Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

(Nyt viimeistään) eroon äitisyyllisyydestä

Katsokaa nyt tuota leveää hymyä. Mikä meitä äitejä vaivaa kun annamme omien epävarmuuksien ja ulkoisten paineiden sanella teemmekö hyvää työtä, vaikka suora palaute paistaa oman lapsen kasvoilta?

Mä osaan olla ankara itselleni. Kukapa meistä ei? Vaikka väitän, että äitinä olen rento eikä mua juurikaan haittaa aina silloin tällöin alisuoriutua, olen 1 v ja 5 kk aikana tuntenut huonoa omaatuntoa milloin mistäkin: esimerkiksi imetyksen “ennenaikaisesta” päättymisestä ja osa-aikaisesti töihin palaamisesta vanhempainvapaan jälkeen.

Olen tuntenut huonoa omaatuntoa myös hieman erikoisemmista asioista: siitä, että olen hehkuttanut “helppoa” vauvaani somessa kun muilla äideillä on mahdollisesti ollut vaikeaa. Ja myös siitä, että katsoin Jane the Virginin viimeisen tuotantokauden vain päivissä, koska neljäkuinen lapseni viihtyi vallan hyvin leikkimatolla ihan itsekseen. Uskokaa tai älkää mutta äitinä sitä keksii tyytyväisenkin lapsen kohdalla vaikka mitä kriisin aiheita!

Nyt kun odotan uutta vauvaa ja lapsiemme ikäeroksi tulee reilu puolitoista vuotta, näen edessäni uusia syyllisyyden teemoja. Miten aikani riittää kahdelle? Miten energiani riittää kahdelle? Suuttuuko esikoiseni minulle, kun taloon muuttaa uusi lapsi? Olisiko sittenkin pitänyt keskittyä pidempään esikoiseen? Entä kuopus, mitä sille tapahtuu kun se ei saa koskaan sitäkään jakamatonta huomiota, mitä esikoinen on saanut?

Olen nimittäin googletellut aika paljon “lapset pienellä ikäerolla” ja lähes jokainen vanhempi kertoo potevansa syyllisyyden tunnetta vauvauvuoden aikana, jos lapset ovat pieniä.

Ja se itsesyyllistäminen on jo alkanut, vaikka tavoitteena olisi päästä siitä kokonaan eroon ennen vauvan syntymää. Tässä vaiheessa raskautta esikoisen vauvakirja oli täynnä erilaisia raapustuksia; tulevan beibin vauvakirja on avaamattomana ja olemassa ylipäätään vain siksi, että saimme viime raskaudessa kaksi vauvakirjaa lahjaksi. Vauvahankinnatkin ovat vielä ihan vaiheessa. Tai rehellisesti en tiedä jaksanko edes “hankkia” niitä. Tuntuu, että kotona on jo kaikki tarpeellinen jo yhden pienen lapsen kanssa/jäljiltä ja että haluan kerätä muut tavarat sitten vauvan luonteen ja tarpeen mukaan.

Muut syyt tuntea itseni kurjaksi äidiksi: en jaksa puuhailla esikoisen kanssa enää niin paljon vatsan (ja väsymyksen) takia mutta en myöskään ole ehtinyt keskittyä tähän toiseen raskauteen yhtä paljon kuin esikoisen raskaudessa. Molemmista asioista tulee aivan järkyttävän riittämätön olo ja monina iltoina itku.

Ja ehei, se syyllistyminen ei lopu lapsiinkaan. Tunnen etukäteen huonoa omaatuntoa siitä, millainen ystävä tulen tulevana vauvavuotena (ja muutaman vuoden sen jälkeenkin) olemaan. Kahden alle kaksivuotiaan kanssa en aio tuulettaa menemään kylillä samalla tavalla kuin ennen, hyvä jos muistan syntymäpäivänä WhatsAppissa onnitella. Kaikki on myös yhtä mysteeriä sen suhteen, että millainen yrityskumppani ja ihan vaikka vaimo tulen olemaan!

En ole kokenut perhe-elämän raskaaksi, mutta syyllisyys vie ajoittain itsestäni mehut ja itsevarmuuden. Mun mielestä itsesyyllistäminen on myös täysin turha tunne (joojoo turhia tunteita ei ole) koska hyvää äitiyttä ei mitata siinä, ruoskiiko itseään vaikka tekisikin hienoa työtä. Itsereflektointi on eri asia kuin itsesyyllistäminen tai krooninen huono omaatunto.

Onneksi en mieti itsekään näitä asioita kuin vain satunnaisesti, ja tulevaisuutta mielellään suunnittelevana ihmisenä on varmasti normaalia murehtia etukäteen elämää vauvan syntymän jälkeen. Vaikka ei välttämättä pitäisi: silloin tulen saamaan varmasti kaikista riman alituksista huolimatta en yhden vaan KAKSI tuollaista tyytyväistä hymyä.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Olen ollut todella ankara

Liian aikaisin päättynyt imetystarinani

Töihin paluu vanhempainvapaan jälkeen: meidän hoitovapaajärjestelyt

Raskauden viimeinen kolmannes (ja kummalliset yöherätykset)

Kaksi alle kaksivuotiasta lasta: kaikki mikä tulevassa arjessa mietityttää

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

7 vastausta aiheeseen “(Nyt viimeistään) eroon äitisyyllisyydestä”

Tuttuja ajatuksia. Vanhana itsensäruoskijana ja toipuvana perfektionistina sitä on saanut syyllistettyä itseään ihan hitosti myös vanhemmuuteen liittyvissä asioissa. Eikä todellakaan olisi syytä, mutta ehdottomuudesta ja vaativuudesta on vaikea päästä eroon, jos ne on joskus oppinut.

Armollisuus on hiton hidas harrastus, mutta aion siitä huolimatta jatkaa sen parissa. Riittämättömyydentunteen kanssa elämään oppiminen on mun tavoitteeni. 💛

Sinä olet ihana äiti Elalle ja teidän tulevalle pienelle. Kukaan ei pysty elämässä täydelliseen suoritukseen ja usein riittävän hyvä (äiti, vaimo, ystävä, you name it) on todellakin tarpeeksi!

Tää kommentti on ihan kun se “me giving mental health advice” -meemi, jossa auto syöksyy taka-alalla kohti tietä. 😂 Ehkä tämä on muistutus itselleni..

Sä oot niin oikeassa niin monella tavalla! Sä ON vähän ikuiselta tuntuva prosessi! 😀 Täytyy olla armollinen itselleen matkalla… armollisuuteen? 😀 Hitto mikä paradoksi. Mutta vaan niin totta!

Kiitos sun ihanista sanoistasi. <3 L on kans ihan maailman onnekkain kun hänellä on tuollainen välittävä ja sydämellinen äiti, josta mäkin opin aina paljon. Voin vain kuvitella miten ihanaa olisi olla sun lapsi! :) <3

Vastaa

Voi meitä äitejä syyllisyytemme kanssa💕 Ihana teksti. Kyllä on vuosien aikana tullut podettua syyllisyyttä milloin mistäkin täälläkin. Kirjoitin vähän aikaa sitten samasta aiheesta, että kenen mittareilla minä äitiyttäni oikein mittailen. Kun lapsille kuitenkin riittää että on se inhimillinen äiti joka pakahtuu rakkaudesta, tekee parhaansa – kaikkine vikoine ja virheineen. 😊🌸

Ihanaa odotusta sinne, ja iloa, keveyttä ja vapautta äitiyteen!💕

Miten kaunis kommentti, kiitos! 🙂 Mun pitää lukea sun teksti, teen sen ensi töikseni heti toimistotyöpäivän jälkeen. <3 Kiitos sulle vielä kommenttistasi ja ihanaa kesää koko teidän perheelle. xx :)

Vastaa

Lohdullista lukea rehellistä tekstiä muiden äitien syyllisyyden tunteista. Olen aina ollut herkästi syyllistyvä mitä ihmeellisimmistä asioista ja arvatenkin äitiys on lisännyt itseni syyllistämistä potenssiin sata… Ja aivan turhaan, sen sentään tiedostan. Kun vaan osaisi ottaa rennommin, olla armollisempi ja arvostavampi itseään kohtaan. Sitä tässä opettelen mm. neuvolapsykologin avustuksella.

Ihailen sun tapaa ajatella ja kirjoittaa. Olet ihana äiti Elalle ja tulet olemaan myös tulevalle vauvalle ❤

Kiitos. <3 Todella ihana kommentti sulta, johon samaistun monilta osin. Ihailen valtavasti myös sitä, että olet hakenut tukea neuvolapsykologilta! Palvelu, jota ei todellakaan käytetä liikaa. 🙂 (Tai monissa tapauksissa tarjota liikaa...)

Muista että säkin oot ihan maailman paras äiti sun lapselle! <3

Vastaa

Kommentoi