Kategoriat
Uutiset & Yhteiskunta

On ilmastoahdistusta ja on ihmisoikeusahdistusta

Ilmastoahdistus. Se on monille niin terminä kuin kokemuksena tuttu. Ilmastonmuutos huolettaa siihen pisteeseen saakka, jolloin se alkaa vaikuttaa omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin. Joku jopa masentuu.

Mulla on ollut viime aikoina samantyyppisiä tuntemuksia ja huolia, mutta ilmaston sijaan ihmisoikeuksista. Joka päivä lehdissä saa lukea aivan kammottavia asioita. Asunnottomia ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Vankeustuomioita abortista. Pakkopalautuksia. Maailman vaikutusvaltaisinta valtiota johtaa täysidiootti.

Varsinaisen ahdistuksen laukaisi Turkin aloittama sota Syyriassa. Surettaa niin paljon kaikkien viattomien siviilien puolesta, ja koen tarvetta puolustautua, sillä aviomieheni on Turkista ja lapseni on puoliksi turkkilainen. Puolustautua kertomalla, että nykyinen Turkin hallinto on meidän kaikkien mielestä läpimätä. Tulee niin paha mieli, ettei Ela ehtinyt täyttämään kahdeksankaan kuukautta ennen kuin hänen toinen kotimaansa aloitti sodan. Olisi ehkä sittenkin pitänyt miettiä tarkemmin millaiseen maailmaan sitä synnyttää lapsensa.

Ihmisoikeusahdistus eroaa itselleni ilmastoahdistuksesta siten, että ilmastokeskustelussa olen vakuuttunut pienten arkivalintojen voimasta. Näen päivittäin kuinka ihmiset lajittelevat roskia, syövät kasvisruokaa ja pyöräilevät autoilun sijaan. Vastuullisuudesta puhutaan ja sen eteen ollaan valmiita tekemään uhrauksia. Voimaannun ajatuksesta, että voimme hidastaa ilmastonmuutosta ja tehdä edelleen paljon hyvää planeetamme puolesta.

Sen sijaan tuntuu, etten voi tehdä yhtään mitään asunnottomien tai abortista tuomittujen vuoksi, vielä vähemmän viattomien syyrialaisten ja kurdien. Kaikki maailman kauheudet tulevat minuuteissa tietoomme, mutta ellen ole valmis lähtemään sotatantereelle jakamaan ruoka-apua, olen hyödytön.

Joo, käyn säännöllisesti Amnesty Internationalin sivuilla allekirjoittamassa ihmisoikeusadresseja. Osallistun mahdollisuuksieni mukaan mielenosoituksiin ja boikotteihin. Aion lahjoittaa säännöllisemmin ja enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen, kun palaan töihin. Haaveilen siitä, että muutaman vuoden päästä, ennen kuin Ela aloittaa koulun, voisimme asua ulkomailla, vaikka Kosovossa tai Turkissa ja tehdä vapaaehtoistyötä.

Ennen kaikkea haluan omalla käyttäytymisellä kohdella kaikkia tasa-arvoisesti ja ennakkoluulottomasti ja valvoa parhaani mukaan, että niin tekee mahdollisimman moni muukin.

Silti, aivan helvetin hyödytön olo.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kategoriat
Hyvinvointi

Mikä on mun kotimaa?

Papereilla: olen suomalainen. Vain suomalainen. Mulla on vain Suomen passi. Mulla on mahdollisuus hankkia Kosovon passi ja Kosovon kansalaisuus, mutta se vaatisi paperitöitä ja pidemmän vierailun Kosovossa.

Sydämellä: i have no clue. Mä en tiedä minkä maalainen mä oon.

Lapsena yksikään vaihtoehto ei miellyttänyt mua. Sä oot kosovolainen, sai itseni tuntemaan täällä Suomessa ulkopuoliseksi. Sä oot suomalainen, sai itseni tuntemaan, etten arvosta juuriani ja että nyt mun täytyy mukautua suomalaisten muotteihin. Sä oot kosovolainen ja suomalainen, sai itseni hämmentyneeksi, koska silloin todella tajusin, etten tuntenut olevani kumpaakaan.

Nuorena tein sen mitä jokaisen nuoren kuuluisi tehdä, eli ymmärsin, ettei mun tarvitse lokeroida itseni mihinkään. En ollut kosovolainen, suomalainen tai eurooppalainen. (Olin oikeasti vain vantaalainen, rakastin Vantaata.) Olin vain minä ja meni monta vuotta etten joutunut perustelemaan kellekään, itseäni mukaan lukien, mistä minä on kotoisin.

Sitten tälle minälle syntyi lapsi, Suomessa, jonka toinen vanhemmista on syntynyt Turkissa ja toinen on tällainen kotimaaidentiteettikriiseinen. Ja sitten me menimme perheenä Kosovoon ja Turkkiin ja mun pää meni taas sekaisin siitä, mikä on mun oikea kotimaa.

Vasta aikuisena musta on tuntunut, että olen sittenkin sekä kosovolainen että suomalainen. Kai se johtuu viime vuosien elämänmuutoksista. Siitä, että otin yhdistelmäsukunimen, joka ei lopulta tuntunutkaan omalta, sillä rakastankin vain alkuperäistä, albanialaista sukunimeäni. Siitä, että mulle syntyi lapsi, jolle puhun ja luen vain albaniaa. (Sen sijaan laulan kaiken kielisiä lauluja. Se on varmaan ihan nou-nou lapsen monikieliselle kehitykselle mutta en voi sille mitään että laulattaa You are my sunshine ja ikisuosikkimme ‘Cause I’m Slim Shady, yes I’m the real Shady, all you other Slim Shadys are just imitating…) Ja erityisesti meidän viimeisin reissu Kosovossa, kun ajelimme laaksojen välistä sodassa palaneiden tai muuten vain keskeneräisten talojen viereltä, sai mut kuiskaamaan Elan korvaan: “Täällä on meidän juuret, täällä on meidän toinen koti.”

Kahden isoäitini kodit, kahden isoisäni haudat, vakiintuneet lempikahvilani, vakiintuneet lempinäköalapaikkani ja albanialaisten geenien jatkaminen ovat 26 vuoden jälkeen tehneet viimein Kosovosta kodin.

Mutta sitten on Suomi. Mun toinen kotimaa. Jossa on mun oma historia, muistot, jotka en ole lukenut vain kirjasta tai kuullut isovanhemmiltani. Jossa on mun tutut kadunkulmat (no siellä Vantaalla) ja lähes jokainen ihminen, joka on mulle aidosti tärkeä. Ja jossa on todennäköisesti mun koko tulevaisuus, sillä mä en halua koskaan muuttaa täältä pois. Mä haluan aina mun neljä vuodenaikaa, vaikka yksi onkin tuskallisen pitkä, mä haluan saunoa ja mä haluan tuntea oloni turvalliseksi. Mä haluan asua täällä aina, vaikka multa kysytäänkin kokoajan “mistä noin erikoinen nimi on” ja vaikka ihmiset ihmettelevätkin, mitä kummallista kieltä mä puhun mun lapselleni metrossa.

Nyt mä oon kosovolainen ja suomalainen. Huomenna ehkä vain toista tai ei kumpaakaan. Ehkä joskus muutankin jonnekin muualle ja olen jonkun muun maalainen. Tai en ole. Ihanaa, ettei oikeasti tarvitse olla.

Kuvat Pristinasta

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN