Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Meidän poikkeus on huomisen normi

Pelottavaa, miten nopeasti kaikkeen tottuu.

Vielä pari viikkoa sitten koin tämän eristyksen ja kotoilun lähinnä ahdistavana. Olo oli todella epäinspiroitunut ja hermostunut. Tuntui, että kaikki tulevat päivät tulevat toistamaan samaa kaavaa eikä loppua niille näkynyt. Ei mitään spontaanisuutta, ei omaa aikaa sellaisena kuin sen tiesi, ei rakkaita joiden kanssa jakaa kuulumisia, lapsen kasvua ja omaa nopeasti etenevää raskautta.

Olin kieltämättä epäuskoinen koronan vaikutuksista ja kävin uimahallissa vielä kun jotkut tuttuni rajoittivat jo kaupassakäyntiä (tämän tietysti ennen mitään hallituksen linjauksia, aika nopeastihan ne uimahallit menivätkin kiinni). Olin hetken aikaa jopa sitä mieltä, että riskiryhmäläiset pysyköön kotona ja me muut jatkakaamme elämää normaalisti. Olin vihainen ja välillä todella allapäin.

Huonotuulisuuteni vain korostui kun puoliso ei ollut moksiskaan. Hän lähinnä otti ja ottaa edelleen kaiken ilon irti etätyöskentelystä ja ylimääräisestä yhteisestä ajasta lapsen kanssa.

Tietysti tunsin huonoa omaatuntoa, miksi mun ensisijainen reaktio ei voisi olla kiitollisuus. En ehkä ansaitse vuoden vanhempi -palkintoa, kun ensimmäisiin ajatuksiini kuului ”ei helvetti, pitääkö mun TAAS alkaa syöttämään mun lapselle viisi ateriaa päivässä, JOKA PÄIVÄ?!”

Jos poikkeustilan henkinen käsittely on samanlainen prosessi kuin surun käsittely, olen nyt viimeisessä vaiheessa. Hyväksymisessä. Olen hyväksynyt tämä kaiken enkä enää edes muista, miltä tuntui olla koronan takia ahdistunut tai kiukkuinen kokoajan. (Painottaen kuitenkin sanaa kokoajan.)

Tällä hetkellä tunnen sitä samaa kiitollisuuttakin, mitä mieheni on tuntenut alusta asti ja ilmeisesti kaikki seuraamani tutut Instagramissa. ”Ihanaa, kun on saanut pysähtyä. Ihanaa, kun on saanut lukea rauhassa. Ihanaa, kun kuntosali on vaihtunut juoksuun.” Silloin pyörittelin silmiä tai tunsin sitä huonoa omaatuntoa, all the time.

Kauas ollaan tultu, vaikkakin vain viikoissa. Tällä hetkellä mun ”ihanaa” on keväinen luonto ja meri, joka on lähellä. Ne yöt, jolloin Ela ei itke hampaitaan. Ne päivät, kun Ela oppii uutta (ja se on joka päivä se. Hän toistaa ihan kaiken! ”Oho. Oujee. Ela. Mii-aau. Kala.” Kala on koala.) Meidän uusi upea sohva, joka selvisi peräti kuusi päivää tahratta. Viereinen työmaa, joka aluksi ärsytti, mutta joka nykyään syöttää lastani puolestani: ilmeisesti Elan mielestä parasta on sormiruokailu traktorinäköalalla. Aikuisten välipalatauko parvekkeella. Puhtaisiin lakanoihin sukeltaminen saunan jälkeen: olen sekä pessyt pyykkiä että saunonut enemmän. Ei kovin ekologista, mutta korvatkoon vaikka julkisen liikenteen käyttämisen ja ne uimahallikäynnit.

Ihmettelin jo vauvavuoden ensimmäisinä viikkoina, kuinka elämässä kaikkeen tosiaan tottuu. Eikä kyse ole vain tottumisesta mutta myös siitä, että ennen inhottavalta tuntuvat asiat alkaavat tuntua ajan myötä ihan kivoilta. Mieheni sanoo, että hän jopa odottaa öisin Elan heräilyä, jotta pääsisi tämän viereen makamaan ja rauhoittelemaan. Mä en ole ihan vielä niin pitkällä.

Mulle vaunulenkit olivat lähinnä pakkopullaa ja ennen koronaa korvasin ne ”ulkoilemalla” lounasravintoloissa ja kulttuurikohteissa, mutta nythän lähdemme Elan kanssa ulos säällä kuin säällä. Ela bongailee koiria, mä bongailen ihmisiä, jotka hymyilevät turvavälistä huolimatta, ruokarekoiksi muuttuneita ravintoloita, joutsenia ja ensimmäisiä kukkasia. Huomaan kevään merkit selkeämmin kuin yhtenäkään vuotena aikaisemmin.

Olen miettinyt myös sitä, että tuleeko Elan normaali arki muistuttamaan kovasti meidän poikkeusarkea. Tullaanko muiden epidemioiden tai ilmastonmuutoksen takia rajoittamaan matkailua ja liikkumista? Tuleeko ruoan tuotannossa tai kaupassa käynnistä säännöstelyä? Onko sukulaisten tapaaminen silloin vain harvinaista herkkua? Jos kyllä, toivottavasti se tuntuu Elasta ihan yhtä normaalilta kuin mitä elämä oli ennen koronaa ja miltä elämä alkaa tuntumaan pikku hiljaa nyt koronan aikanakin.

On mukavaa aloittaa arkiviikko pääsiäisen jälkeen näin rauhallisin mielin. Katsotaan kuinka kauan se kestää…

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

7 vastausta aiheeseen “Meidän poikkeus on huomisen normi”

Onpa mukava kuulla, että osaat nähdä vallitsevan tilanteen paljon positiivisemmin kuin aluksi! Onhan tässä niin hyvät kuin huonotkin puolensa, eihän siitä mihinkään pääse.

Hei, pakko kysyä, että ulkoiletteko siis Elan kanssa muuten kuin vaunulenkeillä? 😊 Ihan sillä kiinnostaa, kun itsellä on pari kuukautta vanhempi tyttö ja koen, että hän on kyllä jo pitkään kaivannut ja nauttinut myös muusta ulkoilusta kovasti. Me ulkoillaan päivittäin vähintään tunnista kahteen leikkipuistoissa keinuen, hiekkaleikeissä, liukumäkeä laskien yms. (tietysti muihin etäisyyttä pitäen), pihassa tai metsässä touhuten, luontoa tutkiskellen, käpyjä tai keppejä keräten, lätäköissä läträten, kiviä järveen heitellen ja niin edelleen. Nyt eristäytymisen aikana on jotenkin korostunut itselle se, kuinka haluaa tarjota toiselle mahdollisimman paljon kokemuksia ja elämyksiä niin kotona kuin ulkonakin, kun ei päästä esimerkiksi kerhoihin, uimaan, kirjastoon tai edes näkemään kavereita. Itselle tämä poikkeusaika (toivottavasti) on lyhyt hetki, mutta se on aika iso prosenttiosuus pienen lapsen elämästä. Enkä siis halua kuulostaa mitenkään negatiiviselta, kunhan aloin pohtia meidän omaa tilannetta tällä hetkellä 🙈 Jokaisella toki on omanlaisensa arki ja päivät kuluvat erilaisten asioiden parissa, mutta ajattelin vaan heittää vinkkinä, jos et ole itse tullut ajatelleeksi, että jo näinkin pieni lapsi osaa/voi nauttia jo monenlaisesta ulkoilusta. 😊

Teidän ulkoilut kuulostaa ihanalle. <3 Me pysähdytään usein Elan kanssa hiekkalaatikolla tai keinumaan mutta kaikki on tosi rajallista kun hän ei kävele vielä ja mun verenpaineet on raskaana niin matalat että en pysty kantamaan häntä kauhean pitkään ilman että huippaa. 🙁 Häntä ei erityisesti kiinnosta myöskään konttailu vieraalla maalla, hän on sellainen silmillään tutkija joka haluaa herkästi äidin syliin vieraissa paikoissa. 😀 Isän kanssa hän puuhastelee enemmän kun hänellä ei ole tätä kantamisongelmaa. 🙂 Toivottavasti kesään mennessä hän olisi rohkeampi liikkuja ja ehkä kävelisi jo ja mä en olisi kokoajan pyörtymisen partaalla!

Vastaa

Kiva kun olet saavuttanut ainakin ajoittaisen hyväksyminsen tilan. Meillä tää nyt ei niin paljoa vaikuta kun olisin joka tapauksessa kotona lasten kanssa. Eipä siis tule mitään iloa lisääntyneestä kotiajastakaan tms kun elämä on ollut sitä muutenkin niin pitkään, vaan elinpiirin kutistuminen surettaa kovasti.

Me katsellaan toisella puolella(?) olevaa työmaata aina ohi kävellessä. Nosturi liikkuu, betonimylly pyörii, taas on tullut uusi kerros taloon jne. Siinäkin riittää ihmeteltävää.

Ihanaa jos muutos ei ole ollut niin drastinen. 🙂 Mutta elinpiirin kutistuminen on varmasti ollut todella rankkaa! Lapsiperheissä se on niin osa jaksamista. Toivottavasti voitte kaikki hyvin. <3

Ja voi vitsi kunpa törmättäisiin näillä kulmilla pian… 🙂

Vastaa

Ihanaa että oot löytänyt kiitollisuuden aiheita, teidän arki kuulostaa kivalta 🙂 Mä oon pysynyt melko positiivisena näihin päiviin, mutta nyt alkaa tosiaan pelottaa että mitä jos tää on pysyvä muutos, ja näin kämäsessä kopperossa ilman kivoja ulkoilureittejä, pyykkikonetta tai edes uunia asuvana yksineläjänä kyllä hirvittää, jos koko loppuelämä tulee olemaan tällaista. Toivon et olisi joku jonka kanssa jakaa tätä arkea, mutta tässä tilanteessa sellaista on tietty mahdotonta löytää < / 3 Surullinen ajatus että se olisi nykyajan lapsille tuleva normi, ettei pysyvästi voisi tavata sukulaisia tai ystäviä, tai että liikkumista rajoitettaisiin tai ruokaa säännösteltäisiin… Mutta monellehan se on toki ollut todellisuutta jo ennen koronaa ja me länsimaalaiset ollaan vaan oltu niin etuoikeutettuja. Ja ollaan vieläkin! Aiemmin en edes niin välittänyt matkustelusta tai siitä että ehdinkö kotimaahan vierailulle kerran vai kaksi vuodessa, mutta nyt kun se ei ole mahdollista, haluaisin vaan olla menossa koko ajan kaikkialle 😀 Toivon että päästään koronakriisistä yli ja että ylikulutus ja turha lentely vähenee, mutta että tulevaisuudessakin olisi avoimet rajat eikä kamalasti muitakaan uusia rajoituksia.

Kiitos kommenttistasi. 🙂 En voi millään tavalla samaistua yksineläjien arkeen juuri nyt, niin paljon kun välillä kaipaankin sitä omaa rauhaa niin ollaan kyllä tosi onnekkaita kun voidaan eristäytyä yhdessä. Mutta kyllä ihan markkinatalouden näkökulmasta tämän on pakko olla väliaikaista, koko sydämestäni ainakin toivon niin! Tilanne rauhottuu ja palaa normaaliin varmasti pian… 🙂

Se millaista elämä on sitten vuosien päästä, sitä on vaikeaa ennakoida. Pelkään itsekin välillä pahinta mutta toivon parasta. Mutta kuten sanoit, me länsimaalaiset ollaan aika etuoikeutettuja ja uskon myös että nimenomaan meidän sukupolvi tulee nauttimaan vielä parhaat päältä. Että sikäli en olisi huolissani, muuten kuin sen puolesta että mikä on sitten pois tulevilta sukupolvilta. (Olipa sekava vastaus, en jotenkin yhtään osaa puhua tänään!)

Kivaa päivää sinne eristyksestä huolimatta. <3

Vastaa

Kommentoi