haluan olla ei tarvitse tapahtua heti huomenna ja että se voi muuttua monta kertaa vielä. 28-vuotiaana saatan olla jo kaupunginvaltuutettu (no okei viimeistään 32-vuotiaana). Saatan palata sosionomin töihin lasten ollessa vielä pieniä ja ehkä jäädä sille tielle tai perustaa kolmannen yrityksen heti sillä viikolla kun kuopus aloittaa päiväkodin. Aika näyttää. Mutta en voi olla lojaali millekään muulle asialle kuin sille, mikä tuntuu juuri nyt oikealle.

Syksyllä tulen tekemään kaksi työpäivää viikossa vanhassa työpaikassani ja alustavasti ainakin yhden työpäivän yrityksilleni. Arjesta tulee varmasti taas yksi valtava palapeli, mutta toisaalta nautin siitäkin valtavasti. Kun on sopivasti kaikkea: vähän lastenhoitoa, vähän töitä, varmasti aivan liian vähän vapaa-aikaa mutta näitä aikoja ei kutsutakaan ruuhkavuosiksi turhaan.

Then again: Kuka jaksaa miettiä töitä kesällä?!

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Työ & Opiskelu

Töihin paluu vanhempainvapaan jälkeen – meidän hoitovapaajärjestelyt

Elan kanssa pankissa

Vanhempainvapaani päättyi vajaa kaksi kuukautta sitten, marraskuun loppupuolella. Sittemmin olen ollut hoitovapaalla ja osa-aikaisesti töissä, yleensä yhden päivän viikossa vanhassa työpaikassani sisällöntuotantohommissa ja kaksi päivää teen töitä itselleni ja yritykselleni BETTERille.

Oikeasti työtunnit eivät rajoitu vain näihin työpäiviin, sillä muina päivinä teen töitä muutama tunti ennen vauvan heräämistä, vauvan päiväunien aikana ja joskus myös iltaisin kun mies on kotona. (Nykyään iltaisin kuitenkin huomattavasti vähemmän sillä perheen yhteinen aika tulee etusijalle. Ja okei en saa iltaisin koskaan mitään aikaiseksi muutenkaan.) Joskus käyn yhdessä Elan kanssa tapaamisissa, pressitilaisuuksissa tai haastatteluissa. Myös viikonloppuisin hyödynnän mieheni läsnäoloa ja työskentelen muutaman tunnin päivässä.

Mulla on MAAILMAN paras työkaveri

Mieheni on kokoaisesti töissä ja pitänyt toistaiseksi 9 korvamerkitystä isyysvapaaviikosta vain 3, silloin heti synnytyksen jälkeen. Loput on tarkoitus pitää tänä vuonna myöhemmin. On arjen ääretöntä luksusta, että miehelläni on säännöllinen työaika maanantaista perjantaihin, vieläpä parin tunnin liukuvalla.

Isoäidin kotona. Tässä kuvassa hän on mun mielestä ihan mini-me!

Missä vauva on sitten ollut? Ela on 11 kuukautta ja hän viettänyt parin kuukauden ajan kolme päivää viikossa isoäidillään. Ferhat vie ja tuo Elan näinä päivinä meno- ja paluumatkalla töistä. Isoäiti on ollut Elan elämässä tiiviisti mukana ensipäivistä asti ja isoäidin koti on Elan toinen koti (muutaman kilsan päästä meistä). Jos miehen työaika on ääretöntä luksusta niin turvallinen, rakastava ja läsnäoleva anoppi on koko perheemme hyvinvoinnin kulmakivi. Olen siitä pohjattoman kiitollinen.

Viikonloppuisin leikkiseurana 1,5v isompi serkku ja n. 10 000 enemmän lelua kuin kotona

Miten tämä kaikki on sitten toiminut meillä? Jos Elalta kysytään, se elää varmaan unelmaansa. Kaksi tuttua hoitopaikkaa vaihtuvat keskenään tasaisesti ja aina on viihdyttämässä sellainen aikuinen, jolla on tuoretta energiaa. Minun kanssani hän kuulee albaniaa ja anopin kanssa turkkia. (Tosin ilmeisesti anoppi vetää paremmaksi sillä Ela osaa jo nyt enemmän turkkilaisia sanoja…) Viikonloppuisin vietämme paljon aikaa minun perheeni kanssa, jotka myös asuvat kivenheiton päässä.

Välillä myös tädit hoitaa

Ensimmäinen kuukausi oli kuitenkin vaikea, sillä Ela kärsi selvästi eroahdistuksesta. Vaikka olimmekin totutelleet Elaa pikkuhiljaa uuteen arkeen viemällä Ela isoäidille useammin, hän selvästi ikävöi minua. Yöt oli raskaita ja silloin siirryttiin pakon sanelemana pinnasängystä perhepetiin. Hän selvästi kaipasi huomiota ja läheisyyttä nimenomaan minulta.

Besties forever

Myös mulla itselläni oli sopeutumisvaikeuksia. Elaa oli tietysti iso ikävä mutta myös töihin kiinnittyminen oli todella tahmeaa. Koska teen suurimman osan ajasta itselleni töitä, se vaatii äärimmäistä itsekuria. Niinä päivinä kun olen Elan kanssa kotona mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin herätä aikaisemmin ja tykittää taas päiväunilla, koska tiedän, että ne ovat päivän ainoat raot. Sellaisina päivinä kun Ela meni hoitoon ja tiesin että mulla on joku 10 tuntia käytettävänä, en rehellisesti tiennyt mitä tehdä sillä kaikella ajalla. (Siispä katsoin paljon sarjoja ja otin sitten itse päiväunia koko 9 kuukauden edestä…)

Tammikuu on sujunut huomattavasti paremmin. Olen nykyään lisännyt työpäiviin myös aamutreenit, jotta saan struktuuria työpäiviin ja jottei aikaa liikunnalle tarvitsisi erikseen järjestää muina päivinä. Se tarkoittaa sitä, että lähden päivästä riippuen kotoa 05.25 – 06.25 eli näen Elan vasta illalla. Se on ikävää ja silloin tulee ikävä, mutta ilmeisesti vain itselleni sillä Eltsu on näemmä jo tottunut. Anoppi lähettää työpäivinä aina kuvia ja kuulumisia ja sanomattakin selvää, että ne viestit on aina mun päivien kerma.

Kaikki on mahdollista kun oma lapsi nukkuu paljon

Ela ei ole ainoa, joka elää unelmaansa. Rehellisesti sanottuna nautin itsekin suunnattoman paljon tästä järjestelystä. Arjessa on sopivasti tasapaino lapsenhoidon ja työn välillä. Ystäviä tulee nähtyä lähinnä Elan kanssa kotipäivinä tai viikonloppuisin mutta mua se ei haittaa yhtään. Työpäivinä kun täytyy keskittyä töihin enkä silloin halua yhtään pitkittää päiviä illasta ja nähdä Elaa vielä vähemmän. Vielä kun Ela oli pienempi ja nukkui missä vain, miten vain, oli helpompi järjestää lounastreffejä, mutta nykyään hän nukkuu juuri 11-14, eli tapaamme kavereita sitten iltaisin ennen iltapuuroa.

Miten teidän perheessä toimitaan tai heräsikö jotain kysyttävää? Omia hoitovapaa- tai töihinpaluukokemuksia saa jakaa kommenttikentässä!

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi