Kategoriat
Hyvinvointi

En hauku vartaloani (lasteni nähden tai mieluiten muutenkaan)

Molemmissa raskauksissa mulla on ollut hyvä olla ihossani. En ole puhunut vartalostani kertaakaan rumaan sävyyn. Olen pitänyt sitä hyvänä: saunonut, kuorinut, öljynyt ja pyytänyt hierontaa, vaikken tavallisesti edes tykkää olla hierottavana.

Olen ihaillut kasvavaa kumpua vatsan kohdalla ja ajatellut, että kaikki mukana tuleva selluliitti, arvet ja muut lisäkilot ovat kaikki sen arvoista, että vartaloni kantaa ja kasvattaa mulle tärkeimmän ihmisen sisällään.

Valitettavasti raskaus kestää vain 9 kuukautta ja isompi työ onkin sitten se, kuinka rakastaa tai edes hyväksyä omaa vartaloa myös ennen raskautta ja sen jälkeen.

Mulla oli lapsena ja nuorena hyvä itsetunto eikä “sen suurempia” painoon liittyviä ulkonäkökriisejä. (Jos jostain kriiseilin, se oli akneinen iho. En ikinä unohda miltä akne sai mut tuntemaan itsestäni.) En ole koskaan ollut luokan hoikin tai hoikka ylipäätään, mutta en mä ole kokenut tarvettakaan siihen. Uskon sen johtuvan siitä, että olemme siskojeni ja myös ystävieni kanssa kaikki vähän eri kokoisia ja muotoisia. En koskaan määrittelisi ketään ulkomuodon perusteella ja ehkä olen alitajunnassa aina vakuutellut itselleni, ettei kukaan määrittelisi minuakaan.

Silti silloin tällöin (ennen ensimmäistä raskautta ja etenkin näiden raskauksien välissä), oikein huonoina päivinä ja huonoina kausina sorruin kiusaamaan vartaloani. Muutama kuukausi Elan syntymän jälkeen olin jatkuvasti tietoinen siitä, että imetys oli päättynyt toivottua aikaisemmin ja “palautuminen olisi tällöin hitaampaa”. Sen lisäksi priorisoin kaiken vapaa-ajan töihin enkä juurikaan liikuntaan ja tunsin senkin päätöksen vaikutukset henkisesti ja fyysisesti.

Lopulta painoin vauvavuoden lopussa 6 kiloa enemmän kuin ennen raskautta ja vaikka nyt mietin että tuo on varmasti varsin yleinen luku, silloin se tuntui maailmanlopulta. Tällä hetkellä, kesken tämän “raskaus ja raskausvartalo on niin kaunista eikä lihominen haittaa yhtään” -mentaliteettiäni on vaikea samaistua tuon aikaiseen ajatusmaailmaani mutta samaan aikaan yritän valmistaa itseäni jo etukäteen siihen. Siksi kirjoitinkin vähän aikaa sitten kirjeen synnytyksen jälkeiselle vartalolleni.

Nyt kun itsellänikin on lapsia, mulla on ekstramotivaatio olla lempeä omaa kroppaani kohtaan. Niin synnytyksen kuin vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Yksi perusarvoista, jonka aion opettaa lapsilleni on juuri tuo, että ulkonäkö ei kerro ihmisestä itsessään yhtään mitään. En aio näyttää mahdollisesti vaarallista esimerkkiä tutkimalla itseäni kriittisesti peilistä, laihduttamalla tai nimittämällä muiden ulkonäköä lapseni edessä.

Olen uskonut, että nuo asiat ovat mulle itsestäänselvyyksiä ennen äidiksikin tuloa, mutta pari vuotta sitten kun katsoimme elokuvaa Ferhatin kanssa, kuvailin yhtä henkilöä, jonka nimeä en muistanut “tuo pulska mies tuossa”. Ferhat katsoi muhun ja kysyi, että eikö mulla tosiaankaan tullut muita ominaisuuksia tai adjektiiveja mieleen, jolla kuvailla henkilöä? Hävetti niin paljon, koska huomasin, että oikein “turvallisessa” seurassa voin möläyttää jotakin noin tahditonta. Miksen siis möläyttäisi vahingossa lapsienikin kuullen? Häpeästä huolimatta tuo hetki oli hyvä opetus itselleni skarppaamaan kielen käytössä sekä hyvä muistutus siitä, että ainakin oma puoliso on muakin tarkempi näissä asioissa. Voin kuvitella, että Ferhat tekee ihan kaikkensa, jotta meidän lapsista kasvaa itsevarmoja mutta myös muita ihmisiä kaikin puolin kunnioittavia tyyppejä. Nuo – vahva itsetunto mutta kunnioitus muita kohtaan – ovat kaksi sellaista ominaisuutta, joita itse arvostan tosi paljon ja joiden uskon olevan salaisuus onnelliseen elämään.

Mä muistan lapsena sellaisen esimerkin, jossa äiti kerran sanoi, ihan ohimennen, ettei ota nyt banaania, koska hän on päättänyt laihduttaa. Mä mietin vuosia sen jälkeen, että banaani on jotenkin epäterveellistä ja välttelin itsekin sen syömistä, vaikken halunnutkaan lapsena laihduttaa. Kaikenlaiset jutut jäävät lapselle mieleen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Liian aikaisin päättynyt imetys

Rakas synnytyksen jälkeinen kroppa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Vesi on mun elementti

Mun elementti ja ekorikos on vesi.

Talvella harrastan surutta uimahalliuintia. Toukokuusta syyskuhun hyödynnän luonnonvesistöjä, kunnes raajat eivät anna enää kalistelusta myöten. Mutta vastapainoksi käyn aamu- ja iltauintien jälkeen lämpimissä suihkussa. Lyhyissä minuutin, parin suihkussa mutta kuitenkin.

Mä en ole kasvanut veden äärellä. Kosovossa ei ole merta, juureni eivät ole “vedestä”. Mä aloin vasta teini-ikäisenä viihtymään rannalla ja vedessä pidempiä aikoja yksin.

Vesi on mun elementti. Se on mun tapa aloittaa päivä, aloittaa uudestaan. Aamu-uinti on mun mielenterveyden peruspilareita: tapa käynnistää päivä rauhassa ja yksin, painottomassa tilassa.

Ja koska mainitsin jo ekosyntini, joskus joudun useamman kerran päivässä “nollaamaan” päivän tapahtumat käymällä kylmässä suihkussa. Suihkumeditaatiossa. Laitan kylpyhuoneen valaistuksen hämärälle ja pistän viileän veden virtaamaan. Hengitän neljä sekuntia syvään, pidätän hengitystä sekunnin ja sitten päästän sen ulos viidessä. Olen sen jälkeen kuin uusi ihminen, ainakin seuraavaan suihkumediaatioon asti.

Vesi on osoittautunut myös tehokkaaksi lääkkeeksi raskausselkäkivuille.

Astrologiassa vesi yhdistetään tunteellisuuteen ja herkkyyteen, ja se on ravun (meitsi!), skorpionin ja kalan (Ela <3) elementti. Vesielementin merkit ovat myötätuntoisia, joustavia ja huolehtivaisia. Saatamme vaikuttaa ulkoa päin tyyneiltä, mutta sisimmissämme olemme ailahtelevaisia ja syvällisiä.

Ela on kalat (niin tyypillinen sellainen) ja siinä missä hän on muuten arka ja vetäytyvä, veden äärellä hän on varsinainen vesihirmu. Säässä kuin säässä, oli veden lämpötila mikä vain. Hän rakastaa vettä ja on vedessä kuin kotonaan. Tunnen siitä ylpeyttä ja yhteenkuuluvutta hänen kanssaan: jaamme jonkin meille niin ominaisen asian yhdessä. Meillä on yhteinen elementti, jonka äärellä meillä molemmilla on tosi hyvä olla.

Kiitän universumia ajoituksesta. Neuvolalääkäri on neuvonut, että uinnin voi lopettaa vasta neljä viikkoa ennen laskettua aikaa eli uintikesää on vielä kuukausi jäljellä. Ensi kesään mennessä vauva on jo “iso” eikä tarvitse pelätä esimerkiksi rintatulehduksen riskiä. Silloin pitää vain murehtia, että mistä sen uintiajan oikein repäisee…

Tällaisia höpötyksiä tänään. Kerroin jo Instagramissa, etten ole parhaimmillani tänään, en ole ollut koko kuukauden aikana… Teksi on rönsyilevää ja frankly aika epäkiinnostavaa. Paitsi että mua ainakin kiinnostaa kamalasti minkä elementin te koette omaksi, kertokaa kommenttikentän puolella! 🙂

Uintikassi on saatu Globe Hopelta! Se on tehty kierrätetystä auton airbag-kankaasta ja valmistettu täällä Suomessa ja Virossa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Loppukevään poikkeustilaystävällinen bucket list

Pientä kevennystä tähän väliin. Kevät on lempivuodenaikani mutta onhan korona rehellisesti syönyt fiilistä. (Ai kuinka niin olen etuoikeutettu kun toistaiseksi koronan ainoat vaikutukset ovat olleet tunnelman pilaaminen? (No ok, onhan tässä ollut lisäksi lomautuksia, töiden menetyksiä, synnytysstressiä yms. “pikkujuttuja”.))

Yleensä luon jokaiselle vuodenajalle oman bucket listin jo varhaisessa vaiheessa, mutta nyt olen tietoisesti lykännyt sitä. Tähän päivään saakka. Tänään loin vihdoin ämpärilistan myös tälle keväälle, joka on tietysti poikkeustilaystävällinen, jee! Ottaen huomioon, että poikkeustila jatkuu korkeintaan näillä ohjeistuksilla ja säännöillä. Jos tulee lisää rajoituksia, kill me now.

Siispä korona tai ei koronaa, tänä keväänä aion…

Seurata auringonlaskuja. Kesällä olen yleensä unten mailla jo kauan ennen hämärää, joten keväisin auringonlaskubongaus sopii täydellisesti tällaiselle early birdille. (Pakko kuitenkin myöntää, että nyt jo tekee välillä vaikeaa sinnitellä hereillä auringonlaskuun asti…)

Ja niinä iltoina kun pysyn hereillä, pitää leffa- ja sarjailtoja Ferhatin kanssa. Nyt on ainakin tosi hyviä sarjoja tarjolla: Ozark, Breeters, Killing Eve, Working Moms ja This Is Usistakin on vielä muutama jakso jäljellä

Ja pelata aikuisten kesken Trivial Pursuitia parvekkeella

Aloittaa uintikausi mahdollisimman pian. Yleensä talviturkki on lähtenyt toukokuun puoleen väliin menneessä, mutta uintihätä keinot keksii ja uskon, että polskuttelen menemään luonnonvestistöissä jo viikossa, parissa. Enkä malta odottaa että päästään uimaan yhdessä Elan kanssa!

Josta tuli myös mieleen: Hankkia muoviuima-allas Elalle meidän parvekkeelle. Ela rakastaa a) koiria b) isoja rakennuskoneita c) kylpemistä. Jos partsille saadaan uima-allas, se on Elalle paratiisi: siitä näkee sekä työmaalle että ohikulkevia koiria lenkillä!

Etsiä hyvä holiton valkoviini. Edellisessä raskaudessa kokeilin varmaan kymmentä eri ja petyin ihan joka ikiseen. Nyt on taas niin epätoivoiset ajat, että pakko aloittaa kokeilukierros uudestaan. Kyllä nyt JONKUN alkoholittoman viinin on PAKKO maistua oikealle viinille!? (Vai rakastanko vain alkoholin makua liikaa…)

Aion lukea kirjoja. Tässä on vain se pieni pulma, etten ehtinyt hamstrata niitä ennen kirjastojen sulkemista enkä tykkää kuunnella äänikirjoja tai lukea e-kirjoja. Onko ideoita vai pitääkö tyhjentää koko pankkitili Suomalaisessa kirjakaupassa? (Muutaman uuden kirjan ostan kyllä! Kirjailijana on pakko tukea.)

Mä ihan oikeasti aloitan sen juoksemisen taas. Ihan. Oikeasti

Liikkua luonnossa. Otan ilon irti helvetin kalliista vuokrastamme ja nauttia lähialueen maastoista ja merestä mutta aion googlettaa myös muita ulkoilualueita Uudellamaalla

Enkä aio unohtaa Uudenmaan kaupunkitarjontaa: onhan meillä Hanko, Loviisa, Porvoo, Tammisaari… Tosin täytyy käyttää mielikuvitusta, kun olennainen asia kaupunkiretkillä on ehdottomasti ollut ravintolat ja kahvilat. (Ja se valkoviini.)

Nauttia asunnon valosta. Se, että on koko päivän kotona on saanut mut ihastelemaan sitä, kuinka kauniisti asunto kylpee valossa eri aikaan vuorokaudesta. Se on jotenkin hypnotisoivaa

Olla paljon jaloin mahdollisimman paljon. Paljaat jalat nurmikolla tai hiekassa = parhaita tunteita universumissa

Pitää koko perheen (eli meidän kolmen hengen) piknikkejä

Ja jos aika käy oikein pitkäksi, testata uusia reseptejä (tämä ISO jos)

Olla läsnä ja nauttia kolmesta suurimmasta lahjasta tällä hetkellä: terveydestä, perheestäni ja raskaudesta. Klisee mutta totta

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

Täydellisyys on kuin yksisarvinen

Mutta hän on yksisarvisempiakin taianomaisempi olento <3

Mulla oli korkeat odotukset maaliskuulle: asettaudutaan taloiksi ja pahoinvointi hellittää. Voin taas keskittyä esikoiseen, työntekoon ja treenaamiseen. Uudet huonekalut löytävät uuteen osoitteeseen kuin itsestään ja tietysti, alan näyttämään taas ihmiseltä, tyylikkäältä sellaiselta. Täydellinen tasapaino löytyy.

Mitä järkeä historiasta, jos emme opi omista virheistämme: mitään täydellisestä tasapainoa ei ole koskaan ollutkaan.

Ikinä ei ole ollut sellaista vaihetta elämässä, jossa kaikki osa-alueet olisivat olleet keskenään harmoniassa, että kaikki olisi valmista. Aina vähintään yksi, mutta yleensä useampi, alue on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kovempi työtahti on tarkoittanut vähemmän sosiaalisia suhteita ja enemmän sosiaalisia suhteita on tarkoittanut vähemmän aikaa kirjoittamiseen. Meillä ihan jokaisella on 24 tuntia vuorokaudessa eikä yksikään meistä ole täydellinen äiti, puoliso, työntekijä tai ystävä. (Jonka koti on vielä tip top ja hiukset aina mintissä.)

Kuvittelin, että maaliskuussa kankean alkuvuoden jälkeen olisin paras versio itsestäni ja ehkä myös olenkin, näissä puitteissa, joita minulla on nyt. Aamuisin edelleen pahoinvoiva, vatsasta turvonnut juuri sen verran että raskausmaha ei kuitenkaan erotu vaatteista vaan näyttää vain jotenkin oudolta ja ihan liian mukavuudenhaluinen lähtemään lenkille tai salille. (Voisipa viimeisenkin pistää raskauden piikkiin mutta en kehtaa koska se ei olisi totta.)

Niinä aamuna kun torkutan herätykset kunnes Elan on aika herätä, vietän puhelimessa hyvän vartin Elan leikkiessä vaikka en ole koskaan aikaisemmin ollut puhelimessa Elan seurassa. (Ahdistun siitä itse.) Olemme syöneet valmissoseita ja ulkoilleet ehkä aivan liian vähän ja kirsikkana kakun päälle Ela itkee kun Ferhat menee töihin ja silloin kun minä nukutan häntä eikä Ferhat. Really, Ela? Kaiken sen jälkeen, mitä olen vuoksesi tehnyt?

En ole siis täydellinen äiti maaliskuussakaan ja pahoin pelkään etten tule koskaan olemaan täydellinen milloinkaan missään.

Mutta HÄN on kyllä täydellinen. Mun oma röllipeikko. <3

Tämän ajatuksen pitäisi tuoda helpotusta, koska niinhän se oikeasti on ja emmehän me vaadi läheisiltäkään täydellisyyttä. Mutta rehellisesti se vähän ahdistaa: pitääkö keskeneräisyyden tunnetta sietää aina? Tulenko olemaan ihan paska jossain asiassa aina?

Ja miksi mun mielestä kauniimmat ihmiset on juuri sellaisia vähän kömpelöitä, vähän suuripiirteisiä, elämässä aika rentoja – ja silti vaadin itseltäni kaikkea muuta?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

Olen kiitollinen ja en tippaakaan luova – vahvuustestin tulokset

Mä tein eilen reilu kahden vuoden jälkeen taas Tunnelukkotestin, sillä olin ajatellut, että olisi hauska verrata blogissa silloisia tuloksia nykyisyyteen. Loppujen lopuksi tulokset olivatkin aika yhdemukaiset, ja rankaisevuus ja vaativuus piinaavat tässäkin elämässä. Kun taas lähes kaikki muut tunnelukot loistivat poissaolollaan. Alla hieman tylsähköt vastaukseni:

Vaativuus erittäin vahva
Rankaisevuus vahva
Uhrautuminen keskivahva
Alistuminen heikko
Hyväksynnän haku ei tunnelukkoa
Epäonnistuminen ei tunnelukkoa
Ulkopuolisuus ei tunnelukkoa
Hylkääminen ei tunnelukkoa
Oikeutus ei tunnelukkoa
Riippuvuus ei tunnelukkoa
Riittämätön itsekontrolli ei tunnelukkoa
Vajavuus ei tunnelukkoa
Kaltoin kohtelu ei tunnelukkoa
Suojattomuus ei tunnelukkoa
Emotionaalinen estyneisyys ei tunnelukkoa
Pessimistisyys ei tunnelukkoa
Kietoutuneisuus ei tunnelukkoa
Tunnevaje ei tunnelukkoa

Tyydytin testinälkääni sitten erilaisella testillä, tällä kertaa Via Characterilla, jossa mitataan lukemattoman määrältä tuntuvien kysymysten avulla omia vahvuuksia. Ja jotenkin en yllättynyt niistäkään tuloksista: top 3 oli kiitollisuus, toiveikkuus ja innokkuus. Perästä tulivat myös rakkaus, uteliaisuus ja oppimisen ilo.

Vahvuuksia on yhteensä 24 ja loppupäässä on sitten sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät ole välttämättä niitä ominta. Viimeisessä kolmessa minulla löytyivätkin harkitsevaisuus, arviointikyky ja tadaa, luovuus. Viimeinen on niin ironinen, koska olen luovassa ammatissa, mutta samaan aikaan todella totta. Toisaalta testissä kysyttiin aika paljon visualisuuteen liittyviä kysymyksiä, jolla ehkä mitataan luovuutta, ja visuaalisuus ei ole todellakaan mun vahvuus. Mutta ei luovuus kirjoittamisen ulkopuolella nyt muutenkaan.

En myöskään ole erityisen harkitseva ihminen, vaan luotan herkästi intuitiooni ja teen päätöksen sen mukaisesti. Ja tykkään siitä ominaisuudesta itsessäni, vaikka välillä arviointikykyni on todellakin pettänyt ja tulee varmasti vielä monta kertaa pettämään.

Tällaista “hömppää” tähän perjantaihin. Onpa kiva keskittyä pitkästä aikaa itseeni taaperon ja vatsassa olevan vauvan lisäksi! Ihanaa viikonloppua, ja kertokaahan omia tuloksianne jos päädytte tekemään tunnelukko- tai vahvuustestiä. 🙂

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Pukeutuminen & Kauneus

Hyvän vihollinen on paras

Kattokaa hei, neljän puhelinkuvilla varustetun postauksen jälkeen sain vihdoin kamerakuvia blogiin! (Kamera oli muuton jälkeen kadoksissa, mutta se löytyi lopulta kameralaukusta. Kukapa olisi arvannut?)

Vuoden asenne on todellakin ollut: mieluummin jotenkin sinne päin kuin ei ollenkaan. Meidän alkuvuoden vaikeuksista voi lukea lisää tämän postauksen takaa, en millään jaksaisi kuulostaa rikkinäiseltä levyltä, joka valittaa tässäkin postauksessa ykkösmaailman ongelmistaan. (Sen sijaan teen sitä töissä ja ystävilleni.)

Tahmea helmikuu lähenee loppuaan, ja yllättäen tunnen huonon omatunnon sijaan ylpeyttä. Olen pystyssä vaikka olenkin luhistunut niin monta kertaa vessanpöntön äärellä. Mieheni ei ole jättänyt minut, vaikka hän on joutunut ottamaan vastuun kaikesta. Lapseni täytti vuoden ja on elossa, vaikka mulla ei ole millään ollut energiaa tapella jokaisen aterian yhteydessä yhtä paljon kuin ennen tai olla läsnä jokaisella leikkihetkellä.

Riittävän hyvä on hyvä ja hyvän vihollinen on paras. Olen hyväksynyt tämänhetkiset heikkoutteni enkä ole pyrkinyt täydellisyyteen. Ja olen ehkä siksi kaikesta alisuorittamisesta huolimatta aivan älyttömän onnellinen.

Maaliskuu koputtaa jo ovella ja itselleni se tarkoittaa kaksi maailman ihaninta asiaa: kevättä ja sitä, että jos tätä raskautta voi yhtään verrata edelliseen, pahoinvoinnin pitäisi hellittää. Jo pelkästään haaveilu näistä kahdesta asiasta saa olon niin kevyeksi.

Kuvat: Hanna Kärppä

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi Työ & Opiskelu

Kun suoritan elämää, ketä yritän vakuuttaa?

Olen taas ollut kipeänä. Viikko on mennyt korkeintaan puolikuntoisena; olen saanut tehtyä tärkeimmät työt ja pidettyä lastani elossa mutta kuitenkin niin, että mihinkään ylimääräiseen ei ole ollut mahkuja. Mies on saanut työpäivien jälkeen käydä hakemassa ruoat, jotka olen kätevästi pelastanut mobiililaitteella ResQ Clubista, kun ruoanlaitto ei ole innostanut sitten tippaakaan. (Tosin anoppini ansaitsee kunniaa sekä lapseni elossapitämisestä kuin meidän aikuistenkin ruokkimisesta.)

Sairastelu on mulle henkisesti rankkaa. En osaa enkä oikeasti edes tykkää vain olla. Vaikka olen toivottavasti burnoutista oppinut loppuiäksi ja hyvinä kausina todella muistan, että onnellisuus ei mitata suorituksina, voin ainakin päällisin puolin hyvin, kun to do -lista näyttää täydeltä ja tyhjenee myös vauhdikkaasti. Sairastava yrittäjä saa vain katsoa kun se täyttyy, mutta kukaan ei ole lyhentämässä sitä.

Heräsin torstain ja perjantain välisenä yönä paniikkiin siitä, että on jo perjantai enkä ole saanut tällä työviikolla mitään järkevää edistettyä. Ja silloin syntyi pääni sisäinen dialogi siitä, että miksi olisi edes pitänytkään.

En osaa päättää, ovatko itseeni kohdistuneet paineet peräisin yhteiskunnasta vai pääni sisältä vai onko edes olemassa one without the other. Aamukolmen Saranda oli sitä mieltä, että ne liittyvät erottamattomasti toisiinsa, jonka jälkeen hän pysähtyi kysymään itseltään: Jos hidastat sairaana vauhtia, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

(This is Usista tuttu peli, tietäjät tietää.)

No, blogin kävijät tippuvat, yritysasiakkaat eivät saa projektejaan etenemään, lapseni sarveiskalvo tuhoutuu, kun hän syö aamupuuron ja katsoo piirrettyjä sillä välin kun makaan sikiöasennossa sohvalla vielä hetken. Historia on kuitenkin aina opettanut, että satunnaiset laskut kävijäluvuissa eivät vaikuta kauaskantoisemmin mitenkään ja ilman kriisejä (koska flunssa on KRIISI!!!) ei syntyisi elämänmakuisia tekstejäkään. Projektit todellakin etenisivät, sillä mulla on lempeä ja lepoon kannustava yhtiökumppani, jolta voisin ottaa mallia itsekin kolleegana. (Ani, anteeksi kun pommitan sua sairas- ja lomapäivinäkin. Oon aivan kamala työkaveri.)

Meidän lapsuudessa ei edes tunnettu ruutu-aikakäsitettä ja telkkari oli kokoajan päällä. Meistä neljästä vain kahdella on silmälasit, eli Ela sulla on 50/50 tsäänssit.

Kuten jokainen teistä tietää, aamuyön paniikkia ei kuitenkaan rauhoiteta noin vain. Piti kysyä vielä viimeinen kysymys, varsin epämukava sellainen, jotta pääsisn sukeltamaan oikein kunnolla sieluni syövereihin ja jotta olisin hitto vie saanut edes pari tuntia vielä unta.

Kysymys kuului: Ketä yritän jatkuvalla suorittamisella vakuuttaa? Seuraajiani ja lukijoitani? Yhtiökumppaniani ja työkavereitani? Elaa, jolle haluan näyttää esimerkkiä naisesta, joka voi olla äiti ja menestynyt työelämässä samaan aikaan? Perhettäni, jossa lapsuudessa olin se vähiten aikansaava tyyppi, aina omissa oloissani tietokoneella ja vähän laiska? Itseäni, sitä entistä itseäni, joka ei uskaltanut edes haaveilla tästä kaikesta, jota minulla nyt on tai kenties tulevaisuuden itseäni, joka voisi olla kiitollinen menneisyyden itselleen tämän hetkisestä uurastamisesta kotona laiskottelun sijaan?

Vastaus on: varmasti kaikkia. (Paitsi että Ela ei vakuutu mistään, kavereiden kesken #notimpressed on Elan virallinen hashtag. Elaa tuntevat tietävät, että Ela arvostaa lepoa ja nukkumista, paljon.) Ja rehellisesti ketään listalla olevista ei voisi vähempää kiinnostaa, täytänkö päiväni aamusta iltaan CrossFit-treeneillä ja sitten 14-tuntisilla työpäivillä ja teemmekö Elan kanssa kaiken oppikirjan mukaisesti vai ei. Ihmisillä, joiden mielipiteellä on aidosti väliä pitäisi olla myös ne ihmiset, jotka ensisijaisesti toivovat minun olevan onnellinen, sitten vasta jotain muuta.

Tämä on taas yksi tällainen oi elämäni on valaistunut -elämys, joka menettää vaikutuksensa parin viikon päästä tai kun olen täysin tervehtynyt. Mutta uskon, että jokaisen tällaisen elämyksen myötä pieni osa siitä jää asumaan meihin itseemme. Ja kun heräämme tarpeeksi monta kertaa aamuyöstä kysymään itseltämme rehellisiä kysymyksiä, syntyy silmäpussien lisäksi myös oikeaa muutosta ehkä parempaan suuntaan.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

#onkopakkojaksaa – työuupumuksesta seurasi masennus

Kuvat: Anastasia Frei / Naked Truth

Korvakorut Riemupuoti ja hiusdonitsi Lyko

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

Parisuhdekriisi, julkaisukelvoton kirja ja muita asioita, joita en ole kertonut vielä tänä vuonna

En ole kertonut, että tämä vuosi alkoi todella stressaavasti, surullisesti. Palautin joulukuussa 2018 kirjani käsikirjoituksen kustantamolle, johon sain vastaukseksi tiivistettynä: Sisältö ei riitä painoon, mutta mitä mieltä olet e-kirjamahdollisuudesta? Olin niin pettynyt, etten halunnut kertoa miehellenikään kahteen viikoon. Vauva oli syntymässä helmikuussa ja pelkäsin, etten koskaan ehdi täydentämään kässäriä. Ehdin kuin ehdinkin (Ela oli neljäpäiväinen kun imetin läppäri sylissä) ja kirja julkaistiin, mutta ne pari viikkoa, jolloin tulevasta ei ollut varmuutta, tuntuivat elämäni pisimmältä. Olin hehkuttanut kaikille, että musta tulee kohta kirjailija, mutta mitään kirjaa ei välttämättä ollut tulossakaan.

Kun kerroin liian aikaisin päättyneestä imetystaipaleestamme, kerroin, että pumppaan maitoa yhä. Todellisuudessa oli kulunut viikko, jolloin rintani eivät olleet heruneet enää. Yritin monta kertaa päivässä, mutta mitään ei tullut. En vain halunnut vielä myöntää (ilmeisesti itsellenikään), että pumppaaninenkin oli nyt ohi.

Olin epäillyt raskauden ja synnytyksen jälkeen vatsalihasten erkaumaa, mutta tarkistettiin asia kuntoon vasta pari viikkoa sitten CrossFit-valmentajani kanssa. Mua oli jostain syystä hävettänyt ajatus erkaumasta, mutta kun tarkistimme asian, tunsinkin mieletöntä helpotusta. Jes, ei olekaan “mun vika”, että vatsani pömpöttää vielä. Ja nyt tietysti naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että välttelin aihetta ennen…

Vauvavuosi on koetellut myös meidän parisuhdetta. Mä olen ollut parempikin vaimo. Nyt on taas kaikki hyvin, mutta oli aika, jolloin kahdenkeskinen yhteys hävisi vauva-arjen ja muiden kiireiden alle.

Synnytyksen jälkeen meni muutama viikko, ennen kun rakastuin Elaan. Mulle se ei tullut sellaisena vyörynä heti silloin kun sain hänet syliini. Synnytyksen jälkeen olin helpottunut ja iloinen, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta en ollut erityisen liikuttunut. Pelästyin silloin hieman omaa kylmää reaktiotani. Nyt jos saisin toisen lapsen, en huolehtisi asiaa yhtään. Kyllä se rakkaus tulee perästä käskemättäkin.

Vielä viime kuussa olin todella väsynyt (näkee jotenkin ihan näistä kuvistakin). Oli oikein sellaista arkiväsymysuupumusta. Marraskuu ja kaamos, kaikki viimeaikaiset elämän muutokset ja kiireet ja mahdollisesti D-vitamiinipuutos pistivät mielen matalaksi lähesi joka päivä. Pelkäsin burn outia enkä siksi uskaltanut kirjoittaa fiiliksistä enemmän mutta esim. marraskuun postausten hävettävän alhainen luku jo paljastaa, että ylimääräistä inspiraatiota tai energiaa ei todellakaan ollut. Nyt voin kuitenkin huomattavasti paremmin, kun parista arjen haasteesta on selvitty ja vitamiinivarastot täydennetty.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kategoriat
Hyvinvointi

Saako loppuvuodeksi luovuttaa?

Niin se iski taas: loppuvuoden levottomuus. Loppuvuoden väsymys. Loppuvuoden “mennään sieltä mistä aita on matalin” -asenne.

En usko sen johtuvan kaamoksesta, tai miksei ehkä vähän siitäkin. Mutta suurin tekijä taitaa olla se, että teen aina tosi paljon jo alkuvuodesta, jolloin loppua kohden iskee väistämättä kisaväsymys.

Huomaan sen monessa asiassa. En jaksa liikkua enää niin paljon Elan kanssa. Haluan vaalia tarkkaan hänen rutiinejaan, sillä en jaksa käyttää energiaa päivien uudelleen suunnitteluun, jos rutiinit menevät uusiksi. Töissä teen vain pakolliset, mahdollisimman vähän luovuutta kaipaavat työt. Ja sitten tietysti ne ilmiselvät: mikä liikunta? Mikä ulkonäköön panostaminen?

Tässä vaiheessa on kuitenkin ajatukset jo kovasti ensi vuodessa. Sen sijaan, että veisin tämän vuoden kunnialla loppuun, huomaan miettiväni jo ensi vuoden kuvioita ja tavoitteita.

Eniten harmittaa, että loppuvuoden väsymys verottaa joulua. Joulu on niin ihanaa aikaa, joka yleensä kuitenkin menee tietyssä sumussa. Olisipa joulu alkuvuonna, olisi ihan erilaista tarmoa.

Toisaalta, väsyneessä ja epäinspiroivassa tilassa on helppo erottaa ne itselleen tärkeät asiat, jotka kuitenkin tekee väsymyksestä ja inspiraation puutteesta huolimatta. Tänään uhmasin Elan päiväunet, koska halusin päästä näkemään tyttöjä aamukahvilla. Olen herännyt jo viikkoja lähes joka aamu viideltä, pari tuntia ennen Elaa, hoitamaan yrityksemme asioita. Kyllä se motivaatio jostain kumpuaa, vaikka luovat hommat ovatkin kasautuneet ihan liikaa yrityskumppanini harteille.

Vaikka en jaksa keksimällä keksiä postausideoita, aina silloin tällöin huomaan kaipaavani kirjoittamista ja kirjaudun blogiin kuin itsestään, kirjoittavani tekstiä kuin itsestään. Suoraan sydämestä.

Tälläkin vuodenajalla on siis tarkoitus. Tarkoitus auttaa itseäni erottamaan, mikä on mulle aidosti rakasta ja sellaista, jonka tekemiseen en tarvitse ekstraenergiaa. Jota jaksan tehdä väsymyksestä huolimatta mutta joka antaa iloa. Jos alkuvuonna heitellään energiaa kuin konfettia, loppuvuonna tankataan sitä sellaisista asioista, jotka ovat itselleen elintärkeitä. Valmiita lyhtyjä keskellä pimeää, joita ei tarvitse erikseen sytyttää.

Luovutan loppuvuodeksi turhan yrittämisen. Nähdään uudet ideat, harrastukset ja ihmissuhteet tammikuussa.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kategoriat
Hyvinvointi

Miten vältän kaamosväsymyksen tänä vuonna?

Masentava marraskuu koputtaa ovella. Osa elämäni marraskuista ovat olleet mukavia marraskuita, mutta pari edellistä ovat jättäneet pienet traumat: marraskuussa 2017 olin uupunut ja masentunut ja marraskuussa 2018 kävin läpi kirjan kirjoittamisen synkintä aikaa. Eli sitä kun olet saanut pari painavaa kritiikkiä kustannustoimittajalta, deadline painaa päälle ja ainiin; olet viimeisellä kolmanneksella raskaana ja pelkäät, että kaikki se stressi vaikuttaa syntyvään esikoiseesi peruuttamattomasti.

Vähän näyttäisi kuitenkin siltä, että tämä syksy on erilainen. Vanhempainvapaata on vielä reilu kuukausi jäljellä. On melkein kohtaloa, että viimeinen vanhempainvapaakuukauteni sattuu marraskuulle. Saanpahan viettää päivän harvinaiset, valoisat hetket ulkona. Ja jos ulos ei huvita mennä, sinne on mentävä silti vauvan takia. (Palkinto: niin paljon paremmat päiväunet.) Annos D-vitamiinia ja raitista ilmaa tulee vasten tahtoakin. Toki ensimmäistä otan purkistakin.

Herkkua on myös työtilanteeni, jossa voin tehdä töitä niinä pimeinä tunteina. Olen löytänyt kustannustehokkaimmat ajat työskentelyyn: aamuisin pari tuntia ennen Elan heräämistä ja illalla pari tuntia Elan nukahdettua. Silloin seurassani on kuppi teetä, pari palaa suklaata, indie coverit ja joskus jopa kynttilä tai kaksi. Usein hyödynnän myös Elan päikkäriajat, mutta silloin voin hyvällä omatunnolla myös käpertyä paksuun vilttiin ja lukea kirjaa terassilla. Koska D-vitamiini. Ja kirjat.

Muuten pyrin pitämään saman unirytmin, vaikka pimeys olisikin eri mieltä. Mulle on aina riittänyt seitsemän tunnin yöunet vuodenajasta riippumatta enkä anna kaamoksen juksata muuta. Kymmeneltä sänkyyn ja viideltä ylös. Jos seuraisin valoa, se olisi viideltä sänkyyn ja kymmeneltä ylös.

Millä muulla tavalla vältän kaamosväsymyksen tänä vuonna? Lehtivihreällä, lenkeillä, pirteän värisillä mekoilla ja hyvällä seuralla. Harkitsen myös kirkasvalolampun ostamista. Jos olet ollut erityisen tyytyväinen kirkasvalolamppuun, kerrohan kommenttilaatikossa. Olen ihan liian pihi ostamaan sellaista ilman täyttä varmuutta ja hyviä suosituksia.

Parasta on kuitenkin antautua “pimeän kauden asioille”: leffoille, romanttisille illallisille (joita toki vauva-arjeassa on puolivalmisateriat, jotka katsotaan Netflixin edessä), saunomiselle ja ylenpalttiselle mukavuudelle. Syksyllä on myös erityisen ihanaa juhlia ja odotankin niin monen läheisen syntymäpäiviä, pikkujouluja kuin baby showereitakin.

Mitkä ovat teidän aseet kaamosväsymystä vastaan?

Mekko: People Tree (saatu), kengät kirpparilta, takki Lindexin monta vuotta vanha

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN