Kategoriat
Hyvinvointi

Haluan spontaanisuutta (juuri silloin kun sitä ei voi saada)

Mikä ihmisessä on, että se haluaa juuri sitä mitä ei voi saada?

Olen koko aikuisikäni nauttinut oman elämäni tarkasta suunnittelusta. Olen aina halunnut tietää mitä ensi viikolla tapahtuu, mielellään ensi kuussakin. Spontaanit tarinani raijoittuvat siihen yhteen kertaan, kun lähdin suoraan iltavuoron jälkeen baariin läpinäkyvissä kompressiotrikoissa.

Koen, että suunnitelmallisuus on tuonut minut tänne, missä olen nyt aina blogin kirjoittamisesta lapsen saamiseen. Olen nähnyt spontanisuuden elämän hauskana elementtinä, johon minusta ei kuitenkaan ole ja josta ei ole varsinaisesti mitään hyötyä.

Ja silti viimeiset kolme kuukautta olen haaveillut (spontaaneista) potkulautailuista keskustassa, äkkilähdöistä, päivistä, kun voi sittenkin vaan katsoa koko päivän leffoja ja illoista, jolloin ei ole mikään kiire kotiin.

Vauvan kanssa voi tehdä paljon. Ainakin meidän vauvan, joka on tyytyväinen missä tahansa ja kenen tahansa vain. Silti on jotain asioita, jotka eivät ole vanhempana mahdollista. Kuten kahdenkeskiset, spontaanit iltauinnit. (Sain raskaana ollessani kommentin, että vauvan voi ottaa vaikka turvaistuimeen mukaan ja jättää rannalle sillä välin kun vanhemmat uivat. Kerroin Ferhatille tästä nerokkaasta idean, johon sain vastaukseksi: ”Ootsä hullu?! Joku sekopää voi olla lähellä ja nappaa mukaansa ennen kun me ehditään ulos vedestä tai sitten joku orava tai karhu syö sen.”)

Myös after workit ja terassiskumpat ovat harmaalla vyöhykkeellä. Viiniä lipittävää äitiä tuskin katsotaan hyvällä, vaikka se jäisikin siihen yhteen, omaan oloonsa mitenkään vaikuttavaan annokseen. Aika mälsää, monet kerrat olen kävellyt vaunuilla aurinkoisena päivänä ja ajatellut, että voisinpa istua ulkona juomassa yhden. (Itse asiassa niin joinkin edellisviikolla yhdessä lounastapahtumassa Elan kanssa, ilman, että tajusin mitä tein. ”Skumppaa vai kombucha?” kysyttiin ja mä ajattelin että hyi, ei ainakaan kombuchaa.)

Ehkä se on tämä kesä. Tai pahempi: tietoisuus menetetystä (tai siis vapaaehtoisesti annetusta…) vapaudesta.

Tänään Elan nukahtaessa aamukuuden syötön jälkeen, laitoin spontaanisti uikkarit ja kylpytakin päälle ja kävelin rannalle. Jos ei iltauinteja niin sitten aamu-uinteja ja jos ei kaksin niin sitten yksin.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

7 vastausta aiheeseen “Haluan spontaanisuutta (juuri silloin kun sitä ei voi saada)”

Lissabonissa on NIIN normaalia että vanhemmat juo terassiviinejä lasten mukana ollessa, myös vauvojen kanssa! Itseasiassa kaikkien aidattujen puistojenkin lähellä on joku kahvikioski josta saa myös viiniä. Täällä näkee tosi usein myös nuoria isejä olutpullot kädessä leikkipuistojen reunalla eikä kellekään tulisi mieleenkään paheksua asiaa 😀 Niin erilainen on kai Etelä-Eurooppalainen suhtautuminen alkoholiin.

Kuulostaa niin unelmakaupungilta! 🙂 Nyt tietysti mietin et miten kamala äiti oon kun unelmakaupungissani alkoholin nauttiminen olisi ok… 😀

Vastaa

Todellakin voit mennä terassiskumpalle! Musta se on just äitiysloman pientä luksusta, että satunnaisesti (ja nyt puhutaan oikeasti sellaisesta pari kertaa kuussa tahdista) voi lounaan kanssa ottaa lasillisen. Koskaan ei ole kukaan paheksunut, eikä siihen kyllä mitään syytä olisikaan. Nauti elostasi! T:Kahden äiti

Oikeasti? 😀 Ihana jos sä ajattelet näin! Kiitos! 😀 Mä otan oppia sun asenteesta ja aivan varmasti otan viiniä ensi viikolla lounaalla. 😀

Vastaa

Ymmärrän täsmälleen mitä tarkoitat! Vain lasten ollessa kotona mä kaipaan spontaaneja leffaan lähtemisiä ja ilttauinteja/-lenkkeilyjä. Sitten kun lapset on vaikka isovanhemmilla hoidossa, olen oikein tyytyväinen käpertyessäni illalla sohvan nurkkaan lukemaan, kun tiedän että mulla on silti mahdollisuus muuttaa mieltäni ja lähteä ulos kotoa. Kyllä myös teen niitä arjessa kaipaamiani juttujakin, mutta usein myös ihan vaan nautiskelen olosta hiljaisessa kodissa tai vietän aikaa miehen kanssa (jos hän ei ole töissä).

Mulle on ollut vähän vaikea hyväksyä lapsist ajohtuvaa ”vapauden menetystä”, vaikka tätä olenkin harjoitellut kohta 14 vuotta (apua!). Lasten kasvaessa moni sellainen asia, mikä ei vauvan kanssa tunnu onnistuvan tulee mahdolliseksi (ja osittain myös päin vastoin tietyissä ikävaiheissa) ja sitten lopulta ne kasvaa kuitenkin oikeasti isoiksi ja oma liikkumavara muuttuu kokoajan vapaammaksi.

Lohduttavaa kuulla, että muutkin kokee tätä ja että tunteen kanssa voi selkeesti elää. 😀 Ja jotenkin nään et oon ite samanlainen, kun lapsi on poissa, mä oon tismalleen samassa kohtaa sohvalla jossa olisin hänenkin kanssaan. 😀 Sä oot niin ihana!

Vastaa

Kommentoi