Kategoriat
Hyvinvointi

En hauku vartaloani (lasteni nähden tai mieluiten muutenkaan)

Molemmissa raskauksissa mulla on ollut hyvä olla ihossani. En ole puhunut vartalostani kertaakaan rumaan sävyyn. Olen pitänyt sitä hyvänä: saunonut, kuorinut, öljynyt ja pyytänyt hierontaa, vaikken tavallisesti edes tykkää olla hierottavana.

Olen ihaillut kasvavaa kumpua vatsan kohdalla ja ajatellut, että kaikki mukana tuleva selluliitti, arvet ja muut lisäkilot ovat kaikki sen arvoista, että vartaloni kantaa ja kasvattaa mulle tärkeimmän ihmisen sisällään.

Valitettavasti raskaus kestää vain 9 kuukautta ja isompi työ onkin sitten se, kuinka rakastaa tai edes hyväksyä omaa vartaloa myös ennen raskautta ja sen jälkeen.

Mulla oli lapsena ja nuorena hyvä itsetunto eikä “sen suurempia” painoon liittyviä ulkonäkökriisejä. (Jos jostain kriiseilin, se oli akneinen iho. En ikinä unohda miltä akne sai mut tuntemaan itsestäni.) En ole koskaan ollut luokan hoikin tai hoikka ylipäätään, mutta en mä ole kokenut tarvettakaan siihen. Uskon sen johtuvan siitä, että olemme siskojeni ja myös ystävieni kanssa kaikki vähän eri kokoisia ja muotoisia. En koskaan määrittelisi ketään ulkomuodon perusteella ja ehkä olen alitajunnassa aina vakuutellut itselleni, ettei kukaan määrittelisi minuakaan.

Silti silloin tällöin (ennen ensimmäistä raskautta ja etenkin näiden raskauksien välissä), oikein huonoina päivinä ja huonoina kausina sorruin kiusaamaan vartaloani. Muutama kuukausi Elan syntymän jälkeen olin jatkuvasti tietoinen siitä, että imetys oli päättynyt toivottua aikaisemmin ja “palautuminen olisi tällöin hitaampaa”. Sen lisäksi priorisoin kaiken vapaa-ajan töihin enkä juurikaan liikuntaan ja tunsin senkin päätöksen vaikutukset henkisesti ja fyysisesti.

Lopulta painoin vauvavuoden lopussa 6 kiloa enemmän kuin ennen raskautta ja vaikka nyt mietin että tuo on varmasti varsin yleinen luku, silloin se tuntui maailmanlopulta. Tällä hetkellä, kesken tämän “raskaus ja raskausvartalo on niin kaunista eikä lihominen haittaa yhtään” -mentaliteettiäni on vaikea samaistua tuon aikaiseen ajatusmaailmaani mutta samaan aikaan yritän valmistaa itseäni jo etukäteen siihen. Siksi kirjoitinkin vähän aikaa sitten kirjeen synnytyksen jälkeiselle vartalolleni.

Nyt kun itsellänikin on lapsia, mulla on ekstramotivaatio olla lempeä omaa kroppaani kohtaan. Niin synnytyksen kuin vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Yksi perusarvoista, jonka aion opettaa lapsilleni on juuri tuo, että ulkonäkö ei kerro ihmisestä itsessään yhtään mitään. En aio näyttää mahdollisesti vaarallista esimerkkiä tutkimalla itseäni kriittisesti peilistä, laihduttamalla tai nimittämällä muiden ulkonäköä lapseni edessä.

Olen uskonut, että nuo asiat ovat mulle itsestäänselvyyksiä ennen äidiksikin tuloa, mutta pari vuotta sitten kun katsoimme elokuvaa Ferhatin kanssa, kuvailin yhtä henkilöä, jonka nimeä en muistanut “tuo pulska mies tuossa”. Ferhat katsoi muhun ja kysyi, että eikö mulla tosiaankaan tullut muita ominaisuuksia tai adjektiiveja mieleen, jolla kuvailla henkilöä? Hävetti niin paljon, koska huomasin, että oikein “turvallisessa” seurassa voin möläyttää jotakin noin tahditonta. Miksen siis möläyttäisi vahingossa lapsienikin kuullen? Häpeästä huolimatta tuo hetki oli hyvä opetus itselleni skarppaamaan kielen käytössä sekä hyvä muistutus siitä, että ainakin oma puoliso on muakin tarkempi näissä asioissa. Voin kuvitella, että Ferhat tekee ihan kaikkensa, jotta meidän lapsista kasvaa itsevarmoja mutta myös muita ihmisiä kaikin puolin kunnioittavia tyyppejä. Nuo – vahva itsetunto mutta kunnioitus muita kohtaan – ovat kaksi sellaista ominaisuutta, joita itse arvostan tosi paljon ja joiden uskon olevan salaisuus onnelliseen elämään.

Mä muistan lapsena sellaisen esimerkin, jossa äiti kerran sanoi, ihan ohimennen, ettei ota nyt banaania, koska hän on päättänyt laihduttaa. Mä mietin vuosia sen jälkeen, että banaani on jotenkin epäterveellistä ja välttelin itsekin sen syömistä, vaikken halunnutkaan lapsena laihduttaa. Kaikenlaiset jutut jäävät lapselle mieleen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Liian aikaisin päättynyt imetys

Rakas synnytyksen jälkeinen kroppa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

9 vastausta aiheeseen “En hauku vartaloani (lasteni nähden tai mieluiten muutenkaan)”

Niin hyvä teksti ja tärkeä aihe! Mä oon leikkimielisesti laulanut Lydian kuullen “äiti on ihana ja vähän lihava”-laulua kotona, mutta se täytyy kyllä lopettaa – varsinkin sitten kun tyttö ymmärtää vähän paremmin 😀 Mutta joo, jo pienelle lapselle voi jäädä tosi hyvin mieleen mitä lähipiiri kommentoi omasta tai muiden ulkonäöstä. Mulle on ollut vaikea hyväksyä raskauden jälkeinen kroppa, ja edelleenkin haluan pudottaa painoa, jotta tuntisin oloni enemmän omaksi itsekseni (ja myös terveyssyistä). Mutta onneksi lähtökohtaisesti suhtaudun omaan kroppaan niin paljon armollisemmin lapsen saannin jälkeen. Se on ihan uskomatonta ajatella miten tuo rakas ja ihana tyyppi on kasvanut mun vatsassa! <3

Eikö olekkin hassua kuinka raskaana sitä sallii vartalolleen kaikenlaista, toisin kuin sitten ei raskaana.

Mä oli valtava raskausaikoinani! Paino nousi noin 20 kiloa ja se tuli tasaisesti kaikkialle, minkä lisäksi näytin ilmeisesti siltä kuin saisin vähintään kaksoset. Ja millainen olo mulla oli? IHANA! Viis veisasin siitä, että persus levisi ja sain arpia.

Entäs sitten raskauden jälkeen? Yhtäkkiä koinkin itseni isoksi, koska vatsassani ei enää ollutkaan vauvaa. Hän oli nyt sylissäni, joten samantienhän sitä olisi pitänyt karistaa kaikki ne kilot. HAH.

Raskaus on poikkeustilanne. Silloin naiselle sallitaan kaikenlaista ja itseasiassa tuntuu olevan niin, että he jotka eivät kerrytä painoa ja pehmeyttä vartaloonsa raskausaikana, ovat jotenkin huonoja äitejä! (Miten paino liittyy äitiyteen, kysyn vaan.) Sen sijaan synnytyksen jälkeen homma kääntyy ja oletkin surkimus, jos et 6kk jälkeen ole entisissä mitoissasi. Itseltänihän kysyttiin 4kk synnytyksen jälkeen, että olenko jo taas raskaana. Hitto miten huono olo minulle tuli siitä kommentista. Olin ajatellut liikenteeseen lähtiessäni näyttäväni kivalta ja yhtäkkiä olinkin jonkun mielestä selvästikkin paksu, kun en kerran ollut raskaana.

Olen opetellut olemaan lempeämpi itseäni ja kehoani kohtaan. En odota mitään muilta heidän vartaloidensa perusteella, enkä arvota muita heidän painonsa tai muotojensa mukaan. Joten miksi tekisin niin itseni suhteen. Kirjoitinkin aiheesta täällä:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/07/01/nahda-itsensa-hyvana/

Kiitos muiden naisten julkaisemien kuvien olen alkanut nähdä itsenikin hyvänä. Jos pidän muita upeina heidän arvistaan ja muhkuroistaan piittaamatta, miksen tekisi niin itsenikin kohdalla!

https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/07/30/mielenterveys-ja-parisuhde/

Todella hyvä kommentti, kiitos. <3 Arvokkaita kokemuksia ja kipeitä asioita. Tuo on niin totta että raskaana sitä "sallitaan kaikkea" omalle kropalle, niin omasta kuin muidenkin toimesta: ei ole pakko rehkiä, saa syödä hiilareita, saa turvottaa, saa olla vähäpukeisia kuvia mitä ei muuten uskaltaisi ottaa/mitä some muuten leimaisi tyrkyttämiseksi. Kiitos kun laitoit linkitkin, tosi hyvää luettavaa! <3

Vastaa

Tärkeitä arvoja ja ihanasti kirjoitettu <3 Olet upea esimerkki lapsillesi ja ihan kaikille muillekin <3

Kiitos paljon, rakas Saranda! Et todellakaan ole mikään cold heart bitch ja saa mainita että vastasit myös yksityisesti😀 Mun kommentti olikin tosi henkilökohtainen… Mä jotenkin vaan halusin sen myös muiden nähtäväksi, jotta ehkä joku saisi siitä vertaistukea.

Erinomainen postaus! Osaisipa oikeasti olla aina lempeä keholleen, se on niin tärkeä osa meitä ja ansaitsee niin paljon kunnioitusta.
Oma suhteeni painoon on ollut vaikea 11-vuotiaasta eli jo 20 vuotta. Painoni on jojoillut siitä asti.
Ihan pienenä en syönyt tarpeeksi ja kuulemma minulle tuputettiin ruokaa. Muistan ikuisesti isäni todella rumat sanat painooni ja ulkonäkööni liittyen, joita hän sanoi vuosien ajan, silloinkin kun painoin 25 kg vähemmän kun nyt enkä todellakaan ollut ylipainoinen. Muistan kun olin pieni ja äiti oli painonvartijoiden laihdutuskuurilla ja laskettiin yhdessä pisteitä. Muistan miten mua palkittiin herkuilla ja kannustettiin tunnesyömistä ja toisaalta syyllistettiin kamalasti herkuista. Varsinkin makeat herkut on olleet mun elämässä aina ja niistä on tullut huono pahe joka aiheuttaa ylipainoa.
Nyt kun itselläni on pieni tytär, haluaisin niin kovin opettaa hänelle suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta ulkonäön suhteen. Mulla vaan on itsellä vielä paljon tehtävää ulkonäköni hyväksymisen kanssa. Raskauden jälkeen paino kyllä putosi mutta on vaikean vuoden aikana tullut takaisin kahta kauheampana ja tällä hetkellä olen todella ahdistunut ylipainostani ja ulkonäöstäni. Välillä on vaikea jopa lähteä kauppaan kun häpeän itseäni vaikka tiedän etten saisi.
Olen vuosien varrella saanut kuulla niin ikäviä kommentteja painostani, (omalla kohdallani) varsinkin miehiltä.
Olen miettinyt aivan samaa, että on todella tärkeää juuri huomioida se, miten puhuu lapsesta mutta myös itsestään ja muista lapsen edessä, oli sitten kyse painosta tai muusta ulkonäköön liittyvästä. Haluan aina opettaa lapselleni, että hän kelpaa millaisena tahansa (enkä tässä puhu vain ulkonäöstä tai painosta).
Kiitos tärkeän aiheen esiin tuomisesta! Ihailen sun tapaa kantaa sun keho ja kunnioittaa sitä levolla, uimisella ja saunomisella. Olet todella kaunis, niin ulkoa kuin sisältä!❤️

(Pakko mainita alkuun tälleen julkisesti että vastasin sulle yksityisviestillä ettei kukaan luule et oon cold heart bitch kun vastaan vain tälleen lyhyesti. :D) Oon oikeasti niin pahoillani tuosta kaikesta… Ei KUKAAN ansaitsisi tulla loukatuksi tuolla tavalla, varsinkaan noin kultainen ja välittävä ja kaikin puolin kaunis ihminen niin kuin sinä. <3 Oot myös oikeasti ihailtavan avoin ja rohkea kun puhut näistä asioista. Varmasti niin kipeitä kokemuksia mutta valitettavasti oot tuskin näiden asioiden kanssa yksin. Siksi voin kuvitella että moni voi saada vertaistukea sun kommenttista ja sun ystävät sulta muutenkin. <3 Oot rakas ja NIIN arvokas!

Vastaa

Kommentoi