Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Synnytys miehen näkökulmasta

”Synnytys jännitti, mutta kahdesta synnytysvalmennuksesta huolimatta en tiennyt mitä odottaa. Ehkä koska en tiennyt, kuinka Saranda tulee reagoimaan. Koko synnytys tuntui kaukaiselta ajatukselta. Vasta kun pesimme kotona vauvan pikkuisia sairaalavaatteita, ymmärsin, että melkein yhdeksän kuukautta odottamamme tyyppi on oikeasti myös syntymässä.

Mun toive oli, että synnytys käynnistyisi viikonloppuna, mielellään iltapäivällä, jolloin takana olisi hyvin nukuttu yö ja olisin kotona Sarandan kanssa. Vauva syntyisi alkuillasta, jolloin yöllä pääsisimme jo mukavasti nukkumaan.

Kun Saranda herätti minut maanantain ja tiistain välisenä yönä klo 3 ja kun emme nukkuneet neljään päivään synnytyksen jälkeen, oma toiveeni oli vain kaukainen, ironinen muisto.

”Rakas, nyt mentiin”.

”Kuka meni?”, vastasin vielä puoliunessa.

”Me mentiin. Sairaalaan. Synnyttämään.”

Saranda istui sohvalla sietämässä supistuksiaan ja kun menin kylpyhuoneeseen valmistautumaan, huomasin jäähtymään jätetyn kihartimen. ”Kiharsitsä hiuksetkin?”, kysyin ja mietin, että tuskin me nyt ollaan oikeasti synnyttämään menossa, kun toinen pystyy hiuksiaankin kihartamaan kesken kaiken.

Saranda oli oikeasti tosi hyvän tuulinen koko automatkan. Vitsailimme ja kuuntelimme Jason Mrazia, Saranda lauloi mukanakin. Tutkimushuoneessa kysyin kätilöltä, että onko vauva oikeasti syntymässä. ”Tänään kyllä, varmaan jo virka-aikaan.”

Jätin Sarandan hetkeksi suihkuun yksin, kun kävin hakemassa autosta kolme isoa laukkua. Kätilötkin ihmettelivät, että mihin tarvitsemme näitä kaikkia tavaroita. He eivät tienneet, että heidän potilaansa on suunnitellut sairaalakassin jo kuukausia aikaisemmin ja jokainen tavara, jota voisi ikinä mahdollisesti tarvita, löytyi niistä kasseista.

Kaikki kätilöt olivat todella mukavia. Kätilö, joka vaihtui aamuvuoroon oli rauhallinen, mitä tahansa hän sanoi Sarandalle, Saranda vain joko nyökkäsi tai pudisti päätään. Ajattelin jo, että Sarandan viileys tarkoitti sitä, ettei hän tykkää kätilötä. Synnytyksen jälkeen tajusin, että kyse oli vain siitä, että Saranda oli niin keskittynyt. Saranda puhuu vieläkin siitä, miten hänellä oli maailman kultaisin kätilö.

Saranda pääsi allashuoneen, aivan kuten halusikin. Siellä oli niin kuuma… Hikinen tunnelma yhdistettynä väsymykseen ja siihen, etten voinut tehdä muuta kuin vain istua ja tarjota vettä ja oksennuspussia, oli vaikea sietää. Söin kätilön kehotuksesta eväitä ja tarjosin Sarandallekin, mutta hän ei halunnut. Hymyilytti kun pari viikkoa aikasemmin käytiin kaupassa ja Saranda osti kaikki hienoimmat luomuriisikakut ja raakapatukat sairaalakassiin ja nyt mikään niistä ei kelvannut.

Päivä tuntui pitkältä ja ettei se koskaan lopu.

Olin niin surullinen Sarandan puolesta, mutta tiesin, että kärsimys tulee jossain vaiheessa loppumaan. Saranda oli sanonut, etten saa ehdottaa lääkkeitä ja olin niiden osalta hiljaa. Kerran mainitsin ilokaasun, sillä Saranda oli kertonut olevansa sille avoin, mutta sitäkään hän ei silloin halunnut. Kävimme synnytystoivelistaa etukäteen niin monta kertaa läpi, että osasin sen ulkoa. (Vaikka olin tietysti Sarandan toiveesta tulostanut kolme kappaletta niitä sinne sairaalakassiin.)

Olimme olleet sairaalassa viisi tuntia ja Saranda oli siirtynyt altaasta sänkyyn, kun hän pyysi soittamaan kätilön paikalle ponnistamaan. ”Se varmaan syntyy kohta”, ajattelin, sillä elokuvissa ponnistusvaihe ei yleensä kestä kauan. Sarandalla se kesti kolme tuntia.

Ekan kerran näimme hiukset. ”Onkohan se tyttö kun sillä on hiuksia?”, kysyin kätilöltä. ”Sykkeiden perusteella veikkaan poikaa.” Hän vastasi. Vaistoni oli oikeassa, vaikka myöhemmin ihmettelin miksi olin luullut tyttövauvoilla olevan enemmän hiuksia kuin pojilla.

Tovin Saranda sai ilokseen ponnistaa, mutta kun Elan koko pää näkyi, kätilön ilme muuttui vakavaksi. Ja se koko aamun iloinen ja rauhallinen äänensävy vaihtui todella jämäkkääksi: ”Nyt älä ponnista. Vauvalla on napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri.” Saranda sanoi, ettei voi ponnistustarpeelle mitään mutta kätilö sanoi entistäkin jämtimmin: ”Nyt on tosikyseessä”. Silloin en uskaltanut katsoa.

Kätilö vapautti Elan kaulan napanuorasta ja kun uskalsin taas katsoa, meille oli syntynyt tyttö.

Kun oma lapsi syntyy, tunnetta ei voi mitenkään kuvailla. Siinä tuli tippa linssiin.

Saranda oli koko synnytyksen positiivinen ja keskittynyt, kuin omassa maailmassaan. Ei agressivinen, kuten monet synnyttäjät niissä elokuvissa.

Synnytyshuone oli kodinomainen ja tunnelma tosi mukava. Kätilöt aivan huippuja. Olin vain niin helpottunut, että kaikki meni hyvin.”

Lue Sarandan synnytystarina täältä

Kuvat: Mari Waegelein

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

7 vastausta aiheeseen “Synnytys miehen näkökulmasta”

Olipa hauska lukea Ferhatin näkökulmasta 😀 Ihanaa myötäelämistä. Olette niin suloinen perhe <3

Ihana Ferhat, ihana koko teidän poppoo! Tuli itku tätä lukiessa, kun herkistyin niin kovasti. 😂

Mun puoliso vois kuvailla mun synnytystä muutamaa faktaa lukuunottamatta varmaankin lähes samalla tavalla. Me saatiin kans kokea se helvetillinen univaje, kun valvottiin vuorokausia ennen synnytystä. Hengailin myös ammeessa mutta en synnyttänytkään veteen. Lunalla ei ollut Elan tavoin napanuoraa kaulan ympärillä, mutta meillä tuli kans pieni ongelmatilanne ponnistusvaiheessa, joka veti vähän vakavaksi. Ja kaikki toi valmistautuminen ja synnytystoivelistat moneen otteeseen printattuna – et ole yksin! 😂 En myöskään saanut syötyä mitään eväitäni Fazerin suklaata lukuunottamatta ja olin kans varustautunut vaikka millä eväs- ja raakasuklaapatukoilla. Kyllä ne onneks sitten osastolla uppos. Ainoat suuret erot oli siinä, että (tosi lyhyessä) ponnistusvaiheessani mä olin seesteisen synnyttäjäjumalattaren sijaan just se elokuvien aggressiivinen huutaja, joka karjui kuin teuraseläin ja kynsi miehensä kämmenet verille. Kaikki se tuli luonnostaan jostain syvältä sisimmästä enkä voinut itselleni mitään, joten niillä mentiin. 😅

Haha voi kun oot suloinen. <3 😀

Niin kiva kuulla vähän lisää sun synnytyksestä. En voi edes kuvitella miten rankkaa on ollut synnyttää jos ennen sitä oli niin monta unetonta yötä… Aivan uskomatonta miten monta yhtäläisyyttä meillä on, niin valmistautumisessa kuin itse h-hetkessä. 😀

Nyt jälkeenpäin jopa toivon että joku olisi kuvannut synnytyksen. 😀 Itse siinä tilanteessa se oli varmaan viimeinen toive, mutta nyt myöhemmin sitä muistaa niin kivana kokemuksena (kukapa olisi arvannut :D), että mielellään palaa mielessä siihen päivään.

Vastaa

Mä kanssa toisaalta toivon et synnytykset ois kuvattu ja ne sais ite katottua niin sanotusti ulkopuolelta. Mutta mun mies sanoi, että en oikeesti haluis nähdä ainakaan kovin tarkkaan. 😀

Mä olen molempien kohdalla ollu se joka aina ponnistaessa karju. Tässäkin kai on just se, että mikä toimii kenelläkin. Toiset ponnistaa hipihiljaa ja toiset niin, että koko synnäri kuulee, että lapsi on tulossa. 😀

Hahah voi olla että todellisuudessa näky onkin karumpi. 😀 Ja karjuminenhan kuulostaa tosi loogiselta! Kyllähän salillakin karjutaan jos tekee jotain todella raskasta. 😀

Vastaa

Kommentoi