Kategoriat
Hyvinvointi Työ & Opiskelu

Kun suoritan elämää, ketä yritän vakuuttaa?

Olen taas ollut kipeänä. Viikko on mennyt korkeintaan puolikuntoisena; olen saanut tehtyä tärkeimmät työt ja pidettyä lastani elossa mutta kuitenkin niin, että mihinkään ylimääräiseen ei ole ollut mahkuja. Mies on saanut työpäivien jälkeen käydä hakemassa ruoat, jotka olen kätevästi pelastanut mobiililaitteella ResQ Clubista, kun ruoanlaitto ei ole innostanut sitten tippaakaan. (Tosin anoppini ansaitsee kunniaa sekä lapseni elossapitämisestä kuin meidän aikuistenkin ruokkimisesta.)

Sairastelu on mulle henkisesti rankkaa. En osaa enkä oikeasti edes tykkää vain olla. Vaikka olen toivottavasti burnoutista oppinut loppuiäksi ja hyvinä kausina todella muistan, että onnellisuus ei mitata suorituksina, voin ainakin päällisin puolin hyvin, kun to do -lista näyttää täydeltä ja tyhjenee myös vauhdikkaasti. Sairastava yrittäjä saa vain katsoa kun se täyttyy, mutta kukaan ei ole lyhentämässä sitä.

Heräsin torstain ja perjantain välisenä yönä paniikkiin siitä, että on jo perjantai enkä ole saanut tällä työviikolla mitään järkevää edistettyä. Ja silloin syntyi pääni sisäinen dialogi siitä, että miksi olisi edes pitänytkään.

En osaa päättää, ovatko itseeni kohdistuneet paineet peräisin yhteiskunnasta vai pääni sisältä vai onko edes olemassa one without the other. Aamukolmen Saranda oli sitä mieltä, että ne liittyvät erottamattomasti toisiinsa, jonka jälkeen hän pysähtyi kysymään itseltään: Jos hidastat sairaana vauhtia, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

(This is Usista tuttu peli, tietäjät tietää.)

No, blogin kävijät tippuvat, yritysasiakkaat eivät saa projektejaan etenemään, lapseni sarveiskalvo tuhoutuu, kun hän syö aamupuuron ja katsoo piirrettyjä sillä välin kun makaan sikiöasennossa sohvalla vielä hetken. Historia on kuitenkin aina opettanut, että satunnaiset laskut kävijäluvuissa eivät vaikuta kauaskantoisemmin mitenkään ja ilman kriisejä (koska flunssa on KRIISI!!!) ei syntyisi elämänmakuisia tekstejäkään. Projektit todellakin etenisivät, sillä mulla on lempeä ja lepoon kannustava yhtiökumppani, jolta voisin ottaa mallia itsekin kolleegana. (Ani, anteeksi kun pommitan sua sairas- ja lomapäivinäkin. Oon aivan kamala työkaveri.)

Meidän lapsuudessa ei edes tunnettu ruutu-aikakäsitettä ja telkkari oli kokoajan päällä. Meistä neljästä vain kahdella on silmälasit, eli Ela sulla on 50/50 tsäänssit.

Kuten jokainen teistä tietää, aamuyön paniikkia ei kuitenkaan rauhoiteta noin vain. Piti kysyä vielä viimeinen kysymys, varsin epämukava sellainen, jotta pääsisn sukeltamaan oikein kunnolla sieluni syövereihin ja jotta olisin hitto vie saanut edes pari tuntia vielä unta.

Kysymys kuului: Ketä yritän jatkuvalla suorittamisella vakuuttaa? Seuraajiani ja lukijoitani? Yhtiökumppaniani ja työkavereitani? Elaa, jolle haluan näyttää esimerkkiä naisesta, joka voi olla äiti ja menestynyt työelämässä samaan aikaan? Perhettäni, jossa lapsuudessa olin se vähiten aikansaava tyyppi, aina omissa oloissani tietokoneella ja vähän laiska? Itseäni, sitä entistä itseäni, joka ei uskaltanut edes haaveilla tästä kaikesta, jota minulla nyt on tai kenties tulevaisuuden itseäni, joka voisi olla kiitollinen menneisyyden itselleen tämän hetkisestä uurastamisesta kotona laiskottelun sijaan?

Vastaus on: varmasti kaikkia. (Paitsi että Ela ei vakuutu mistään, kavereiden kesken #notimpressed on Elan virallinen hashtag. Elaa tuntevat tietävät, että Ela arvostaa lepoa ja nukkumista, paljon.) Ja rehellisesti ketään listalla olevista ei voisi vähempää kiinnostaa, täytänkö päiväni aamusta iltaan CrossFit-treeneillä ja sitten 14-tuntisilla työpäivillä ja teemmekö Elan kanssa kaiken oppikirjan mukaisesti vai ei. Ihmisillä, joiden mielipiteellä on aidosti väliä pitäisi olla myös ne ihmiset, jotka ensisijaisesti toivovat minun olevan onnellinen, sitten vasta jotain muuta.

Tämä on taas yksi tällainen oi elämäni on valaistunut -elämys, joka menettää vaikutuksensa parin viikon päästä tai kun olen täysin tervehtynyt. Mutta uskon, että jokaisen tällaisen elämyksen myötä pieni osa siitä jää asumaan meihin itseemme. Ja kun heräämme tarpeeksi monta kertaa aamuyöstä kysymään itseltämme rehellisiä kysymyksiä, syntyy silmäpussien lisäksi myös oikeaa muutosta ehkä parempaan suuntaan.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

#onkopakkojaksaa – työuupumuksesta seurasi masennus

Kuvat: Anastasia Frei / Naked Truth

Korvakorut Riemupuoti ja hiusdonitsi Lyko

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

4 vastausta aiheeseen “Kun suoritan elämää, ketä yritän vakuuttaa?”

Osasit taas kirjoittaa niin hyvin ja asiaa <3 Näitä oivalluksia on hyvä tehdä välillä – vaikka sitten juuri silloin aamuyöstä 😀

Kiitos muru, sun mielipide merkitsee tosi paljon. <3

Vastaa

Iso osa paineesta tulee varmasti siitä, mitä me ajatellaan muiden ajattelevan ja mitä he ehkä ajattelevatkin, vaikkei sillä pitäisi olla väliä.

Vain kotona oleva äiti on yhteiskunnan pohjasakkaa. Työssä oleva äiti pilaa lapsensa elämän. Se jolle työ on kaikki kaikessa tarvitsisi oikean elämän ja se jolle työ merkitsee vain rahaa ruokaan ja on pakkopullaa, on huono ihminen. Eli lopputulema on aina ”olet huono”. Joten ollaan huonoja miten lystätään. 😂

https://naissanelioissa.wordpress.com/

Aivan erinomaisen hyvin sanottu. Ei kelvata sitten mitenkään päin! 😀

Vastaa

Kommentoi