Hahah, muistan kun tein blogilla rahaa, yritin miettiä mahdollisimman houkuttelevia otsikkoja. Sivuklikkausten ja sivutulojen toivossa, tietysti. Raha loppui, mutta draama jäi, sillä olen käyttänyt otsikon lausetta omassa elämässäni kuluneina viikkoina paljon: ilman tätä kesää en olisi varmaan hengissä.
Oikeasti totuus on se, etten tiedä olisinko ollut näin onnellinen ilman tätä kesää. Veikkaan, että olisin uupunut jos koliikki ja muu paskamysky olisi osunut esim. MARRASKUUSSA, jolloin omia ongelmia ei olisi voinutkaan paeta laiturille tai Elena Ferranten kirjoihin rantakahvilassa. Jos jokaiselle lapselle olisi pitänyt pukea kolme kerrosta vaatetta ja kuskata päiväkotiin ja sieltä pois loskassa ja pilkkopimeässä (hyi anteeksi mielikuvat).
Mutta nyt – kolmen pienen lapsen äitinä – tuntuu, että oma kuppi on ollut jo jonkun aikaa täynnä. En olisi todellakaan uskonut tuntevani näin viimeisten kuukausien perusteella. Mutta oikeasti mä voin tosi hyvin. Oon järjestänyt ja vaatinut omaa aikaa ja tehnyt paljon kivoja asioita niin lasten kanssa kuin yksinkin. Karsinut kriteereitä, materiaa ja kaikkia niitä asioita, jotka eivät palvele omaa energiaa. Ollut aidosti kiitollinen jokainen päivä. Joskus myös huolissani, ärtynyt tai surullinen mutta myös vilpittömän onnellinen.
Oon nukuttanut vauvaa jokainen ilta parvekkeella sylissäni. Eilen huomasin hänen unisten silmien alta irronneen ripsen ja ajattelin, että voisin toivoa jotakin. Mutta en keksinyt mitään. Tajusin, että mulla on kaikkea, joten toiveen esittämisen sijaan kerroin hiljaa itselleni ja niille jumalille, jotka toteuttavat kaikki ripsitoiveet, että oon tosi kiitollinen kaikesta mitä mulla on nyt ja sitten puhalsin lapseni räpsyripsen pois. (Kolme lasta on kyllä välillä ihan liikaa, mutta mitä enemmän lapsia, sitä enemmän heiltä tippuu ripsiä ja sitten voi toivoa jotain. Myös ruoan ja herkkujen rippeitä jää aina, joten sekin on plussaa.)
(Naurattaa, kuinka moni vanha kosovolainen nainen on kertonut minulle lihonneensa vain siksi, koska on syönyt lastensa jäämiä. Musta niin tulee sellainen vanha kosovolainen nainen.)
(Nonni mihin jäin. Ai niin, siihen että mulla on kaikkea.)
Mutta pelottaa niin paljon, että onko se ”kaikki” vain kesä ja sen tuoma helppous. Että onko tää korttitalo oikeasti rakentunut vain sen varaan, että kun lapset kiukuttelee, voin spontaanisti ehdottaa heille rantasaunaa, uimista tai jäätelöä. (Joudun valehtelemaan esikoiselle, että jäätelö on sokeritonta, ei muuten syö. Tasan kerran erehdyin mainitsemaan, että sokeri voi pilata hampaat ja tässä lopputulos: syömishäiriöriski ja yksi tehokas lahjontakeino vähemmän.)
(TAAS multa karkasi ajatus. Ainii, mitä tapahtuu –)
— sitten kun syksy tulee. Mä kriiseilen kesän loppumista joka vuosi aina paljon mutten muista myöskään olleeni erityisen onneton syksyllä tai talvella. Mutta toisaalta mulla ei ole aikaisemmin ollut kolme alle neljävuotiasta lasta. Siksi vuodenajan vaihto jännittää nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Ennen blogissa mulla oli tapana myös lopettaa jokainen postaus jollain hienolla opetuksella. Enää en jaksa sitäkään. Oon nykyään sinut sen asian kanssa, että joskus kirjoittaminen tai ajatukset itsessään ovat sellaisia virtauksia, joille ei aina ole selkeää lopetusta. Ja se on ihan ookoo.
Yhteydenotot:
2 vastausta aiheeseen “Kesä, jota ilman en olisi ollut elossa”
Siis vitsi JUST tällaisia kirjoituksia on niin ihana lukea teidän elämästä! Meillä on kaksi lapsosta ja tuleva talvi ahdistaa täälläkin. Onneksi kirjastot ja uimahallit on silloinkin <3
Oon tosi pahoillani kun sun kommentti on mennyt multa ohi! 🥺 Kiitos niin paljon palautteesta, tää lämmitti sydäntä ja piristi aamua. 😍 Ja ennen kaikkea tuli muistutus kirjastosta ja uimahallista! Tuli fläshärinä mieleen viime talvi ja se oli oikeasti ihan kiva kun sitä pääsi pakoilee kirjastoihin ja uimahalliin. Toivottavasti teillä on ihana syksy! ❤️