Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Itseinhosta itsensä hyväkymiseen – vartalo synnytyksen jälkeen

Keskustelimme viime perjantaina kahden ystäväni kanssa siitä, kuinka suhtaudumme omiin vartaloihimme. Keskustelu meni aika syvälliseksi ja jäin miettimään monta näkökulmaa viikonlopun yli. Etenkin sitä, että missä valossa olen katsonut itseni kuluneen puolentoista vuoden aikana, jolloin olen ollut raskaana ja synnyttänyt.

Ennen raskautta olin aina ollut perustyytyväinen itseeni. Tiedän, etten ole hoikka, ettei minulla ole näkyviä vatsalihaksia eikä kiitettävää ryhtiä. Mulla on selluliittia ja jenkkakahvat. Silti satunnaisia huonoja päiviä lukuun ottamatta en ollut kokenut varsinaisia ulkonäkökriisejä. Uskon sen johtuvan kokonaisvaltaisemmasta itsevarmuudesta, joka minulla on ollut lapsuudesta saakka.

Etenkin raskaana hyväksyin vartaloni täysin. En kertaakaan muista ajatelleeni siitä mitään pahaa. Toisaalta, lihoin raskaana ehkä keskiarvoa vähemmän (vajaa 9kg) eikä painoa näyttänyt tulevan muualle kuin vatsan seudulle. Nautin kasvavasta mahasta ja siitä, että pystyin parin viikon vuodelepoa lukuun ottamatta liikkumaan normaalisti.

Synnytyksen jälkeen palauduin viikoissa vanhoihin mittoihini, en saanut raskausarpia ja jälkitarkastuksessa painoin lähtöpainoni verran. Alkoi kesä, käytin rentoja hameita, uin ja lenkkeilin, puin ja tein kaikkea mukavaa. Raskausvartaloon nähden tunsin olevani elämäni kunnossa enkä body sheimannut itseäni.

Sitten tuli syksy. Kaapista piti kaivaa vanhat farkut esiin – farkut, jotka menivät kyllä kiinni, mutta josta vyötärö silti tahtoi pursua eri tavalla ulos. Aloin tarkastelemaan vartaloani kriittisemmin. Selvisi, että mulla on vatsalihasten erkaumaa vielä jäljellä. Aloitin CrossFitin ja tajusin, etten hallitse keskivartaloani ollenkaan ja että laahaan pahasti omista tuloksistani perässä, puhumattakaan muiden. Analysoin itseäni eri tavalla samoissa vaatteissa, joita olin pitänyt huolettomasti ennen raskautta ja raskauden jälkeenkin. Olin ensimmäistä kertaa epävarma ja aidosti tyytymätön itseeni, lähes joka päivä.

Siihen aikoihin otimme Wilma Rytkösen kanssa nämä Njálla-kuvatkin joogastudiossa ja sanomattakin selvää, että tunsin itseni lihavaksi norsuksi, jota on turha edes kuvata. Kuka muka inspiroituisi läskeistä jaloistani ja ostaisi siksi uudet treenihousut?

Pelkäsin että joudun joko aloittamaan rankan laihdutuskuurin tai intensiivisen terapian, kunnes aloimme puhumaan mieheni kanssa toisesta lapsesta ja uudelleen raskautumisesta. Ja tyyliin samalla sekunnilla myötätunto, voisi jopa sanoa että rakkaus, omaa vartaloani kohtaan vyöryi voimana takaisin. Muistin, että tämä sama vartalo, jota olen oppinut syksyn aikana inhoamaan on joskus kasvattanut ja synnyttänyt lapsen. Se on imettänyt useamman kuukauden, se on kantanut vatsavaivaista lasta tuntikausia sylissä, se on leikkinyt lattialla ja nukuttanut kainalossaan. Sillä ei ehkä vieläkään ole niitä näkyviä vatsalihaksia, mutta se oli täysin terve raskaana ja se synnytti terveen lapsen, vieläpä ilman lääkkeitä. Kaiken tämän jälkeen sen ryhti on saattanut huonontua ja vatsalihakset erkaantua mutta se on tehnyt niin paljon sellaisia asioita, joita tulen ikuisesti arvostamaan.

Jos tulen uudestaan raskaaksi, aion arvostaa kroppaani jo senkin takia, vaikka raskaus ei menisi oppikirjan mukaisesti tällä kertaa. Pelkkä raskaus on ihme. Ja vaikkei sitäkään osuisi enää kohdalleen, mulla on niin paljon muita syitä miksi arvostaa ja rakastaa ruhoani. Se kävelee, se koskettaa, se halaa, se kantaa, se rakastelee ja se työntää tyytyväistä vauvaa vaunuissa. Se on toistaiseksi kaikin puolin terve. Ja vaikka se on saattanut nostaa maasta enemmän painoja tai lankuttanut pidempään, se käy silti monta arkiaamua viikossa kuudelta tai seitsemältä salilla, silloinkin kun se on herännyt yöllä monta kertaa rauhoittamaan lasta.

Ystävien kanssa puhuimme siitä, että emme ole vartalomme. Olemme paljon muutakin, vartalo on pelkkä kuori. Mutta tämän tekstin jälkeen haluan olla vartaloni. Se on jaksanut paljon, monet kerrat enemmän kuin mieleni. Se ei luovuttanut vaikka sairastuin burn outiin, se ei luovuttanut synnyksestä vaikka olin järjettömissä kivuissa, se ei luovuta vaikka treeneissä joskus aivot laiskottelevatkin vastaan.

Aivan varmasti meillä jokaisella on monta syytä arvostaa vartaloamme. Yksi tekee sillä kauniita piruetteja, toinen on harvoin sairaana, kolmas selviää keisarinleikkauksesta. Raskauduin tai en, lupaan keskittyä jatkossa enemmän vartaloni ihmeellisiin puoliin.

Lue myös:

Opin hyväksymään vartaloni vasta raskaana

Vartalo synnytyksen jälkeen

Tervetuloa toinen lapsi – toiveena uusi raskaus

Kuvat: Wilma Rytkönen

Housut: Njálla

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kategoriat
Hyvinvointi

CrossFitin aloittaminen, erityisherkkä vauva ja muita arkiviikon kuulumisia

Sunnuntai-iltana, kun mies ja vauva olivat anopilla, kävin saunassa ja sen jälkeen tuuletuin terassillamme vohvelikylpytakissa, katse auringonlaskussa. Muuta ei onnistuneeseen viikon vaihtoon tarvita, tuokin on jo aivan liikaa…

Muistin samana hetkenä, että tasan puoli elämää sitten, 3.11., olin 13-vuotias tyttö, joka alkoi sinä iltana seurustelemaan ensimmäistä kertaa. Luonnollisesti koko elämä on sen jälkeen muuttunut mutta perusluonteeni on niin samanlainen kuin silloin vasta yläasteen aloittaneena teinityttönä. Tykkään itsestäni tällaisena, hölmönä ja haavoittuvana riskienottajana, elämään sokeasti luottavaisena, ja toivon, että voin 13 vuoden päästä kuvailla itseäni edelleen samoilla adjektiiveilla.

On ollut mukava viikko. BETTERillä menee hyvin, siinä mielessä liian hyvin, että töitä onkin odotettua enemmän samalla kun mieheni hukkuu omiinsa. Jouduin tänään feidaamaan lounaalle tulossa olleet ystäväni, koska juuri lounasaikaan Ela nukkuu parin-kolmen tunnin päiväunet = eli juuri silloin pitäisi ehtiä tekemään ihan kaiken.

Kesken hulabalookiireiden aloitin ex-tempore taas CrossFitin. Tiistai-iltapäivällä yritin tehdä jotain kotitreeniä, kunnes muistin että eihän mulla ole itsekuria ja luovutin kolmen minuutin jälkeen. Varasin samantien seuraavalle aamulle tunnin, ja koska pystyn nyt kirjoittamaan tätä tekstiä, olen selvästikin vielä hengissä. Ja koska varasin tunnin myös huomisaamuksi, tarkoittaa se sitä, että harrastus saa jatkua taas. (Pyysin ystävääni salille hoitamaan Elaa sillä välin kun treenaan. Samaa ystävää, jota feidasin tänään. Oon mäkin vuoden kaveri…)

Muita viikon kohokohtia: tiistain pressi-HopLop Triplassa. Voiko jo 8kk vauva osoittaa erityisherkän piirteitä? Ela oli selkeästi todella stressaantunut HopLopissa kaikkien huutavien lasten ja kirkkaiden valojen keskellä. Häntä selvästi ahdisti ja koko automatka oli yhtä huutamista ja seuraava yö 15-30min välin itkien heräämistä, johon auttoi vain syli. Elahan on kolmeviikkoisesta eteenpäin ollut varsinainen pressivauva, mutta ei blogitapahtumissa ole sellaista melua, mitä esimerkiksi HopLopissa on. Olen huomannut, että vanhempienikin kotona, jos kaikki ovat paikalla ja tuttuun kosovolaiseen tapaamme puhumme huutaen ja toistemme päälle, joku puhuu samaan aikaan videopuhelua ulkomaille ja siskonpoika rimputtaa pianoa, hätä oikein paistaa Elan silmistä. Siinä mielessä äitinsä tyttö, there’s no place like (silent) home.

Eilen me vietettiin isosiskoni kolmekymppisiä ja tänään woltataan Anilla ystävien kanssa. Ela tapaa ensimmäistä kertaa Anin koiraa (eli BETTERin office dogia, ks. postauksen ylin kuva!) ja mielenkiintoista nähdä, joko koirat herättävät Elassa jotain mielenkiintoa. (Jos ei, siinäkin on äitinsä tyttö.) Ainakin iso amerikanbitbullterrieri(?) ei tehnyt Elaan vaikutuksen.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN