Suhteeni liikuntaan

En ollut mikään liikunnallinen lapsi. Leikin ja pelasin siinä missä muutkin, mutta en koskaan pitänyt itseäni erityisen sporttisena. Harrastin 6 vuotta sulkapalloa ja silloin tällöin tanssia, mutta kummassakaan en ollut erikoisen taitava. Yläasteella karsiutui pois sulkapallo, ja tilalle jäi satunnaiset tanssikurssit ja tietysti koulun liikuntatunnit – niiden agenda oli lähinnä venyttelyiden ohella vaihtaa kuulumisia tyttöjen kanssa (samojen, joiden kanssa tuli juteltua joka koulupäivä koko päivä muutenkin).

Lukiossa en muistaakseni harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Oli kaksi pakollista liikuntakurssia ja ehkä yksi lenkki / salikerta kuussa jos sitäkään. Ajattelin etten yksinkertaisesti kaivannut liikuntaa elämääni. Fyysinen ja henkinen olo oli sen ikäisenä muutenkin hyvä ja päivät täyttyivät opiskelun ohella lukemattomasta muusta oheistoiminnasta.

Sitten valmistuin ylioppilaaksi ja aloitin välivuoden, johon ei myöskään kuulunut aluksi minkäänlaista sporttailua. Sinä syksynä, vuonna 2012, yksi parhaimmista ystävistäni innostui salilla käymisestä ja söi rahkaa jokaisella ateriallaan. Hän oli ollut kaveriporukastamme juuri se, joka aina käveli cooperin mun kanssa juoksemisen sijaan. Ihmettelin että mikä ihme tuohon on iskenyt ja samaa tuumin monista muistakin kavereistani, jotka postailivat kuvia kaupan proteiinijuomista ja poseerasivat peilin edessä värikkäissä treenitopeissaan Instagramissa.

Sitten lähdin Australiaan, jossa söin ja join kaksi kuukautta juuri sitä mitä huvitti. Ei tullut mielenkään juosta kauniita rantaviivoja pitkin tai patikoida kymmeniä kilometrejä. Reissumme aikana yhä useampi kaveri koti-Suomessa hurahti sali-innostukseen, ja sain hostellien baarissa nautittujen drinksujen lomassa kummastella Whatsappiin saapuneita kuvia heidän haban kasvatuksesta ja PT:n kanssa räätälöidyistä treeniohjelmista. Kauhustelin voi apua, oon täysi outsaideri kun palaan kotiin.

Ehdin olemaan Suomen maaperällä ehkä kaksi päivää, ennen kuin huomasin trendin vaikuttaneen minuunkin. Marssin silloin Tikkurilan EasyFitiin sisään, jossa aloin käymään ehkä 1-2 kertaa viikossa. Se oli myös sitä aikaa, kun päätin, että opettelen tykkäämään juoksemisesta.

Myönnän, että syy, miksi aloitin liikkumisen on jo vuosia pinnalla ollut fitness-buumi. En kuitenkaan ruvennut urheilemaan koska se oli jo silloin jotenkin trendikästä, vaan koska huomasin sen ansiosta positiivisia muutoksia kavereillani. Sain seurata heidän kautta, että säännöllinen liikunta voi oikeasti olla kivaa myös heille, jotka olivat koko ikänsä sitä vihaneet ja että sen voi tehdä omilla ehdoilla. 

Kevästä 2013 kevääseen 2016 liikunta on ollut iso osa elämääni. Sillöin tällöin on ja tulee olemaan viikkoja kun en edes astu salille, mutta pääsääntöisesti tykkään käydä siellä edelleen se pari kertaa viikossa ja lenkkeilystä – sitä mä jo rakastan. Välillä kasaan isoja paineita, jos en ole käynyt vähän aikaa salilla tai juoksemassa, mutta suurimman osan ajasta muistan, että mä urheilen itseäni varteni ja omalle itselleni ei ole merkitystä jos en liiku orjallisesti.

Se voi kuulostaa ehkä hassulta, mutta liikunnan suhteen mulla on harvemmin ollut mitään sen suurempia tavoitteita. Salini on crossfit-sali mutta kuten ehkä monet muut siellä käyvistä ihmisistä, en ole keskittynyt lihasten kasvuun. Käyn crossfitissä, jotta voin ylläpitää ja ehkä vähän kehittääkin kuntoa ja koska siellä saa mieletöntä kannustusta ja erinomaisia vinkkejä esim. tekniikan suhteen (olisin täysi käsi jos kävisin normisalilla, selkä tai polvet menisivät varmaan viikossa). Minulla on muutenkin mukavampi olo kun teen treenejä oman kehon painolla kuntosalilaitteiden käyttämisen sijaan. Välillä vertaan itseäni joihinkin kavereihini, jotka aloittivat crossfitin mun kanssa samaan aikaan ja heidän huomattavasti suurempiin edityksiin, mutta silloin yritän muistaa sen, että mä en ole enkä ole halunnutkaan käydä siellä se 5 kertaa viikossa, vuosi toisensa jälkeen.

Tällä hetkellä mulla on ns. rankempi treeniohjelma. Monina viikkoina se on kuitenkin rakoillut niin pahasti että luulen muuttavani sitä vähän kevyemmäksi. Olen laatinut sen tulevaa puolimaratonia varten, ja siinä on kiteytettynä 3 (crossfit)salitreeniä + 2 lenkkiä (yksi pidempi ja toinen lyhyempi) + 1 uinti/jooga / viikkoon. Monina viikkoina on tapahtunut niin, että olen esim. jättänyt yhden salin välistä pelkän uupumuksen takia ja sitten miettinyt loppuviikon että nääh no kun eilenkin meni niin läskiksi niin en mee tänänkään.

Toi on maailman rasittavin ajattelutapa, ja LUPAAN, että tästä lähtien en ajattele enää kertaakaan noin. Se mitä tapahtui eilen, ei vaikuta mitenkään tähän päivään. Miten kuitenkin sitä, että tuo 6 liikuntakertaa/viikko on myös aika rankka ja se on vaikuttanut negatiivisesti jo aika moneen aspektiin elämässä. Sen sijaan ajattelin että pitäisin yhä tuon 6krt/viikko mutta saisin luvan ns. lintsata aina yhdestä liikuntakerrasta per viikko ilman huonoa omatuntoa, jos oma kroppa toivoo niin.

Mä luulen että mä edelleen etsin sellaista tasaista ja täysin tervettä suhdetta liikuntaan. Mutta olen maailman onnellisin, että mulla ylipätään edes on nykyään suhde siihen. Liikunta on iso osa arkeani, hyvinvointiani ja identiteettiäni, enkä voi kuvitella enää elämää ilman sitä.

(16-vuotias Saranda ei olisi iiiikinä uskonut!)

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FIFACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN