Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Se tosiaan paranee ajan myötä

Ystäväni otti nämä kuvat hänen mökillään toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Olin silloin ajatellut kirjoittavani postauksen siitä, kuinka yhteinen aika lapsen kanssa paranee lapsen kasvaessa. Kuvanottohetkellä Ela oli vuoden ja kolme kuukautta ja tämä oli meidän toinen yhteinen kesä ystäväni mökillä. Ajattelin kaiken olevan niin paljon helpompaa tällä kertaa: edellisellä kerralla Ela oli vasta aloittanut soseiden maistelun, nyt hän söi meidän kanssa jo samaa ruokaa saman pöydän äärellä. Edellisellä kerralla häntä piti nukuttaa ennen saunomista (ja hän tietysti heräsi kaikkina iltoina kesken saunomisen), nyt hän saunoi ja jopa ”ui” meidän kanssa yhdessä.

Myöhemmin unohdin kuvat ja postausaiheen, mutta kun törmäsin näihin pari päivää sitten taas puhelimen kätköissä, alkoi hymyilyttää:

Se tosiaan paranee ajan myötä.

Keskiviikkona Ela on puolitoista vuotta ja nyt loppukesästä mökillä olisi varmasti vieläkin kivempaa. Hän on oppinut kävelemään ja kävelee rauhallisesti ja rajansa tuntien, ei tarvitsisi juuri sännätä perään. Hänen kylmän veden sietokyky on kesän aikana muodostunut omaakin paremmaksi. Hän on päivä päivältä hauskempaa seuraa, vaikka joka vaiheessa vannon, ettei tämä voi mitenkään paremmaksi muuttua.

Mä olen rehellisesti kokenut että meillä on ollut tosi ihanaa alusta asti. (Tai siis heti sen rajun baby bluesin jälkeen. Uuf, miksi kukaan ei kerro, että se on niin paha!?) Siksi olen suhtautunut lähes pelonkaltaisella varauksella, kun muut ovat kertoneet, että kaikki helpottuu ja muuttuu kivemmaksi ajan myötä. Olen niissä tilanteissa miettinyt, että koska meillä on jo helppoa ja kivaa, meillä tulee käymään sitten päinvastoin. Jossain vaiheessa lapsi lakkaa nukkumasta, syömästä, viihtymästä meidän kanssa ja jopa ilahduttamasta meitä. Kyllä, niinkin olen tosissani ajatellut: että tämän enempää ei voi kukaan tuoda iloa elämään, joten suunnan on oltava vain alaspäin.

Täytyy kai uskoa, että rakkaus omaan lapseen on tällaista: vaikka tuntuu saavuttaneen nirvanan, taivaalla on lisää tasoja tarjottavana. Olen kertonut, että mulla on krooninen vauvakuume enkä mitenkään voi uskoa, että tämä seuraava lapsi olisi meidän viimeinen. Vauvat on ihania! Taaperot on ihania! Pakko saada lisää!

Mutta sitten muistan että on kokonaisia ikävuosia, joista mä en tiedä yhtään mitään. Sellaisia, jossa kaikki on kuulemma vieläkin helpompaa ja kivempaa. Ai joskus me voidaan ihan keskustella Elan kanssa? Joskus me voidaan käydä yhdessä uimassa niin että hän ui ihan itsekseen? Joskus me voidaan mennä elokuviin yhdessä ja syödä ravintolassa ilman että täytyy etsiä syöttötuolia? Joskus Ela kertoo ensimmäisistä ihastumisistaan ja joskus me luetaan kokeisiin yhdessä ja lauletaan lauluja yhdessä alusta loppuun. Silloin tunnen varmasti vähintään samanlaista rakkautta kuin nyt ja ehkä mietin, että miten tunsinkaan sellaista pakahtumista niinkin tavallisista tilanteista kuin silloin kun Ela matki koiran haukuntaa tai innostui maasta löytyneestä kävystä.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kommentoi