Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Äitiyden aakkoset – äitiys ja raskaus A-Ö:hön

Törmäsin ihanan Iidan blogissa tähän hauskaan postausideaan, jonka copy cattasin oitis! Äitiyden (ja raskauden) aakkoset A:sta Ö:hön.

AAMUT

Ne on vain mua varten. Menen iltaisin aikaisin nukkumaan ja nousen viiden jälkeen. Syön aamupalan rauhassa, katson puhelinta, käyn uimassa, aloitan työt. Ela heräilee 7.30-08.00 aikaan (nyt kesällä yhdeksän jälkeen…), ja vaikka Ferhatilla olisi vapaata, annamme hänen nukkua aamupesun ja aamupalan yli. Aamut ovat tyttöjen aikaa, jonka vietämme vain kahdestaan. <3

BABA

Elan ylivoimaisesti suosikkisana ylivoimaisesti suosikki-ihmisestä: isästä. 99% minusta on kiitollinen ja iloinen, että Ferhatilla ja Elalla on läheinen suhde, mutta silloin tällöin tunnen tästä (epätyypilliseen tapaani) myös mustasukkaisuutta. No, kaikki panokset seuraavaan lapseen, hänestä tulee kokonaan minun!

CROSSFIT

On laji jota harrastin ennen ensimmäistä raskautta ja näiden raskauksien välissä. Koitin kovasti käydä myös tämän raskauden alussa, mutta pahoinvointi vei voiton. Katsotaan, miten ja milloin palaan boksille synnytyksen jälkeen. Etukäteen tuntuu mahdottomalta ajatukselta harrastaa jotakin aikaan ja paikkaan sidottu kun on kaksi pientä lasta. 😄

D

Mä spoilaan: jos meile syntyy poika, meillä on hänelle D-alkuinen etunimi mietittynä. 🙂

ELA

Ela Nora, se mulle täydellisin ja rakkain tyyppi maailmassa. Ela tarkoittaa turkiksi pähkinänruskeaa, hazel.

FERHAT

Tuo ihana ihminen, jonka kanssa saan jakaa tämän kaiken. <3 (Joka myös raivostutti aivan hemmetisti äsken kun hoiti tiskit Elan päiväunien aikana ja herätti hänet. Tiskikonetta EI täytetä unien aikana!)

G

Skip???

HEVONEN

Hevonen on Elan lempieläin heti koiran jälkeen…

IHAHAA

… ja takuuvarma tapa rauhoittua iltaisin sängyssä on kun hänelle laulaa Ihahaa -laulua. Ela on nähnyt vain muutaman kerran oikeita hevosia, joten en tiedä mistä hevosinnostus oikein kumpuaa. 😄

JUUSTO

Elan lempiruoka! Syömme vegaanista ruokaa kotona ja kotona hän syökin kasviperäistä juustoa mutta hän on maistellut silloin tällöin myös tavallista juustoa ja tykkää kyllä kovasti. Siksi lasagnekin on varmaan lempiruokaa. Mä niin näen Elan tulevaisuudessa sanovan: “Mä olen vegaani mutta syön juustoa.”

KIRJAT

Ela viihtyy todella pitkiä aikoja kirjojen parissa, siis puhutaan puolesta tunnista tuntiin vaikka kyseessä on alle puolitoistavuotias. Myös kuvattomat romaanit kelpaavat!

Me ei todellakaan olla luettu Elalle mitenkään liikaa, tää menee vähän samaan kategoriaan kuin hevoset. Innostus on lähtenyt itsestään. 😄 Parasta on kun Ela seuraa sormella tekstiä ja “lukee” eli puhuu siansaksaa vaikka kuinka pitkään putkeen.

LASKETTU AIKA

Elan laskettu aika oli alunperin 24.2.2019 ja hän syntyi 19.2. Kuopuksen laskettu aika on 21.9. ja sydämeni sanoo, että hänkin syntyy hieman tätä aikaisemmin, ehkä viikko. Mun kalat ja mun tuleva neitsyt. <3

MUSKARI JA MUUT

Muskarit ja muut kellonaikaan sidotut menot ovat jääneet meiltä välistä. Meillä on aina ollut paljon tekemistä päivien aikana muutenkin. Olen kuitenkin saanut tunnukset Sointupuu-etämusiikkipalveluun, jota käytetään aina silloin tällöin. Se on tosi kätevä palvelu ja sielläkin suosikki on tietysti mikä muukaan kuin Ihahaa!

NANA

On albaniaksi äiti, mutta tätä Ela ei tietenkään toistele samalla tapaa kuin Babaa. 😀 Yleensä kuulen “nana” vain silloin kun Ela on vihainen tai haluaa jotakin.

OLO

Tämän hetkinen oloni on tosi hyvä. Laskettuun aikaan on reilu kuusi viikkoa. Jännittää niin vietävästi!

PELISILMÄÄ

Tätä tarvitaan! Ja ennakointia. PALJON!

QENI

Qeni on albaniaksi koira, Elan lempieläin. <3

RYHMÄ HAU

Ainoa piirretty, joka kelpaa Elalle koska koirat ja isot ajoneuvot!

(Tietysti olisin voinut mainita myös rakkauden ja raskaudet mutta Ryhmä Hau dominoi elämäämme enemmän.)

SUKU

Olemme tosi läheisiä perheidemme kanssa. Ferhatin äiti hoitaa Elaa useamman kerran viikossa. Minun vanhempiani ja sisaruksiani näemme pari kertaa viikossa. Olemme saaneet perheiltämme todella paljon apua.

TEMPERAMENTTI

Ela on luonteltaan rauhallinen ja tarvitsee selvästi paljon omaa aikaa. Kun meillä käy vieraita, hän vetäytyy sen aikana useamman kerran oman huoneeseen lepäämään. Kunpa aikuisenakin tämä olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää, poistua hetkeksi seurasta ottakseen lepoa. 😄 Ei ole meillä introverteillä helppoa…

UNI

Me olemme olleet Elan unien suhteen suurin piirtein universumin onnekkaimmat ihmiset ja kovasti jännitän millainen nukkuja tämä seuraava tyyppi on / millainen äiti ja ihminen olen itse hyvin mahdollisesti väsyneempänä… 😀

VESI

Vesi on Elan elementti. Tykätään kovasti kylpeä ja uida yhdessä.

WHATSAPP

Me soitellaan päivittäin videopuheluja sukulaisille Suomeen ja ympäri maailmaan. Vielä toistaiseksi Ela ei ole pettynyt jos vastausta ei ole kuulunut kuin vain silloin kun Ferhatin veli ei vastaa. 😄 He on tosi läheisiä ja näkee muutenkin useamman kerran viikossa.

XHYLJETA

Elalla on kaksi tätiä, Xhyljeta-täti ja Edona-täti. <3

YÖHERÄTYKSET

Ovat vihdoin helpottaneet! (Siis omani, Ela ei juurikaan heräile öisin.)

ZZZZ

Vielä vähän unista: Elan unirytmi on nyt ihan kesäaikatauluissa. Hän voisi nukkua yli kymmeneen mutta nukahtaa päiväunille sitten vasta kolmen aikaan, herää kuudelta ja nukahtaa illalla 22-23 aikoihin. Isyysvapaata viettävälle iltavirkku-Baballehan tämä sopii, mutta mua kauhistuttaa tää uusi rytmi aika paljon. 😀 Mitä tapahtuu kun Ferhat palaa töihin? Ja eihän me voida tavata meidän ystäviä Elan kanssa vain kuuden jälkeen illalla!? Tämä ei ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. 😄

Å

Skip

ÄITIYS

Äitiys on sujunut luonnollisesti ja parhaiten silloin kun seuraan omaa intuitiotani lukuisten oppaiden sijaan. Olen mielestäni rakastava ja rento äiti ja nautin äitiydestä kovasti.

Ö

Skip vielä viimeinen! Mulla ei oo mitään mielikuvitusta…

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Kulttuuri Perhe & Ihmissuhteet

Nuorena naimisiin

Moni bongasi eilisen Hesarista artikkelin, joka käsitteli erityisesti nuorten naisten avioitumista tilastollisesti aikaisemmassa iässä, mikäli äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Mä menin naimisiin 24-vuotiaana ja mun virallinen äidinkieli on albania, minkä takia mua ja Ferhatia haastateltiin juttuun.

Kotiimme tullut haastattelija Katja Kuokkanen ja valokuvaaja Antti Yrjönen olivat todella mukavia. Etenkin Anttiin Ela ihastui täysin! Mua jännitti etukäteen, onko meillä Ferhatin kanssa juttuun mitään annettavaa, sillä kumpikaan ei ollut juuri kokenut, että omalla monikulttuurisella perhetaustalla olisi tekemistä nuorena avioitumisen kanssa. Toimittaja kuitenkin kertoi, ettei hänen tarkoituksensa ole kirjoittaa “stereotypiatarina”, ja lopulta lehtijuttu oli mun mielestä oikein meidän näköinen. Sen voi lukea kokonaisuudessa tämän linkin takaa.

Vaikka emme ole ajatelleet perhataustamme liittyvän avioitumisemme ajankohtaan, tuollaiset asiat vaikuttavat silti väistämättä edes vähän näihin päätöksiin. Kuten kerroin haastattelussakin, mun perheessä ei ole koskaan erikseen korostettu avioliiton merkitystä. Mutta mulla on nuoret vanhemmat ja olen aina ajatellut, että haluan itsekin nuoreksi äidiksi. Vielä muutama vuosi sitten halusin “sen oikean järjestyksen”, eli ensin naimisiin ja sitten lapsia. Nykyään tuntuu, että tuollaisilla asioilla ei ole itselleni mitään merkitystä ja olemme puhuneetkin tästä Ferhatin kanssa jälkeenpäin: olemme henkisesti kasvaneet aika paljon sellaisista perinteisistä uskomuksista pois. Toisaalta, voi olla että mun on helpompi nyt ajatella, että naimisiin menolla tai sen ajankohdalla ei ole mitään väliä, koska olen jo mennyt naimisiin ja pitänyt (ne ihanat) hääni. Eli en koe siinä mielessä enää painetta yhteiskunnalta tai kaveripiiristä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mä nauroin jo Facebookissa muuten tuolle otsikolle: Saranda Dedolli ei ehtinyt suutaan avata, kun Ferhat Yasa oli jo myyty. Mun ensimmäinen mielikuva on ainakin se, että olisin astunut johonkin huoneeseen, jossa Ferhat olisi odottanut mua ja tehnyt päätökseen, että “hänet mä otan”! Ai kauheeta. 😄 Järjestetyissä tai ostetuissa avioliitoissa ei lähtökohtaisesti ole tietenkään mitään hauskaa, mutta itseäni huvittaa vain se, kuinka eri tavalla tilanne oikeasti meni, ja että haluttiinko nyt tätä monikulttuurista avioliittoasiaa oikein triggeröidä tuollaisella otsikolla… Onneksi meidän tapaamistarinaa on kuitenkin avattu tuossa artikkelissa ja itsellänikin on blogipostaus siitä tämän linkin takaa: Näin tapasin poikaystäväni.

(Vähän myös häiritsee se, että artikkelissa oltiin kirjoitettu että suvumme ovat lähinnä tapamuslimeja, mikä pitää siis paikkaansa, mutta erään kuvatekstin alla lukee, että me olisimme tapamuslimeja, mikä taas ei ole totta. Ehkä olen inhottava ja pyydän oikaisua tästä. 😄)

Jos teitä kiinostaa enemmänkin meidän monikulttuurinen parisuhde tai hääpostaukset, alla lista muutamista aikaisemmista blogikirjoituksistani:

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

En hauku vartaloani (lasteni nähden tai mieluiten muutenkaan)

Molemmissa raskauksissa mulla on ollut hyvä olla ihossani. En ole puhunut vartalostani kertaakaan rumaan sävyyn. Olen pitänyt sitä hyvänä: saunonut, kuorinut, öljynyt ja pyytänyt hierontaa, vaikken tavallisesti edes tykkää olla hierottavana.

Olen ihaillut kasvavaa kumpua vatsan kohdalla ja ajatellut, että kaikki mukana tuleva selluliitti, arvet ja muut lisäkilot ovat kaikki sen arvoista, että vartaloni kantaa ja kasvattaa mulle tärkeimmän ihmisen sisällään.

Valitettavasti raskaus kestää vain 9 kuukautta ja isompi työ onkin sitten se, kuinka rakastaa tai edes hyväksyä omaa vartaloa myös ennen raskautta ja sen jälkeen.

Mulla oli lapsena ja nuorena hyvä itsetunto eikä “sen suurempia” painoon liittyviä ulkonäkökriisejä. (Jos jostain kriiseilin, se oli akneinen iho. En ikinä unohda miltä akne sai mut tuntemaan itsestäni.) En ole koskaan ollut luokan hoikin tai hoikka ylipäätään, mutta en mä ole kokenut tarvettakaan siihen. Uskon sen johtuvan siitä, että olemme siskojeni ja myös ystävieni kanssa kaikki vähän eri kokoisia ja muotoisia. En koskaan määrittelisi ketään ulkomuodon perusteella ja ehkä olen alitajunnassa aina vakuutellut itselleni, ettei kukaan määrittelisi minuakaan.

Silti silloin tällöin (ennen ensimmäistä raskautta ja etenkin näiden raskauksien välissä), oikein huonoina päivinä ja huonoina kausina sorruin kiusaamaan vartaloani. Muutama kuukausi Elan syntymän jälkeen olin jatkuvasti tietoinen siitä, että imetys oli päättynyt toivottua aikaisemmin ja “palautuminen olisi tällöin hitaampaa”. Sen lisäksi priorisoin kaiken vapaa-ajan töihin enkä juurikaan liikuntaan ja tunsin senkin päätöksen vaikutukset henkisesti ja fyysisesti.

Lopulta painoin vauvavuoden lopussa 6 kiloa enemmän kuin ennen raskautta ja vaikka nyt mietin että tuo on varmasti varsin yleinen luku, silloin se tuntui maailmanlopulta. Tällä hetkellä, kesken tämän “raskaus ja raskausvartalo on niin kaunista eikä lihominen haittaa yhtään” -mentaliteettiäni on vaikea samaistua tuon aikaiseen ajatusmaailmaani mutta samaan aikaan yritän valmistaa itseäni jo etukäteen siihen. Siksi kirjoitinkin vähän aikaa sitten kirjeen synnytyksen jälkeiselle vartalolleni.

Nyt kun itsellänikin on lapsia, mulla on ekstramotivaatio olla lempeä omaa kroppaani kohtaan. Niin synnytyksen kuin vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Yksi perusarvoista, jonka aion opettaa lapsilleni on juuri tuo, että ulkonäkö ei kerro ihmisestä itsessään yhtään mitään. En aio näyttää mahdollisesti vaarallista esimerkkiä tutkimalla itseäni kriittisesti peilistä, laihduttamalla tai nimittämällä muiden ulkonäköä lapseni edessä.

Olen uskonut, että nuo asiat ovat mulle itsestäänselvyyksiä ennen äidiksikin tuloa, mutta pari vuotta sitten kun katsoimme elokuvaa Ferhatin kanssa, kuvailin yhtä henkilöä, jonka nimeä en muistanut “tuo pulska mies tuossa”. Ferhat katsoi muhun ja kysyi, että eikö mulla tosiaankaan tullut muita ominaisuuksia tai adjektiiveja mieleen, jolla kuvailla henkilöä? Hävetti niin paljon, koska huomasin, että oikein “turvallisessa” seurassa voin möläyttää jotakin noin tahditonta. Miksen siis möläyttäisi vahingossa lapsienikin kuullen? Häpeästä huolimatta tuo hetki oli hyvä opetus itselleni skarppaamaan kielen käytössä sekä hyvä muistutus siitä, että ainakin oma puoliso on muakin tarkempi näissä asioissa. Voin kuvitella, että Ferhat tekee ihan kaikkensa, jotta meidän lapsista kasvaa itsevarmoja mutta myös muita ihmisiä kaikin puolin kunnioittavia tyyppejä. Nuo – vahva itsetunto mutta kunnioitus muita kohtaan – ovat kaksi sellaista ominaisuutta, joita itse arvostan tosi paljon ja joiden uskon olevan salaisuus onnelliseen elämään.

Mä muistan lapsena sellaisen esimerkin, jossa äiti kerran sanoi, ihan ohimennen, ettei ota nyt banaania, koska hän on päättänyt laihduttaa. Mä mietin vuosia sen jälkeen, että banaani on jotenkin epäterveellistä ja välttelin itsekin sen syömistä, vaikken halunnutkaan lapsena laihduttaa. Kaikenlaiset jutut jäävät lapselle mieleen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Liian aikaisin päättynyt imetys

Rakas synnytyksen jälkeinen kroppa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Mielen päällä tänään tiistaina klo 04.36

On vasta tiistaiaamu kello neljä ja tuntuu, että olen ehtinyt ajatella (ja murehtia) viikkojen edestä.

Yöherätykset siis jatkuvat, mutta juuri eilen kun aikaisempi herätys ei olisi haitannut ja olisin mielelläni käyttänyt sen maanantaitraditiona pidemmällä aamu-uinnilla, nukuin pommiin. Elämän ironia. Kerkesin kuitenkin juuri ja juuri töihin, viimeiselle toimistotyöpäivälle ennen kesälomaa ja sitten äitiyslomaa.

On mukava jäädä yhdestä työstä lomalle (vaikka se tarkoittaa todennäköisesti lisää työntekoa omille yrityksille) ja saada jopa kesälomalta palkkaa. Samaan aikaan tunnen haikeutta, koska olen saanut jakaa ne työpäivät parhaan ystäväni kanssa. On suuri etuoikeus saada viettää kerran viikossa kahdeksan tuntia kerralla rakkaan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka päälle voi oksentaa about kaikki kuulumiset ja syvimmät salaisuudet, ilman mitään pelkoa tuomituksi tulemisesta.

Sekavien työkuvioiden ja pienlapsiarjen keskellä on ollut myös lohduttavaa, kun viikossa on yksi aika ja paikka, jossa täytyy olla. Jossa rutiinit ovat selkeitä ja kahvipannu kuumana. Monet tietävät jatkavansa vanhempainvapaan jälkeen hoitovapaalle mutta mä haluan edes tänne siksi yhdeksi päiväksi heti kun vauva on 9 kk!

Muita ajatuksia mielen päällä (lähinnä näihin aikoihin kun en saa enää unta ja kaikki tuntuu astetta raskaammalta):

  • läheisten kuulumiset. Monilla ei mene hyvin ja mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä voimattomammaksi tunnen itseni. Ei sen takia etten voisi nyt auttaa vaan pelkään etten voi auttaa enää vauvan syntymän jälkeen. Olen ystävä parasta ennen -päiväyksellä
  • läheisten kuulumiset saavat itseni ymmärtämään miten onnekas olen. Sanon sen Ferhatille päivittäin ääneen, että olen maailman onnekkain ihminen. Ja mä todella vilpittömästi tarkoitan sitä
  • mutta joskus olen täysin vakuuttunut että paskan määrä on vakio ja se, että olen saanut kaiken haluamani tähän asti tulee väistämättä ja nopeasti johtamaan johonkin todella kamalaan. Siis sellaisiin kamaliin asioihin, mitä ei sanota edes ääneen
  • ja silti kehtaan toivoa universumilta kokonaisia yöunia. Kiitollinen ja kyltymätön samaan aikaan…

Kuulen Elan heräilevän. Tänään hän menee isoäidille hoitoon ja näen päivän kriisin avautuvan edessäni: en vietä tarpeeksi aikaa lapseni kanssa mutta jos hän olisi tänään kotona, en ehtisi tekemään ne 101 kerääntynyttä asiaa. Hohhoijaa. Ykkösmaailman ongelmat ja raskaushormonit ja äitiys (ja vähän myös ne vaillinaiset unet).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

(Nyt viimeistään) eroon äitisyyllisyydestä

Katsokaa nyt tuota leveää hymyä. Mikä meitä äitejä vaivaa kun annamme omien epävarmuuksien ja ulkoisten paineiden sanella teemmekö hyvää työtä, vaikka suora palaute paistaa oman lapsen kasvoilta?

Mä osaan olla ankara itselleni. Kukapa meistä ei? Vaikka väitän, että äitinä olen rento eikä mua juurikaan haittaa aina silloin tällöin alisuoriutua, olen 1 v ja 5 kk aikana tuntenut huonoa omaatuntoa milloin mistäkin: esimerkiksi imetyksen “ennenaikaisesta” päättymisestä ja osa-aikaisesti töihin palaamisesta vanhempainvapaan jälkeen.

Olen tuntenut huonoa omaatuntoa myös hieman erikoisemmista asioista: siitä, että olen hehkuttanut “helppoa” vauvaani somessa kun muilla äideillä on mahdollisesti ollut vaikeaa. Ja myös siitä, että katsoin Jane the Virginin viimeisen tuotantokauden vain päivissä, koska neljäkuinen lapseni viihtyi vallan hyvin leikkimatolla ihan itsekseen. Uskokaa tai älkää mutta äitinä sitä keksii tyytyväisenkin lapsen kohdalla vaikka mitä kriisin aiheita!

Nyt kun odotan uutta vauvaa ja lapsiemme ikäeroksi tulee reilu puolitoista vuotta, näen edessäni uusia syyllisyyden teemoja. Miten aikani riittää kahdelle? Miten energiani riittää kahdelle? Suuttuuko esikoiseni minulle, kun taloon muuttaa uusi lapsi? Olisiko sittenkin pitänyt keskittyä pidempään esikoiseen? Entä kuopus, mitä sille tapahtuu kun se ei saa koskaan sitäkään jakamatonta huomiota, mitä esikoinen on saanut?

Olen nimittäin googletellut aika paljon “lapset pienellä ikäerolla” ja lähes jokainen vanhempi kertoo potevansa syyllisyyden tunnetta vauvauvuoden aikana, jos lapset ovat pieniä.

Ja se itsesyyllistäminen on jo alkanut, vaikka tavoitteena olisi päästä siitä kokonaan eroon ennen vauvan syntymää. Tässä vaiheessa raskautta esikoisen vauvakirja oli täynnä erilaisia raapustuksia; tulevan beibin vauvakirja on avaamattomana ja olemassa ylipäätään vain siksi, että saimme viime raskaudessa kaksi vauvakirjaa lahjaksi. Vauvahankinnatkin ovat vielä ihan vaiheessa. Tai rehellisesti en tiedä jaksanko edes “hankkia” niitä. Tuntuu, että kotona on jo kaikki tarpeellinen jo yhden pienen lapsen kanssa/jäljiltä ja että haluan kerätä muut tavarat sitten vauvan luonteen ja tarpeen mukaan.

Muut syyt tuntea itseni kurjaksi äidiksi: en jaksa puuhailla esikoisen kanssa enää niin paljon vatsan (ja väsymyksen) takia mutta en myöskään ole ehtinyt keskittyä tähän toiseen raskauteen yhtä paljon kuin esikoisen raskaudessa. Molemmista asioista tulee aivan järkyttävän riittämätön olo ja monina iltoina itku.

Ja ehei, se syyllistyminen ei lopu lapsiinkaan. Tunnen etukäteen huonoa omaatuntoa siitä, millainen ystävä tulen tulevana vauvavuotena (ja muutaman vuoden sen jälkeenkin) olemaan. Kahden alle kaksivuotiaan kanssa en aio tuulettaa menemään kylillä samalla tavalla kuin ennen, hyvä jos muistan syntymäpäivänä WhatsAppissa onnitella. Kaikki on myös yhtä mysteeriä sen suhteen, että millainen yrityskumppani ja ihan vaikka vaimo tulen olemaan!

En ole kokenut perhe-elämän raskaaksi, mutta syyllisyys vie ajoittain itsestäni mehut ja itsevarmuuden. Mun mielestä itsesyyllistäminen on myös täysin turha tunne (joojoo turhia tunteita ei ole) koska hyvää äitiyttä ei mitata siinä, ruoskiiko itseään vaikka tekisikin hienoa työtä. Itsereflektointi on eri asia kuin itsesyyllistäminen tai krooninen huono omaatunto.

Onneksi en mieti itsekään näitä asioita kuin vain satunnaisesti, ja tulevaisuutta mielellään suunnittelevana ihmisenä on varmasti normaalia murehtia etukäteen elämää vauvan syntymän jälkeen. Vaikka ei välttämättä pitäisi: silloin tulen saamaan varmasti kaikista riman alituksista huolimatta en yhden vaan KAKSI tuollaista tyytyväistä hymyä.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Olen ollut todella ankara

Liian aikaisin päättynyt imetystarinani

Töihin paluu vanhempainvapaan jälkeen: meidän hoitovapaajärjestelyt

Raskauden viimeinen kolmannes (ja kummalliset yöherätykset)

Kaksi alle kaksivuotiasta lasta: kaikki mikä tulevassa arjessa mietityttää

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Olen ollut todella ankara

Kerroin viime viikolla, että vanhojen postausten siirto uudelle alustalle oli varsinainen a trip down memory lane. Osa postauksista hävetti, osasta tunsin puhdasta iloa ja osasta huomasin, kuinka pitkälle sitä ollaankaan tultu.

Etenkin alkuvuoden 2018 tekstit saivat ymmärtämään kuinka ankara olen oikeasti aikoinaan itselleni ollut. Tavoittelin silloin elämässä jotain täydellistä tasapainoa, jossa parisuhde, kaikki muut ihmissuhteet, työ, talous ja harrastukset olisivat kaikki harmoniassa, samalla tulevia häitämme suunnitellen. Olin vasta paranemassa burn outista ja masennuksesta, jossa itsessäänkin on tavoitetta tarpeeksi, ja silti tunsin aivan jäätävää morkkista jos joku päivä jätin julkaisematta blogiin tai nukuin pommiin CrossFit-treeneistä. Siis miten ihmeessä mä edes pääsin burn outista yli tuolla menaliteetillä?

Vaativuus itseäni kohtaan on edelleen yksi vahvimmista piirteistäni (vahvimmista = ikävimmistä mutta sopivissa määrin parhaimmista), mutta se on vuosien aikana hellittänyt paljon. Nyt mä yksinkertaisesti tiedän, että täydellistä tasapainoa ei olekaan tai jos on, se löytyy korkeintaan korvien välistä. Aina elämässä kärsii yksi osa-alue tai useampi samalla kuin muut kukkivat. Tai sitten kärsivät kaikki ja hetken kaikki on todella perseestä, kunnes ei myöhemmin enää ole. (Ja sitten on taas.)

Voisin melkein väittää että äitiyskin on muuttanut suhtautimistani elämään ja itseeni: kaikki ei todellakaan mene aina suunnitelmien mukaan eikä kukaan meistä ole täydellinen vanhempi. Hassua, mutta ajattelen äitiyden olevan elämäni tärkein rooli ja silti kannan siitä vähiten paineita: kaikkein parasta ja luonnollisinta on olla vain oma itsensä virheine kaikkineen ja silti huomata, että päivän päätteeksi lapsi suukottaa ja rutistaa syliin, rakastaa ehdoitta. Kaiken niiden purkkiruokien ja yli suositusten menevien ruutuaikojenkin jälkeen.

Ja tiedättekö sen sanonnan, että jos tänään tekee jotain vaativaa, on se palvelus tulevaisuuden itselleen? Välillä se on kyllä toisinpäin! Jos olisin kirjoittanut aikoinaan vähemmän, mulla ei olisi mennyt monta viikkoa siirtää kaikki se vanha materiaali tänne uuteen osoitteeseen. Joskus tulevaisuuden minä kiittäisi laiskuudestakin.

Tasapuolisen rentoa ja alisuorittavaa viikon jatkoa sinne jokaiselle. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Matkat Yhteistyö

Lyhyt loma on lomaa sekin – laivalla päiväksi Riikaan

Kaupallinen yhteistyö: Tallink Silja Oy

Meille tuli kesäsuunnitelmiin muutoksia, kun Ferhatilta kysyttiin, haluaisiko hän perua työkiireiden takia kesälomansa. Ja ylimääräinen rahahan tähän tilanteeseen sopi meille. Isyysvapaita on elokuusta eteenpäin parinkin kuukauden edestä, joten eiköhän me malteta vielä hetken odottaa koko perheen yhteistä lorvailua.

Mietittiin kuitenkin, miten voitaisi päästä lomatunnelmaan ennen isyysvapaita edes viikonlopun verran, kunnes törmäsin Tallink Siljan Päivä Riiassa -risteilyn mainokseen. Ja mehän mentiin sitten päiväksi Riikaan!

Päivä Riiassa -risteily on hyvin samankaltainen kuin Päivä Tukholmassa -risteily. Aluksena toimii upea Silja Serenade, joka lähtee Helsingin Olympiaterminaalista neljän aikaan iltapäivästä ja on perillä Riiassa seuraavana päivänä puoli yhdeltätoista. Riiassa on aikaa viettää vajaa kuusi tuntia ennen kuin laiva lähtee takaisin Helsinkiin ja on perillä seuraavana päivänä yhdeltätoista.

Meillä kävi sään suhteen huonompi tuuri ja vettä satoi lähes taukoamatta. Mutta mitä se toisaalta laivan sisällä haittaa. Varsinainen visiitti Riikaan jäi tästä syystä hieman lyhyemmäksi ja vaatimattomammaksi, mutta onneksi tiesimme, että laivallakin riittäisi tekemistä. Ravintoloiden lisäksi Silja Serenadessa on nimittäin useampi leikkitila kaiken ikäisille lapsille, jossa Ela viiletti menemään sitten koko ajan edestä.

Ensimmäinen risteily taaperon kanssa sujui odotettua paremmin. Kun perillä odottaa valmis ruoka ja puhtaat lakanat ja pyyhkeet, pakattavien tavaroiden lista supistuu huomattavasti. Olemme risteilleet Ferhatin kanssa paljon ja tiesimme reissusta tulevan pienenkin lapsen kanssa rentouttava. Ennen kaikkea tuntui tosi kivalta tehdä viimeinen lomamatka vain meidän kolmen kesken ennen kuin vauva on täällä. Ensi kesänä (tai ehkä jo loppuvuodesta?) risteillään sitten neljän hengen ja kahden lapsen voimin.

Me yövyimme Silja Serenaden DeLuxe-hytissä, jonne sai kaikkien mukavuuksien päälle vauvasängyn. Ikkunasta ihastelimme saaristoja ja rauhallista merimaisemaa lähes hypnoosiin saakka. Kuten näkyy, iso sänky ja pehmeät tyynyt olivat hitti.

Ensimmäisen illan ruokailu hoitui Grand Buffetissa, toisena päivänä söimme italialaisessa ravintolassa Tavolátassa. Kummassakin ravintolassa oli huomioitu kasvisyöjät ja lapset hyvin, ja palvelu oli kaikin puolin lapsiystävällistä. Olinkin kuullut etukäteen monelta taholta, että Tallink Silja ottaa lapset huomioon paremmin kuin mikään muu laivayhtiö, minkä takia kynnys varata risteilymatka oli alun alkaen pieni. Ja ihan vilpittömästi voin sanoa, että meidän pikku kullannupulta ei puuttunut koko matkan aikana yhtään mitään!

Meidän varsinainen käynti Riiassa jäi sään takia tosiaan hieman lyhyeksi, mutta ensikertalaisina Riika ehti kuitenkin tekemään meihin molempiin vaikutuksen. Monta kertaa Tallinnassa ja Tukholmassa käyneenä, oli mukava saada pitkästä aikaa aitoja “ulkomaanviboja”. Jo pelkästään kävelymatka satamasta Riian vanhaan kaupunkiin on tosi kaunista puistoreittiä ja taittui vartissa. Rakennukset ovat vanhoja ja kauniita, todellakin hyvin “pariisimaisia”. En tiedä johtuiko sunnuntaipäivästä vai pandemiasta, mutta kaupungissa oli rauhallista kävellä. Tekisi mieli palata pian takaisin.

Paras hetki oli tietysti se, kun saatiin kahdenkeskiset treffit Elan nukahtaessa sateen ropinassa vaunuihin. Jäätiin suojatulle terassille syömään lounasta ja katsomaan kuinka eräs pieni tyttö syötti oletetusti isoäitinsä kanssa puluja. Sateesta tulikin yhtäkkiä romanttista ja rentouttavaa.

Ela on onneksi niin pieni, ettei osaa vielä pyytää kaupasta mitään. Muuten olisi lähtenyt matkamyymälöistä muutakin kuin uusi Muumi-juomapullo mukaan…

Harmaammassa säässäkin on tunnelmansa. <3

Päivä Riiassa on uusi Tallink Siljan reitti, joka kulkee ainakin tämän kesän Helsingistä Riikaan. Risteilyt ovat olleetkin jo nyt huippusuositut, joten jos haluat ehtiä laivalla Riikaan vielä tänä kesänä, varaa oma matkasi täältä.

Tallink Siljalta voi ostaa erikseen myös laiva- ja hotellipaketin ja yöpyä Riikassa kaksi yötä. Varauksen yhteydessä tai jälkikäteen voi ostaa myös bussikuljetuksen Jurmalaan, joka on kuulemma kaunis rantakaupunki Latviassa ja myös helppo vierailukohde lasten kanssa (tai tietysti ilman).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Follow my blog with Bloglovin

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Kaksi alle kaksivuotiasta lasta: kaikki, mikä tulevassa arjessa mietityttää

Huomasin eilen sanottavani ääneen erikoista kiitollisuuden aihetta. Olen kiitollinen että elämäntilanteemme salli tällaisen päätöksen. Että meillä oli niin mukava vauvavuosi ja hyvät eväät toiseen mahdolliseen lapseen, että toivoimme uutta raskautta Elan ollessa vasta 9 kuukautta, sanoin Ferhatille matkalla leikkipuistoon. Luulin, että Ela laskisi siellä ensimmäistä kertaa liukumäkeä alas, mutta hän oli kuulemma laskenut jo monet kerrat isoäidin kanssa. (Ja off topic: isoäidillään hän alkoi kunnolla kävelemään tässä reilu viikko takaperin!)

Toinen lapsi oli siis suunniteltu, vaikka kerkesimmekin toivoa häntä vain yhden kierron ajan ennen kuin tärppäsi. Raskaus on ollut juuri niin ihanaa kuin mitä se voisi olla, ja taaperoarki on ollut vauvavuottakin helpompi jatke.

Silti mua jännittää moni asia tulevassa syksyssä ja siitä eteenpäin. Elämä kahden alle kaksivuotiaan lapsen kanssa. Ela on n. 1 v 7 kk kun vauva syntyy. Niin pieni vielä itsekin. <3 (Olisin melkein toivonut hänen oppivan kävelevän vasta juuri ennen vauvan syntymää, ei yhtään haitannut kantaa häntä vielä sylissä.)

Mikä sitten jännittää? Niin moni asia, että jouduin selkeyttämään ne itselleni ranskalaisiin viivoihin. Tässä kohtaa otan mielelläni kaikki teidän vertaiskokemukset ja vinkit vastaan (vaikka lasten välillä olisikin ollut enemmän ikäeroa). Saa lohduttaa mutta saa myös varoittaa!

Kahden pienen lapsen kanssa jännittää muun muassa…

Imetys. Mulla oli viime kerralla imetyshaasteita, minkä takia imetys loppui kokonaan 3 kk jälkeen. Tällä kertaa aion yrittää enemmän, vaikka olosuhteet ovat vaikeammat: miten malttaa taistella sisäänpäin kääntyneiden nännien ja imetysmaratonien kanssa kun sen ajan voisi viettää myös esikoisen kanssa? Entä jos vauva on yhtä hyvä nukkuja kuin esikoinenkin: maltanko mä muka oikeasti herättää sitä esikoisen tapaan öisinkin syömään vain maidontuotannon takia, kun varmasti uni maistuu silloin äidillekin ensimmäistäkin vauvavuotta paremmin?

Esikoisen suhtautuminen vauvaan. Voi tämä. Ela on perusluonteeltaan rauhallinen, ja antaa helposti tilaa muille lapsille, muuttuu silloin herkästi araksi ja vetäytyväksi. Perheen kesken hän on oma leikkisä ja naurava itsensä. Entä jos vauvan läsnäolo tekee hänestä kotonakin etäisen ja pelokkaan? Puhumattakaaan kaikista muista skenaarioista: mustasukkaisuudesta, eroahdistuksesta…

Uhmaikä. Vauvavuoden ja uhmaiän yhteentörmäys. Tätä odotan innolla! Naiivisti uskon tietysti, että rauhallisella pikkuenkelilläni ei mitään uhmavaihetta tule, mutta merkkejä on nähtävissä jo nyt…

Rutiinit. Voi miten rakastankaan rutiineita. Sitä, että mulla on aina pari tuntia omaa (työ)aikaa ennen esikoisen heräämistä ja aina kolme tuntia päälle kun esikoinen nukkuu päiväunensa. Meidän kellon tarkalleen annettavat ateriat ja miehen säännöllinen työaika. Vauvahan ei rutiineja sellaisenaan tunne, ja sen olen jo hyväksynyt ensimmäisen vauvavuoden perusteella. Mutta miten osaamme yhdistää vauvan ennakoimattomuuden taaperon rutiineihin?

Käytännön asiat. Mä en pääse yksin rannalle kahden pienen lapsen kanssa. Kukaan ei halua mun kanssa kahville kahden pienen lapsen kanssa. Miten mä syötän samaan aikaan kaksi pientä lasta? Nämä ja n. 101 muuta kysymystä.

Koko viikon postaukset:

Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää

Raskauden viimeinen kolmannes ja kummalliset yöherätykset

Kaksi alle kaksivuotiasta lasta: kaikki, mikä tulevassa arjessa mietityttää

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Vanhemmuuden tasa-arvo: meidän perhe

Luin Annan postauksen vanhemmuuden tasa-arvosta. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen ja alleviivaan monia hänen mielipiteitään. Isän osallistuminen perhe-elämään ei pitäisi olla mikään ihmetyksen ja erityisihannoinin aihe, harva käyttää äidinkään roolista sanaa “osallistuminen”. Aika moni huvittuisi jos alkaisin sanomaan nyt, että “osallistun lapseni kasvattamiseen aktiivisesti”, koska äitinä sitä oletetaan minulta itsestäänselvästi. Samaan aikaan ajattelen, että jokaisella perheellä pitäisi olla oikeus tehdä omat valinnat sen suhteen, että kumpi vanhemmista jää kotiin ja kuinka pitkäksi aikaa. Vaikka toki rakenteelliset syyt ja vallitsevat asenteet valintojen takaa olisi aina hyvä ottaa huomioon ja asioista keskustella säännöllisin väliajoin.

En referoi Annan postausta sen enempää, vaan haluan kertoa mun ja mun puolison kokemuksista vanhemmuuden tasa-arvosta. Meidän esikoinen syntyi helmikuussa 2019, mä jäin äitiyslomalle kuukausi aikaisemmin ja käytin itse kaikki vanhempainvapaat viime joulukuuhun asti. Sen jälkeen olen ollut osahoitovapaalla ja lapsi on ollut osan viikosta isoäidillään hoidossa. Välillä tuntuu hassulta puhua vain minusta ja isästä, koska oikeasti meidän lasta on kasvattanut minä, isä ja isoäiti kaikki yhdessä.

Käytin itse kaikki vahempainvapaat ja olen itse tälläkin hetkellä osahoitovapaalla puhtaasti taloudellisista syistä. Mun työ sallii työaikojen vapaan suunnittelun mutta ei rahallisesti sitä, että mies olisi jäänyt hoitovapaalle (= olen yrittäjä pienillä tuloilla / pienellä YEL:illä). Meidän imetystaival loppui kokonaan jo 3 kk iässä, eli mitään biologista tarvetta ei olisi enää ollut jäädä kotiin lapsen kanssa isää ennemmin. Meidän vaakakupissa painoi siis raha ja se, että työni ovat jatkuneet synnäristä saakka mutta kotoa käsin. En toki tiedä kuinka järkevää sekään ratkaisu oli esim. parisuhteen kannalta, kun hyvin usein jompi kumpi oli joko töissä tai lapsen kanssa, harvemmin keskenään, yhdessä tai täysin vapaalla. Siitä kuitenkin selvittiin, katsotaan, miten selvitään nyt toinen kierros syksyllä… 😄

Kotona hoidamme lasta molemmat tasapuolisesti, Ferhat käytännössä enemmän siinä missä mä vastaan metatyöstä. Metatyön jakaantuminen miesten ja naisten kesken on yksi niistä asioista, johon löytyy myös ne rakenteelliset syyt. Mä ainakin tiedän perineeni metatyön omimisen omalta äidiltäni, joka on oppinut varmasti omaltaan. Mutta samaan aikaan mä myös nautin siitä tosi paljon. Mulle on luonteenomaista ja nautinnollista suunnitella, järjestää, miettiä eri vaihtoehtoja ja joo kröhöm, vähän myös ohjata ja käskyttää toista. En pidä sitä millään tavalla kuormittavana normaalissa elämäntilanteessa. Mietin kuitenkin jatkuvasti, että miten saan opetettua omalle lapselleni sen, että kyseessä ei ole sukupuolisidonnainen asia ja että kenen tahansa kanssa hän sitten tulevaisuudessa pariutuukaan jos pariutuu, ei metatyö ole automaattisesti naisen työ.

Ferhatille on taas luonnollisempaa olla se huolehtivaisempi vanhempi. Hän ei ehkä osaa ennakoida, että minä päivänä kannattaa pestä ne kuravaatteet tai varata aika riittävän ajoissa neuvolaan, mutta hän on ensimmäisenä mittaamassa Elan ihonlämmön tai lukemassa tuoteselostetta ennen ruoan antamista. Ferhat ei myöskään kaipaa omaa aikaa samalla tavalla kuin minä. Mä tarvitsen tasaisen väliajoin tuulettumista ja jouteliasta aikaa, eli suhteessa vapaa-ajan märään, Ferhat on enemmän Elan kanssa.

Luonnollisesti mun ollessa enemmän kotona loin läheisemmän siteen lapseen, mutta heti hoitovapaan alkaessa ja lapsen kasvaessa (ja etenkin nyt koronakevään ja Ferhatin etätöiden takia) Ferhatin ja Elan suhde on kirinyt vähintään samalle tasolle kuin mun ja Elan. He on jotenkin tosi samanhenkisiä, mä näin sen jo ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen. Heillä on sama tapa nukkua ja nukahtaa, samanlainen päivärytmi, samanlainen ruokahalu vuorokauden ajan mukaan… Koska olen itse enemmän kotona ja olen se suunnitelmallisempi osapuoli, tunnen Elan unisyklit paremmin ja osaan ennustaa minuutilleen milloin hän herää, mutta Ferhatilla on herkemmät sensorit omasta takaa ja on tietyllä tavalla lempeämpi ja kärsvällisempi. (Mutta mä sinnikkäämpi! Vauvavuosi on opettanut näiden kahden asian eron. Mä en ehkä ole kärsivällinen mutta hitto mä oon sinnikäs.)

Voin rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä vanhemmuus jakaantuu meillä tasa-arvoisesti. Ferhat tulee jäämään kesän aikana hieman pidemmille kesä- ja isyyslomille, jolloin lapsenhoito on sitten enemmän hänen vastuullaan. Mutta nopeasti tilanne taas muuttuu syyskuussa kun kuopus syntyy. Toivottavasti täysimetys onnistuu ja silloin pientä vauvaa ei voi jättää pitkäksi aikaa edes isänsä hoitoon. Uskon, että silloin Ferhatin ja Elan suhde syvenee entisestään (oon mustasukkainen jo nyt) ja vauvasta tulee sitten äidin tyttö/poika niin kauan kuin meistä hyvältä tuntuu.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi Pukeutuminen & Kauneus

Tunteiden vuoristorataa

Katsoin Netflixin Never Have I Ever -teinikomediasarjaa. Yhdessä jaksossa, missä päähenkilö Devi muistelee kuollutta isäänsä, itkin enemmän kuin ehkä koskaan ikinä elämässäni. Vieressä töitä naputteleva Ferhat ei ihan ymmärtänyt, mistä nyt on kyse. Oma isäni on elossa eikä aihe koskettanut itseäni mitenkään erityisesti. Mä itkin kuin viimeistä päivää koska ajattelin omia lapsiani ja kuinka onnekkaita he ovat heidän isästään. Sä et saa koskaan poistua kotoa ja älä syö tota suklaariviä loppuun äläkä aja enää ikinä autoa, sain sanottua itkukohtaukselta. En omasta mielestäni saanut tarpeeksi lohdutusta, näin Ferhatin ilmeestä, että hän olisi halunnut pyöritellä silmiään.

Kuulin auton radiosta Skyrin mainoksen. Se meni jotenkin näin “tuotteet ovat täydellisiä on the go eikun hetkinen” (selostaja on saavinaan koronauutiset) “tai siis nämä ovat täydellisiä suoraan kotiin vietäväksi eli on the stay“. En voinut lakata nauramasta. Nauroin niin kovaa, että pelkäsin ajavani ojaan. Se oli sillä hetkellä hauskin kuulemani juttu.

Kerroin perjantaina voivani raskauden myötä tosi hyvin. Mihinkään ei satu tai kolota,mitä nyt vessassa on käytävä suurin piirtein kokoajan. Mutta iltaväsymys tuntuu voimakkaalta. Tai no kaikki tuntuu voimakkaammalta. Tuntuu, että elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Suurimmaksi osaksi onneksi hyviä tunteita, ja itken (monta kertaa päivässä) sitä, kuinka onnekas, etuoikeutettu ja rakastettu olen. Mutta tunnen herkemmin myös kaiken muun: olen purskahtanut itkuun monille BLM-mielenosoitusten kylteille ja monet kamalat uutiset jäävät kummittelemaan päiväkausiksi.

Joka ilta viisi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen sanon Ferhatille että mulla on raastava ikävä Elaa ja aamuun odottaminen tuntuu ikuisuudelta. (Kunnes kuusi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen nukahdan itsekin ja herään keskellä yötä hänen itkuunsa ja kiroan lasten hankkimista ja valitsemani aviopuolison koska hän ei koskaan herää itkuun ensin.)

Ja sitten on jotkut asiat, jotka eivät herätä mitään tunteita. Olen lukenut jo parisataa sivua paljon ylistettyä Pieni elämä -kirjaa (Hanya Yanagihara) ja taidan olla tunnekylmä paskiainen kun en ymmärrä hehkutusta vielä ollenkaan. Kyllä se Skyr veti nyt pidemmän korren! Elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa ja vessassa käyntiä ja nyt aloin itkemään (kolmannen kerran tänään) sen takia että nuo kaksi ovat tällä hetkellä elämäni ainoat ongelmat.

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Saranda vai Ferhat: kumpi todennäköisempi?

Ekoilu sopii myös (minun kaltaisille) itsekkäille

Tunteiden vuoristorataa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi