Olimme viime viikonloppuna tyttöjen (ja yhden yökitisijän, tunnetaan myös kuopuksenani) kanssa mökillä. Ystäväni mökkihuussin ovella on artikkeli täyden ja onnellisen elämän salaisuudesta. Luin sen ensimmäisen kerran siinä samassa paikassa 14-vuotiaana, mutta opin siitä näin kaksi kertaa vanhempana edelleen yhtä paljon.
Rakasta syvästi ja kiihkeästi. Se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.
Kuten moni jo tässä vaiheessa tietää, olemme eronneet Ferhatin kanssa, parhaissa mahdollisissa väleissä. Muuten jätän aiheen siihen, toivomme yksityisyyttä ja tiedän, että osaatte kunnioittaa sitä.
Muista, että vaikket aina saakaan sitä mitä haluat, se voi olla ihastuttava onnenpotku.
Haluan selvästi yksityisyyttä myös muutenkin elämässä. Olen päättänyt lopettaa blogin kirjoittamisen. Meidän avioerolla ei ole tekemistä asian kanssa. Sain hyvän tarjouksen eräästä blogiportaalista, juuri nyt kun mulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Mutta koska vuoden teema on selvästi se, että asioita täytyy jatkaa vain jos sydän on täysillä mukana, hylkäsin tarjouksen noin puoli tuntia sitten, ja otan etäisyyttä bloggaamisesta, kenties lopullisesti.
Rakastan kirjoittamista mutta en tiedä että rakastanko bloggaamista enää. Tai siis tiedän: en rakasta. Viime kuukausina olen kokenut vain valtavaa painetta siitä. Olen kokenut, että mulla ei ole ollut lukijoille mitään annettavaa ja jos onkin, en ole välttämättä halunnut antaa sitä. En osaa selittää sitä muuten kuin että minusta ei ole enää tähän. Ei ainakaan nyt.
Anna ihmisille enemmän kuin he odottavat ja tee se iloisin mielin.
Voisi kuvitella, että elän surullista ajanjaksoa, jossa moni asia on päättymässä. Mutta päinvastoin. Tunnen, että juuri tässä ja nyt on syntymässä uusia hienoja asioita. Vauvastani tulee taapero, puolisosta ehkä paras ystävä ja toivottavasti kaikesta siitä ajasta, minkä olen käyttänyt bloggaamiseen, kasvaa uusia urahaaveita. Olen tämän vuoden aikana ollut surullisempi ja haavoittuvampi kuin koskaan aikaisemmin ja silti enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Kaikki on ollut vähän raskasta, mutta silti tuntunut oikealta. Ja joku päivä se on kaiken sen arvoista – ellei ole jo nyt.
Vietä joskus aikaa yksin.
Tulen päivittämään Instagramia (@saranda.dedolli) normaaliin tahtiin, joten mun kuulumisia voi seurata edelleen sieltä. Rehellisyyden nimissä myös sekin on käynyt mielessä, että muuttaisin Instagram-profiilin yksityiseksi tai perustaisin uuden profiilin alusta asti vain läheisilleni. Katsotaan, en yhtään tiedä minne tie vie. (Kerta se on ensimmäinen kun en tunne pakonomaista tarvetta suunnitella kaikkea ja se tuntuu aivan hemmetin hyvältä.)
Suuri kiitos jokaiselle lukijalle, joka on ollut matkassa mukana. Perustin blogin aikalailla tasan kahdeksan vuotta sitten, se kesti jopa pidempään kuin viimeisin ja pisin parisuhteeni, hah. Mutta kaikki hyvä pitää lopettaa ajoissa; vain silloin muistot säilyy kauniina ja välit hyvinä.
Mun oma lisäys artikkeliin täydestä ja onnellisesta elämästä: lähde vielä kun on hauskaa. Opin sen mun isosiskolta kun täytin 18 ja hän tarkoitti sillä tietysti baari-iltoja. Ehkä siksi olen porukasta aina se, jonka Tuhkimo-hetki tulee viimeistään kello yksi aamuyöstä. Tämä on blogini Tuhkimo-hetki. En aio odottaa että tunnelma latistuu, hitaat alkaa soimaan eikä mulla ole mitään hajua miten pääsen kotiin.
Kiitos jokaisesta (lähemmäs miljoonasta!!) blogipostauksen lukemisesta ja korvaamattoman arvokkaista kommentteista. Kaikista niistä sanoista, jotka tekivät päivistä paremman. Myötäelämisestä ja vertaistuesta, kokonaisista uusista ihmissuhteista. Kannan niitä mukanani aina. Kiitos kun mahdollistitte foorumin, jossa sain purkaa tunteitani ja ahaa-elämyksiäni, paikan jossa kasvoin vasta 20 vuotta täyttäneestä tytöstä opiskelijaksi, yrittäjäksi, vaimoksi ja äidiksi. Paikan, jossa sain kertoa rakastumisesta, reissuista, ahdistuksesta ja masennuksesta, äitiydestä ja nyt myös erosta. Vaikka on aika siiryä eteenpäin, on mahdotonta kuvitella että mikään antaisi yhtä paljon kuin mitä blogin kirjoittaminen ja te olette antaneet.
En tule poistamaan blogia; kun jokin päättyy, muistot on kalleinta kultaa. Tulen ainakin itse palaamaan monta, monta kertaa vanhojen tekstien ja kuvien pariin, tietäen kuitenkin sydämessäni että tein oikean päätöksen.
Kiitos… Ja tietysti täyttä ja onnellista elämää jokaiselle. ❤
