Kategoriat
Hyvinvointi

Ahdistus ei välttämättä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään

Kaivoin esille rakkaimman omistamani laatikon. Se sisältää reilu 30 Siskoni on noita VHS-kasettia ja hieman alle 30 päiväkirjaa kuluneelta elämältäni. Olin nostalgisella tuulella, ja koska emme omista VHS-nauhuria jotta olisin voinut katsoa Siskoni on noitaa, tyydyin lukemaan vanhoja päiväkirjojani.

(Tässä kohtaa haluan osoittaa suurta kiitollisuutta menneisyyden Sarandalle, joka on aina jaksanut kirjoittaa.)

Muistin, että ahdistuskohtaukseni alkoivat vuonna 2013. Silloin kun aloitin korkeakouluopinnot, osa-aikaisen työn ja blogin kaikki samaan aikaan. Kun masennuksen takia kävin psykologilla, kerroin hänelle ahdistukseni alkaneen silloin.

Nyt kun luin vanhoja päiväkirjoja, ymmärrän, että mulla on ollut ahdistusta aina. Merkintöjen mukaan jo lukiossa osasin sanottaa sen ahdistukseksi, yläasteella nimesin sitä stressiksi ja ala-asteella pahaksi mieleksi. Ahdistus on kyllä myös stressiä ja pahaa mieltä, kuten valitettavasti neljäsosa väestöstä tuntuu tietävän.

Masennus oli kamalaa mutta se opetti mulle yhden asian. (Välikommentti: masennuksen ei tarvitse olla mikään opetus tai pakollinen vaihe, jonka on tarkoitus viedä johonkin parempaan vaiheeseen.) Masennus opetti, että ahdistus ei välttämätä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään.

En usko, että ahdistus tulee koskaan kääntymään voimavaraksi (niin paskalta se nimittäin tuntuu), vaan enemmänkin se on sellainen elämää hidastava tekijä, kuten vaikkapa toisinaan särkevä selkä. Välillä se vaikeuttaa elämää, mutta se ei tarkoita, etteikö joka tapauksessa pystyisi elämään normaalia ja onnellista elämää. Meillä kaikilla on oma särkevä selkä jossain.

Abivuonna ilmeisesti ahdisti ainakin ylppärit ja yliopiston pääsykokeet. Nyt vanhempana ja jopa vähän viisaampana tajuan, että mua ahdisti ehkä sittenkin se, kuinka paljon olin kasannut itselleni hommia – oliko ihan pakko aloittaa pääsykoelukeminen ylppäreiden kanssa päällekkäin ja jos piti olla jokaisessa abitoimikuntajutussa mukana, oliko pakko tavoitella myös hyviä numeroita ylppäreissä? En toisaalta tiedä kuinka paljon viisaampi olen nytkään, koska teen tätä edelleen tosi paljon: kasaan liikaa hommia ja sitten ahdistun. Ahdistun koska en pysty kontrolloimaan kaikkea haalimaani.

Ahdistus ei ole päivittäistä ja lasten syntymän jälkeen se ei ole ollut edes kuukausittaista. Haluaisin kirjoittaa enemmän siitä miten käsittelen ahdistusta mutta sen tekee mahdottomaksi yksi syy: ahdistuneena en kykene puhumaan siitä ja silloin kun ei ahdista, en kunnolla edes muista miltä ahdistus tuntuu. Mutta ei-ahdistunut minä on luvannut ahdistuneelle minälle, että silloin kun ahdistaa, ei tarvitse suorittaa tai tehdä mitään ylimääräistä. Easier said than done mutta vuosien mittaan viesti on edes jollain heikolla signaalilla kantautunut näiden kahden persoonan välille. Toinen lupaus on ollut se, että ahdistuksesta saa puhua ja kirjoittaa, jopa silloin kun siitä ei osaa kunnolla edes puhua tai kirjoittaa. Sen ei tarvitse olla vain päiväkirjakansien väliin kuuluva salaisuus.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Olen ollut todella ankara

Kerroin viime viikolla, että vanhojen postausten siirto uudelle alustalle oli varsinainen a trip down memory lane. Osa postauksista hävetti, osasta tunsin puhdasta iloa ja osasta huomasin, kuinka pitkälle sitä ollaankaan tultu.

Etenkin alkuvuoden 2018 tekstit saivat ymmärtämään kuinka ankara olen oikeasti aikoinaan itselleni ollut. Tavoittelin silloin elämässä jotain täydellistä tasapainoa, jossa parisuhde, kaikki muut ihmissuhteet, työ, talous ja harrastukset olisivat kaikki harmoniassa, samalla tulevia häitämme suunnitellen. Olin vasta paranemassa burn outista ja masennuksesta, jossa itsessäänkin on tavoitetta tarpeeksi, ja silti tunsin aivan jäätävää morkkista jos joku päivä jätin julkaisematta blogiin tai nukuin pommiin CrossFit-treeneistä. Siis miten ihmeessä mä edes pääsin burn outista yli tuolla menaliteetillä?

Vaativuus itseäni kohtaan on edelleen yksi vahvimmista piirteistäni (vahvimmista = ikävimmistä mutta sopivissa määrin parhaimmista), mutta se on vuosien aikana hellittänyt paljon. Nyt mä yksinkertaisesti tiedän, että täydellistä tasapainoa ei olekaan tai jos on, se löytyy korkeintaan korvien välistä. Aina elämässä kärsii yksi osa-alue tai useampi samalla kuin muut kukkivat. Tai sitten kärsivät kaikki ja hetken kaikki on todella perseestä, kunnes ei myöhemmin enää ole. (Ja sitten on taas.)

Voisin melkein väittää että äitiyskin on muuttanut suhtautimistani elämään ja itseeni: kaikki ei todellakaan mene aina suunnitelmien mukaan eikä kukaan meistä ole täydellinen vanhempi. Hassua, mutta ajattelen äitiyden olevan elämäni tärkein rooli ja silti kannan siitä vähiten paineita: kaikkein parasta ja luonnollisinta on olla vain oma itsensä virheine kaikkineen ja silti huomata, että päivän päätteeksi lapsi suukottaa ja rutistaa syliin, rakastaa ehdoitta. Kaiken niiden purkkiruokien ja yli suositusten menevien ruutuaikojenkin jälkeen.

Ja tiedättekö sen sanonnan, että jos tänään tekee jotain vaativaa, on se palvelus tulevaisuuden itselleen? Välillä se on kyllä toisinpäin! Jos olisin kirjoittanut aikoinaan vähemmän, mulla ei olisi mennyt monta viikkoa siirtää kaikki se vanha materiaali tänne uuteen osoitteeseen. Joskus tulevaisuuden minä kiittäisi laiskuudestakin.

Tasapuolisen rentoa ja alisuorittavaa viikon jatkoa sinne jokaiselle. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com