Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa

Mä oon saanut muistaakseni kaksi paniikkikohtausta elämäni aikana. Ensimmäisen elokuussa 2014: olimme juuri lentäneet tyttöjen kanssa Dubrovnikistä Helsinkiin meidän Balkan-roadtripin jälkeen. Olimme seurustelleet Ferhatin kanssa silloin vajaa puoli vuotta, ja hän tuli hakemaan minut lentokentältä. Mulla oli ollut ihana reissu ja kova ikävä Ferhatia, mutta jostain selittämättömästä syystä sain paniikkikohtauksen kun pääsimme lentokentän jälkeen mun yksiööni perille.

Toinen tuli helmikuussa 2019, kaksi päivää Elan syntymän jälkeen. En ole jostain syystä uskaltanut kertoa siitä blogissa aikaisemmin.

Synnytys oli ollut toiveideni mukainen ja pääsimme suunnitellusti Naisten klinikan perhepesähotelliin. Ela alkoi kuitenkin olemaan aika itkuinen ja kahden yön jälkeen painonlasku kertoi, että hän ei ollut saanut riittävästi ravintoa rinnasta. Aloitettiin lisämaidot ja meiltä kysyttiin, että halutaanko viettää vielä yksi yö sairaalassa imetyksen tueksi. Olin todella pettynyt, mutta halusin jäädä hotellille vielä “pelastamaan” imetyksemme.

Kolmantena yönä heräsin ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen johonkin muuhun kuin vauvan itkuun. Ela ja Ferhat molemmat nukkuivat. Yhtäkkiä tunsin paniikin valtavaan kehon ja hengitykseni salpaantuvan, ja luulin tajunneeni etten tule enää ikinä nukkumaan uudestaan. Uskoin sillä hetkellä siihen aidosti vaikka jälkeenpäin siinä ei tunnu olevan mitään järkeä: uskoin, etten enää tule nukkumaan ja loppuelämäni oli tässä, selviän ilman unta muutaman päivän ja sitten varmaan jo kuolen. (Vitsi miten absurdia, vähän naurettavaa ja dramaattistakin mutta sillä hetkellä se oli mulle totta ja kaikkea muuta kuin huvittavaa.)

Yhtäkkiä hotellihuone alkoi ahdistamaan voimakkaasti ja tajusin, että kakkoskerroksesta en pääsisi karkaamaan helposti jos jotakin tapahtuisi. (En tiedä tai ainakaan muista mitä halusin karata ja minne.) Puin päälle kotoa mukaan ottamani aamutakin ja pelkkä se päällä ja Birkenstockit jaloissa poistuin huoneesta ja lopulta koko hotellista ulos helmikuun pakkaseen.

En muista kuinka kauan seisoin ulkona kylmässä yössä, mutta jonkun ajan päästä sain taas happea. Kohtaus meni ohi mutta paniikin tunne jäi. Menin takaisin hotellin aulaan ja tekstasin Ferhatille että pistä viestiä kun vauvaa herää, en muuten tule sinne huoneeseen.

Istuttuani jonkun aikaa aulassa, yökätilö huomasi minut ja kysyi vointiani. Purskahdin itkuun ja kerroin etten halua huoneeseen takaisin. Hän ehdotti toista huonetta ja että Ferhat antaisi loppuyön vauvalle maitoa pullosta, mutta en halunnut sitäkään. Sanoin että jään tähän niin kauan kuin pitää imettää ja sitten tulen taas takaisin.

Sitten kätilö kysyi että kuinka kauan olen valvonut yhteensä ja laskin että 10-15 minuutin pätkiä lukuun ottamatta ainakin neljä vuorokautta. Huolestuneen näköisenä hän alkoi puhumaan lapsivuodeajan psykoosista ja varovasti varoitteli, että sellainen voi tulla jos en saa unta. Silloin vasta heräsin tilanteen vakavuuteen ja omiin “naurettaviin” ajatuksiini. Lääkärin konsultoinnin jälkeen sain vahvaa unilääkettä ja vihdoin nukuttua.

Olin säikkynä vielä seuraavankin vuorokauden kun pääsimme kotiin ja vaadin Ferhatilta että nukkuisimme ensi yönä kaikki valot päällä. Tunsin myös suurta helpotusta kun asuimme ensimmäisessä kerroksessa ja tiesin että voisin paeta takapihalta jos paniikki iskee. Muutaman päivän päästä olin taas oma itseni, tietysti baby blueseilla varustettuna.

On omituista miten kaksi päinvastaista kokemusta mulla on sairaalaan lapsivuodeajoilta. Molemmat synnytykset menivät hyvin ja molemmissa oli upea henkilökunta läsnä, ja synnytysten välissä on vain puolitoista vuotta. Kuopuksen kanssa jouduimme jaettuun huoneeseen (vitoskerrokseen, ei pakenemismahdollisuutta) ja koronan takia Ferhat sai tulla moikkaamaan meitä vain tunnin päivässä. Nipin napin rv 37+0, hyvin pienenä syntynyt Deniz oli sokeritarkkailussa eli huolta olisi luullut riittävän. Olin silti seitsemmännessä taivaassa, ikionnellinen; muistan kun hain ruoankin keittiöstä viheltäen. Katselin nukkuvaa vauvaa haltoituneena ja tuntui pahalta laskea hänet ihokontaktista edes vessakäynnin ajaksi.

En ole psykologi, en tiedä mistä paniikkikohtaukset edes tulevat. Mutta kroppani reagoi aina isoihin elämänmuutoksiin eikä mikään ihmekään, että sain paniikkikohtauksen tultuani ensimmäisen kerran äidiksi. Tähän lauseeseen saakka en edes tiennyt julkaisenko tämän tekstin, mutta nyt haluan tehdä sen: äidiksi tuleminen on iso asia ja silloin tällöin joudumme isojen asioiden äärellä paniikkiin.

Linkit synnytuskertomuksiin:

Esikoinen helmikuu 2019

Kuopus elokuu 2020

Kuvat: Marjaana Laitinen

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

10 vastausta aiheeseen “Olipa kerran paniikkikohtaus synnytyssairaalassa”

Ihanaa, että uskalsit kirjoittaa kokemuksistasi <3 Varmasti raskaita ja pelottavia kokemuksia, mutta onneksi olet saanut myös tukea ja apua ympäriltä. Kokemukset eivät aina toimi kovin loogisesti, mutta tärkeintä, että selviää eteenpäin <3

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Se oli varmasti pelottava, vaikka täysin ymmärrettävää, olihan sun elämä just mullistunut ja lisäksi olit pettynyt, jos imetys ei onnistukaan.

Tajusin sun kirjoituksen myötä, että mulla oli kans pari paniikkikohtausta pian äidiksi tulon myötä. Sitä ennenkin mulla on ollut muutama paniikkikohtaus, mutta synnytyksen jälkeiset kohtaukset oli aika erilaiset verrattuna aiempiin, minkä takia en ole aiemmin tunnistanut niitä paniikkikohtauksiksi.

Toinen tapahtui vähän samalla lailla kuin sulle. Heräsin kesken unien, mies nukkui toisella ja muutaman päivän ikäinen vauva toisella puolella sänkyä. Olimme jo siis kotiutuneet. Muistan, kun mulle tuli yhtäkkiä ihan järjetön ahdistus ja tunsin, että tulen hulluksi ja aloin pelätä, että joudun psykoosiin ja psykiatriseen sairaalaan. Muuta en tilanteesta enää muista. En muista, herätinkö miestäni. Sen muistan, että pelkäsin, että muillekin selviää mun hulluus ja että en sovellukaan äidiksi.
Seuraava ahdistus-/paniikkikohtaus tuli parin kuukauden päästä, kun imetin yöllä. Yhtäkkiä mua alkoi fyysisesti ahdistaa ihan kamalasti ja tuntui, että on pakko lopettaa imettäminen. En kuitenkaan keskeyttänyt sitä, koska vauva imi vielä tehokkaasti enkä raaskinut keskeyttää sitä. Yritin vain hengittää rauhallisesti ja ajatella, ettei ole mitään hätää. Muistan vain ajatelleeni, että olen vankina siinä nojatuolissa. Muita ajatuksiani en muista siitä tilanteesta. Tuossa tilanteessa tosin saattoi olla kyse myös https://imetys.fi/tietoa-imetyksen-avuksi/d-mer/ tästä, mutta jotenkin tuntuu, että oli siinä muutakin.

Nuo kokemukset on olleet tosi pelottavia tapahtuessaan. Jälkikäteen onneksi ymmärrän, ettei niissä ole mitään väärää ja että ne liittyvät varmasti suureen elämänmuutokseen, valtavaan univajeeseen ja itselläni myös aiempaan alttiuteen kokea tunteet voimakkaasti ja ahdistua herkästi.

Tulipas pitkä teksti! Mä en ole aiemmin näistä kertonut kuin miehelleni. Oon kiitollinen, kun jaat vaikeita asioita, vaikkei se varmasti ole helppoa ❤

Kiitos sydämeni pohjasta kun jaoit sun kokemukset. ❤ Ihan yhtä paljon mäkin saan niistä vertaistukea kun mun tekstit antaa muille eli koen sen tosi merkitykselliseksi kun muutkin kertovat näistä. ❤ Vaikkei se varmastikaan ole helppoa!

Ihanaa että ymmärrät näin jälkeenpäin että kaikki tunteet on normaaleja. Olisin vaan itse toivonut että tällaisista tilanteista puhuttaisiin ja varoiteltaisiin enemmän neuvolan puolella koska ensisynnyttäjälle ne voi olla tosi pelottavia!

Ja hei kiitos kun linkitit D-MER:isä, en ollut kuullut siitä aikaisemmin. Jälleen yksi asia josta ei puhuta riittävästi… 😄

Kiitos vielä sulle. ❤

Vastaa

Tosiaankin näistä jutuista olisi hyvä kuulla jo raskausaikana neuvolassa!

D-meristä luin ekaa kertaa muistaakseni, kun liityin Facebookissa imetystukiryhmään. Onneksi törmäsin aiheeseen, koska se auttoi ymmärtämään omia kokemuksia. Mulla ne “d-mer-kohtaukset” tuli muistaakseni lähinnä yöaikaan ja onneksi vain satunnaisesti (+ ainoastaan ihan ekoina imetyskuukausina, kunnes loppuivat). Yöaikaan kun muutenkin kaikki tuntuu herkästi ahdistavammalta ja toivottomalta. Toisaalta monet yöimetykset oli myös ihania, mun ja vauvan omia hetkiä 💖 Onneksi niistä on jäänyt myös ne lämpimät muistot!

Siis luojan KIITOS Imetyksen tuen FB-ryhmälle – se on ehkä parasta mitä some on koskaan tarjonnut! 🙏 Ja tuo on totta että öisin kaikki on jotenkin herkempää. Niin pahassa kuin hyvässäkin. ❤ Ihanaa että sulla on imetyksestä niin paljon hyviä muistoja!

Vastaa

Kommentoi