Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Kesä, jota ilman en olisi ollut elossa

Hahah, muistan kun tein blogilla rahaa, yritin miettiä mahdollisimman houkuttelevia otsikkoja. Sivuklikkausten ja sivutulojen toivossa, tietysti. Raha loppui, mutta draama jäi, sillä olen käyttänyt otsikon lausetta omassa elämässäni kuluneina viikkoina paljon: ilman tätä kesää en olisi varmaan hengissä.

Oikeasti totuus on se, etten tiedä olisinko ollut näin onnellinen ilman tätä kesää. Veikkaan, että olisin uupunut jos koliikki ja muu paskamysky olisi osunut esim. MARRASKUUSSA, jolloin omia ongelmia ei olisi voinutkaan paeta laiturille tai Elena Ferranten kirjoihin rantakahvilassa. Jos jokaiselle lapselle olisi pitänyt pukea kolme kerrosta vaatetta ja kuskata päiväkotiin ja sieltä pois loskassa ja pilkkopimeässä (hyi anteeksi mielikuvat).

Mutta nyt – kolmen pienen lapsen äitinä – tuntuu, että oma kuppi on ollut jo jonkun aikaa täynnä. En olisi todellakaan uskonut tuntevani näin viimeisten kuukausien perusteella. Mutta oikeasti mä voin tosi hyvin. Oon järjestänyt ja vaatinut omaa aikaa ja tehnyt paljon kivoja asioita niin lasten kanssa kuin yksinkin. Karsinut kriteereitä, materiaa ja kaikkia niitä asioita, jotka eivät palvele omaa energiaa. Ollut aidosti kiitollinen jokainen päivä. Joskus myös huolissani, ärtynyt tai surullinen mutta myös vilpittömän onnellinen.

Oon nukuttanut vauvaa jokainen ilta parvekkeella sylissäni. Eilen huomasin hänen unisten silmien alta irronneen ripsen ja ajattelin, että voisin toivoa jotakin. Mutta en keksinyt mitään. Tajusin, että mulla on kaikkea, joten toiveen esittämisen sijaan kerroin hiljaa itselleni ja niille jumalille, jotka toteuttavat kaikki ripsitoiveet, että oon tosi kiitollinen kaikesta mitä mulla on nyt ja sitten puhalsin lapseni räpsyripsen pois. (Kolme lasta on kyllä välillä ihan liikaa, mutta mitä enemmän lapsia, sitä enemmän heiltä tippuu ripsiä ja sitten voi toivoa jotain. Myös ruoan ja herkkujen rippeitä jää aina, joten sekin on plussaa.)

(Naurattaa, kuinka moni vanha kosovolainen nainen on kertonut minulle lihonneensa vain siksi, koska on syönyt lastensa jäämiä. Musta niin tulee sellainen vanha kosovolainen nainen.)

(Nonni mihin jäin. Ai niin, siihen että mulla on kaikkea.)

Mutta pelottaa niin paljon, että onko se ”kaikki” vain kesä ja sen tuoma helppous. Että onko tää korttitalo oikeasti rakentunut vain sen varaan, että kun lapset kiukuttelee, voin spontaanisti ehdottaa heille rantasaunaa, uimista tai jäätelöä. (Joudun valehtelemaan esikoiselle, että jäätelö on sokeritonta, ei muuten syö. Tasan kerran erehdyin mainitsemaan, että sokeri voi pilata hampaat ja tässä lopputulos: syömishäiriöriski ja yksi tehokas lahjontakeino vähemmän.)

(TAAS multa karkasi ajatus. Ainii, mitä tapahtuu –)

— sitten kun syksy tulee. Mä kriiseilen kesän loppumista joka vuosi aina paljon mutten muista myöskään olleeni erityisen onneton syksyllä tai talvella. Mutta toisaalta mulla ei ole aikaisemmin ollut kolme alle neljävuotiasta lasta. Siksi vuodenajan vaihto jännittää nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Ennen blogissa mulla oli tapana myös lopettaa jokainen postaus jollain hienolla opetuksella. Enää en jaksa sitäkään. Oon nykyään sinut sen asian kanssa, että joskus kirjoittaminen tai ajatukset itsessään ovat sellaisia virtauksia, joille ei aina ole selkeää lopetusta. Ja se on ihan ookoo.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot:

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Reilu (rankka) vuosi myöhemmin

Täytin eilen 29 vuotta. Ja vauva 12 viikkoa.

Jep, mulla on viime blogikirjoituksen jälkeen syntynyt kolmas vauva! Jeii!

Veikkaan, että iso osa blogin lukijoista seuraavat Instagramissakin, joten säästän teitä koko vuoden catch upilta.

Instagram on toki kiva, mutta mulla on ollut kauhea ikävä oikeaa kirjoittamista. Tunteiden spontaanista sanoittamista. Paikkaa, johon purkaa aitoa sisintä. Ehkä vain prosentin sisintä, mutta silti sitä omaa itseään – joka on edelleen olemassa pyykkivuorten, kahden vaippaikäisen, vauvan koliikin, kasaantuvan työmäärän ja kylmien kahvikuppien alla. (Viimeinen on vale: voin ylpeästi kertoa, että vaikka mulla on kolme alle 4-vuotiasta lasta, juon kahvini aina tuoreena. Otan kahvin hyvin vakavasti.)

Vaikken ole kirjoittanut yli vuoteen blogiin mitään, myönnän käyneeni silloin tällöin lukemassa vanhoja tekstejäni. Tunnen aina sekä häpeää että ylpeyttä: monet jutut nolottaa, monet jutut (usein ne samat) herättävät kiitollisuutta ex-itseäni kohtaan, joka on jaksanut kirjoittaa muistoja ylös.

Ehkä siksi haluan kirjoittaa taas. Muistaa ”viimeisen hyvän vuoden” he he he. (Muka vitsi mutta mulla on oikeasti jäätävä ikäkriisi.) Muistaa luultavasti tai ainakin toivottavasti elämäni kiireisintä aikaa 3-vuotiaan, ensi kuussa 2 vuotta täyttävän ja tosiaan kolmekuisen vauvan kanssa, jolla on koliikki. Koska se on ihan totta, mitä kaikki sanovat siitä, että ruuhkavuosista ei muista yhtään mitään: mä en valehtelematta muista enää maanantaiaamuna mitä me ollaan tehty viikonloppuna. Mutta blogin ansiosta edes jotain jäisi talteen myöhempää varten. (Vaikka vain muistutukseksi siitä etten todellakaan halua enempää lapsia! Kuulitko tulevaisuuden vauvakuume?)

Mitä sitten haluan muistaa…

– Että kaaoksesta ja turhautumisesta huolimatta elämässä on tosi paljon hyviä asioita: ihmisiä, jotka ovat tarjonneet apua… Päivittäinen aamu-uinti, josta olen pitänyt kiinni kun olen ensin rauhoitellut rannalla itkevää vauvaa vaunuissa tovin… Kolmannen helpon raskauden ja ihanan synnytyksen… (Eihän olisi ollut reilua saada vielä kolmas helppo vauva.) Toivon kipinän siitä, että vaikka alku on vauvan kanssa ollut vaikea, meistä tulee vielä tosi hyvä tiimi

– Että tunneasioissa ei pitäisi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Ja että intuitio on tärkein työkalu ihan kaikessa

– Että lapset ovat ihania myös vauvavuoden jälkeen – esikoinen on jo nyt paras ystäväni, introverttikaksoseni, joka pitää huolen, että roskat lajitellaan oikein ja ettei kesälläkään saa syödä liikaa jäätelöä, koska hampaisiin voi tulla reikiä. Keskimmäinen on edelleen samanlainen hymyilevä hassuttelija – perheemme ilopilleri, joka jakaa pusuja pitkin kyliä. Lapset taitavat vain parantua kasvaessa eli toisin sanoen – tätä ei voi mitenkään korostaa itselleni liikaa – älä hanki niitä enempää.

Haluan muistaa eilisillan, kun kävelin paljain jaloin Hämeentietä kantaen uusia käytettyjä korkkareita jaloissani. Sen hetken kun ymmärsin taas miten valtavan onnekas olen, kun olosuhteista huolimatta mulla ei ollut mikään kiire kotiin. Ja vaikka päivät on muuten kiireisiä, just nyt ei ole kiire päästä niistä eroonkaan. Tämä kaikki on vain väliaikaista ja siksi haluan muistaa edes osan tästä. Lasten kasvaessa aikuisiksi todeta, että palaisispa sitä takaisin niihin päiviin – vaikka silloinkin varmaan sisimmissäni antaisin mieluummin toisen käteni kuin eläisin nämä ruuhkavuodet uudestaan. 😄

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot:

contact@sarandadedolli.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: