Kategoriat
Hyvinvointi

Tekee vähemmän kipeää, kun puhuu

On paljon helpompaa puhua jostain henkisestä kriisistä vasta silloin, kun se on selätetty. Silloin yksinkertaisesti häpeää vähemmän. Näin kävi masennuksen kanssa ja nyt myös imetyksen päättymisen.

Vaikka edelleen surettaa kun katson pumpatessani tuskin ollenkaan täyttyvää pulloa, olen suurimmaksi osaksi käsitellyt imetykseen liittyvän pettymykseni. Ja tein sen yksin. Mieheni kyllä tuki ja yritti kovasti kertoa, että äidinmaitokorvikekin on terveellistä ravintoa. Mutta koin että mies ei yksinkertaisesti voi ymmärtää mitä juuri synnyttänyt äiti voi käydä läpi ja “korvikkeellakin kasvaa” -kommentit tuntuivat vain pettymyksen vähättelyltä, vaikka tarkoitus olikin hyvä.

Miksi ihmeessä en puhunut muille äideille aikaisemmin? Miksen avannut suuni kesken pitkien itkujen ja niiden tunteiden, joiden mukaan olin planeetan epäonnistunein äiti? Ne kymmenet viestit, jotka sain teiltä edellisen postauksen yhteydessä joka kanavasta, olisivat tuntuneet silloin niin paljon lohdullisemmilta.

Otan opikseni: puhun jo silloin, kun tekee kipeää. Ei vasta silloin kun olen kärsinyt kipua hiljaa, yksin ja pitkään. Puhuminen on kuin särkylääke, kuin kuuma kuppi teetä, kuin tuttu viltti ja lämmin keitto. Kuin komediaputki Netflixissä ja pussi karkkia. Ilman niitä paraneminen kestää ja kipeänä oleminen on tylsää.

Kiitos jakamastanne vertaistuesta, se on ollut kultaakin arvokkaampaa. Ja tietysti, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kuva: Netta Koskela

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Vuoden henkilökohtaisin kirjoitus: Liian aikaisin päättynyt imetystarinani

Mulla oli syntyvää vauvaa kohtaan kaksi suurta toivetta: että hän syntyisi terveenä ja että pystyisin täysimettämään.

Ensimmäinen onneksemme toteutui mutta toisen kanssa ongelmat alkoivat jo synnytyssalissa. Sisäänpäin kääntyneet nännit. Laiska imuote. Vauva itkee koska ei tule kylläiseksi vaikka hän asuu rinnalla. Vauva ei koskaan oikeasti viihdy rinnalla. Jatkuvista yrityksistä huolimatta jäädäkseen tulleet lisämaito ja rintakumit.

Monet sanovat, että imetys helpottaa elämää. Mä en kertaakaan kokenut sen niin. Saattoi mennä montakymmentä minuuttia että saimme Elan imemään rintaa. Jos ote vähänkin lipsui tai Ela nukahti siihen, sama rumba alkoi uudelleen. Näin elämän kolmen tunnin sykleissä ja stressasin seuraavaa imetystä aina välittömästi edellisen loputtua.

Tästä huolimatta halusin jatkaa imettämistä. Sen on oltava jokin biologinen tarve tarjota lapselle omaa maitoa, jonka on “luonut” yhdessä oman vauvan kanssa. Tarjota jotakin, mitä kukaan muu ei pystyisi. Ja olihan taustalla järkisyykin siitä, että äidinmaito on se lajinmukainen ravinto, enkä vegaanina mitenkään kiljunut onnesta, kun vauvani sai lehmänmaidosta valmistettua korviketta.

Stressiä ei helpottanut terveysalan ammattilaisilta kokemani imetyspaine ja samalta suunnalta tulleet ristiriitaiset tiedot. Siinä missä yksi kätilö ilahdutti kertomalla, että jotkut imettävät kokonaisen vuoden rintakumilla, toinen varoitti, että sen käyttö tulee tyhjentämään rintani pian. Tuntui, etten tehnyt mitään oikein vaikka yritin ihan kaikkeni.

Ja niin siinä sitten kävi, ne klassiset. Että kaikista yrityksistä huolimatta, kahden kuukauden kohdalla, Ela laiskistui lopullisesti tissin imemisen suhteen ja alkoi hyväksymään vain pulloa.

Olin ihan rikki. Yritin vielä pitkään tyrkyttää Elalle tissiä ja itkin joka kerta kun hän ei sitä ottanut, vaikka tiesin jo etukäteen ettei ottaisi. En ollut ikinä kokenut niin suurta epäonnistumista ja luopumisen tuskaa. Ennen näin elämän kolmen tunnin sykleissä, nyt en nähnyt sitäkään.

Useampi viikko meni sen hyväksymisessä, että imetys on päättynyt. Edelleen pumppaan maitoa pulloon mutta Ela saa silti suurimman osan maidosta korvikkeena. Aluksi se tuntui tosi pahalta, mutta pikku hiljaa olen yrittänyt keskittyä pulloruokinnankin hyviin puoliin. Kuten siihen, ettei aamulla tarvitse laittaa imetysystävällisiä vaatteita päälle tai muistaa ottaa rintakumi mukaan. Koska en koskaan täysimettänyt, meidän elämä oli alusta asti myös pullorumbaa eli imetyksen päätyttyä mitään uutta arkea vaikeuttavaa asiaa ei elämäämme tullut.

Jossain vaiheessa aloin nauttimaan siitä, että yksi iso stressitekijä elämästäni oli poistunut. Siinä missä tulevaisuus näyttäytyi ennen vain kolmen tunnin päähän, nyt pystyin näkemään, suunnittelemaan ja haaveilemaan myös pidemmälle. Pystyin keskittämään voimavarojani muihin tekemisiin Elan kanssa. Pullosta ruokkiminen tuntui vahvistavan meidän sidettä enemmän kuin imettäminen, sillä sitä ei tarvinnut aloittaa stressaantuneena, väsyneenä ja pettyneenä. Olikin energiaa vain tuijotella ja puhua toiselle.

Jos saan toisen lapsen, aion taas yrittää täysimettämistä. Mutta en aio pitää imetystä ainoana oikeana tapana kasvattaa lapsi. Tai sen epäonnistumista niin suurena epäonnistumisena äitinä. On niin monta eri tapaa kasvattaa terve lapsi ja mä aion tehdä parhaani niissä puitteissa, mitä meille on annettu.

Kuvat: Kriselda Mustonen

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN