Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Synnytyskertomus: syöksysynnytys juuri ennen käynnistystä

Deniz on tänään kolme viikkoa vanha. Olo on se klassinen: aika on mennyt silmänräpäyksessä mutta samaan aikaan tuntuu että hän olisi ollut meillä aina. Vauvakuplassa on edelleen vaaleanpunaista ja olen ällöttävän onnellinen.

Synnytyskertomusta on pyydetty ja jaoinkin tarinamme Instagramissa kysymysten muodossa ja kuvien kera (@saranda.dedolli, löytyy kohokohdista Labor 2.0). Instagram on tuntunut paljon helpommalta tavalta päivittää kuulumisia uusien perherutiinien keskellä (eihän rutiineja edes ole tämän 24/7 tissittelijän kanssa), mutta ”on vain oikein” jakaa synnytyskokemus myös täällä blogissa. Jaoin kertomuksen viiteen osioon: vesien menoihin, käynnistysvaaraan, itse (onneksi luonnolliseen) käynnistykseen, ponnistukseen ja lapsivuodeaikaan.

VESIEN MENOT

Heräsin kello kaksi lauantaiyönä (rv 36 + 6, 22 päivää laskettuun aikaan) armottomaan närästykseen enkä saanut enää unta. Menin olohuoneeseen, avasin läppärin ja kulutin aamuyön tunnit työntekoon. Kuuden aikaan närästys lakkasi ja mua alkoi väsyttämään taas. Päätin palata hetkeksi sänkyyn vessan kautta ja siellä huomasin selkeän limatulpan irronneen. Sanotaan, että synnytys voi käynnistyä 12 päivää limatulpan irtoamisen jälkeen ja ajattelin että kuulostaa ihan tilanteeseen sopivalta. Esikoisesta en huomannut tulpan irtoamista ollenkaan.

Palasin sänkyyn ja siellä (too much informaton, tiedetään) lorauttelu jatkui ja hetken epäilin että limatulppa nyt siellä vaan irtoaa kunnolla. Kuitenkin jo muutaman minuutin päästä olin jo vakuuttunut, että kyseessä onkin itse lapsivesi. Tiesin, että ajankohta olisi ihan liian varhain, mutta nyt kun kerran vesikin poistuu, on aika hyväksyä, että supistukset tulevat seuraavaksi.

Supistuksia ei kuitenkaan kuulunut ja päätin ottaa ohjat omiin käsiini: menimme Elan kanssa kahdestaan ruokakauppaan, kirpputorille, vanhempieni luokse… Yritin liikkua mahdollisimman paljon. Söin hyvää lounasta, kävin pitkässä suihkussa ja nukuin pitkät päiväunet.

Kun heräsin, vettä valui yhä, mutta supistuksia ei näkynyt missään. Vesien menosta oli kulunut jo kymmen tuntia ja tiesin, että nyt pitäisi soittaa sairaalaan. Puhelin päässä neuvottiin tulemaan pian, heitettiin vain Ela anopille ja käytiin (tietysti) Mäkki-kaistan kautta. Iltakuuteen mennessä oltiin jo Naistenklinikan tutkimushuoneessa.

KÄYNNISTYSVAARA

Tutkimushuoneessa sikiön sykkeitä mittailessa ihana kätilöi kertoi inhottavia uutisia: jos supistuksia ei ole (niitä oli tässä vaiheessa hyvin vähän ja hyvin heikkoina), synnytys joudutaan käynnistymään. Olin siitä todella pettynyt enkä voinut lakata itkemästä. Olin kuullut käynnistyksestä kauhutarinoita, josta ”pelottavin” niistä oli faktaa: käynnistysosastolla ei ole ammeita ja mä halusin niin kovasti vesisynnytyksen.

Matkalla käynnistysosastolle tuntui kuin olisin kävellyt omaan teloitukseeni (no EI KAI NYT SENTÄÄN, vähän dramatiikkaa peliin), laitoin musiikit korville ja päätin sulkea koko pahan maailman mielestäni. Puolen yön aikaan toinen ihana kätilö tuli huoneeseen ja antoi vähemmän inhottavia uutisia: käynnistystä voitaisiin odottaa aamukuuteen asti, jolloin vesien menosta olisi kulunut 24 tuntia. Olin jo tästä todella helpottunut ja kuiskailin keholleni että ”nyt on annettu kuusi tuntia armonaikaa, voisitko nyt tulla vähän vastaan?” Ehdotin Ferhatille että nukuttaisiin sairaalan lattialla lusikassa, koska ihokontakti erittää tunnetusti mielihyvähormoneja ja juuri niitä tarvittiin nyt, jotta synnytys käynnistyisi luonnollisesti.

NO KÄYNNISTYIHÄN SE ITSEKSEEN


Ehdin nukkua puoli tuntia ennen kuin heräsin ensimmäiseen kipeään supistukseen. Ferhat veti lattialla sikeitä ja koko käynnistyshuone alkoi ahdistamaan. Päätin mennä käytävälle kävelemään, koska muistin esikoisesta liikkeen parantavan oloa mutta myös edistävän synnytystä. Kävelin käytävää edes takaisin noin tunnin, kunnes törmäsin kätilöömme ja pyysin, että voisinko nyt siirtyä alakertaan tavalliselle osastolle koska käynnistykselle ei ollut enää mitään tarvetta. Kivut olivat kamalia. Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi että olen 3 cm auki ja antoi luvan siirtyä alakertaan. Olin itse pettynyt, että tuollaiset kivut olivat avanneet minut vasta kolme senttiä mutta samaan aikaan olin äärettömän kiitollinen jokaisesta luonnollisesta supistuksesta ja että pääsisin ammeeseen.

PONNISTUS


Ferhati heräsi ja menimme hissillä alas, jossa uusi kätilö alkoi täyttämään ammetta. Hän pyysi minut sänkyyn makaamaan jotta voisimme mitata vielä vauvan sykkeet jotta amme olisi varmasti hänelle turvallinen. Ja siinä sängyssä, noin puolitoista tuntia ensimmäisestä supistuksesta, mä huusin että leikatkaa mun alushousut, vauva syntyy NYT. Ja ennen kuin amme oli ehtinyt täyttyä, mä ponnistin kahdeksassa minuutissa (vertaa esikoisen KOLME TUNTIA) meidän pojan tähän maailmaan.

Sunnuntaina 30.8. klo 4.11, rv 37 + 0, 2700g ja 48 cm.

LAPSIVUODEOSASTO


Ensireaktioni oli ilo ja sitten shokki. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti. Vauva oli niin pieni ja hän joutuisi sokeritarkkailuun. Perhehuoneet olivat täynnä eikä perhepesähotelliin pääsisi aikaisten viikkojen takia. Koronan takia Ferhat saisi vierailla meidän luona vain tunnin päivässä.

Kuitenkin siitä hetkestä asti kun meidät kärrättiin kahdestaan jaettavaan huoneeseen, kaikki sujui uskomattoman hienosti. Asetin vauvan sairaalapaitani sisälle ihokontaktiin ja vessakäyntejä lukuun ottamatta otin hänet sieltä pois vasta kaksi vuorokautta myöhemmin matkalla sairaalasta kotiin. Imetys lähti sujumaan ensi kerrasta lähtien ja saimme siitä ihailuja myös kätilöiden suunnalta: miten niin pieni osaa imeä niin hyvin? Miten niin pienen sokeriarvot olivat joka mittauksella mainiot ja miten paino ei tippunut juuri yhtään? (Ja oma lisäykseni: tämä kaikki äidiltä, joka puolitoista vuotta aikaisemmin ei pystynyt täysimettämään ensimmäistä vauvaansa. Olin niin ylpeä meistä molemmista.)

Kahdenkeskinen aika sairaalassa oli ihanaa. Olin 7. taivaassa täydellisestä pojastani, joka vastoin kaikkia odotuksia, suoriutui niin hyvin. Olin todella kiitollinen myös siitä, että supistukset alkoivat lopulta luonnollisesti. Synnytys ei ”tuntunut” missään enää ponnistusvaiheen jälkeen ja kokoajan ihmettelin, että ihanko oikeasti muka synnytin juuri äsken. Repeämiäkään ei pientä nirhaumaa lukuun ottamatta tullut siinä missä esikoisen kanssa jouduttiin tekemään episotomia.

Samaan aikaan huomasin kuinka vaarallisia suuret synnytysodotukset voivat olla. Olin mielessäni affirmoinut täydellisen synnytyksen, joka ainakin meinasi olla lopulta kaikkea muuta. Jos ikinä enää synnytän uudestaan, madallan vaatimuksiani ja odotuksiani: siksi koska kukaan ei voita lotossa kolme kertaa mutta myös siksi, että en halua kokea enää mielipahaa jostain niinkin tavallisesta asiasta kuin mahdollisesta käynnistämisestä. Nyt jälkeenpäin olen lukenut Syyskuiset 2020 Facebook-ryhmästä monia tosi hyvän kuuloisia käynnistyssynnytystarinoita ja tajunnut, että eihän se käynnistys nyt hemmetti mikään maailmanloppu olisi ollut.

Kaikki alkoi nurinkurisesti vesien menoista keskosviikoilla mutta kääntyi lopulta helpoksi syöksysynnytyksesi. Esikoisenkin synnytys oli toiveideni mukainen mutta tästä synnytyksestä voin oikeasti sanoa sen olleen helppo ja ihana. Voit lukea esikoiseni synnytys tämän linkin takaa: Tällainen synnytys mulla oli (helmikuu 2019).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Kirottu suunnittelemattomuus (ja kaikki se taikuus)

Meidän parhaat puolemme ovat yleensä myös niitä raskaimpia puolia. Omani on suunnitelmallisuus: teen aikatauluja ja pysyn niissä, saan paljon aikaseksi.

Vastapainoksi en aina ymmärrä, että elämässä tapahtuu myös asioita, joita ei voi etukäteen suunnitella. Kuten lapsen syntymä viikkoja aikaisemmin ja kaikki varastoon otetut raskauskuvat tulevia postauksia varten ovatkin ihan turhia. (Puhumattakaan kaikista muista suunnittelmista, jotka menivät ihan uusiksi.) En myöskään aina ymmärrä että elämällä on välillä paljon parempia suunnitelmia kuin itselläni, ja pilaan kaiken taikuuden omalla jääräpäisyydelläni ja muistiinpanoillani.

Uskon, että tämän kahden pienlapsiarjen haastavin osuus tulee olemaan kirotun suunnittelemattomuuden hyväksyminen. Elämässä on yhtäkkiä monikerroin enemmän ennakoimattomuutta kun vauva syö vartin välein ja joskus oikein hyvinä päivinä puolentoista tunnin. Koskaan ei tiedä ehdinkö välissä pikasuihkuun vai peräti jopa ruokakauppaan.

Mutta siellä missä on ennakoimattomuutta on myös taikuutta. Toistaiseksi hormonit suojelevat minua siltä, ettei pääni räjähdä kun en tänäänkään ehtinyt vastata siihen tärkeään sähköpostiviestiin. Ajan myötä kärsivällisyyden ja uteliaisuuden on ajettava hormonien hommaa: onko se niin vakavaa että pyykit kasaantuvat kun leikin heppaleikkiä tyttäreni kanssa lattialla tai saan todistaa poikani ensi naurut? Kyllä se tulee joskus tuntumaan vakavalta, mutta en aio potea huonoa omatuntoa siitä. Pantteri ei minnekään pilkuistaan pääse.

Nämä kuvat on otettu pari viikkoa sitten Fallkullan kotieläintilalla, kun olimme vielä vain yhden lapsen vanhempia. Kun päivät olivat vielä helposti suunniteltavissa: aamutunnit ennen lapsen heräämistä töitä pitkään nautitun aamiaisen kyljessä, aamupäivä perheen kanssa yhdessä oloa, pitkien päiväunien aikana taas töitä, iltapäivällä taas yhdessäoloa ja illalla omasta jaksamisesta riippuen joko lapsen kanssa samaan aikaan sänkyyn tai jakso tai pari jotain hyvää sarjaa.

Tuo arki tuntuu jälkeenpäin ajateltuna aika ylelliseltä, mutta en vaihtaisi siihen takaisin: onhan nyt elämässä kaksinkerroin iloa vaikka hommat kasaantuvat ja silmäpussit roikkuvat. Olen silmin nähden vanhentunut kymmenen vuotta (ihan tosi, katsokaa vaikka kaikki ne selfiet Instagramissa), mutta takaisin en menisi.

Ja miten ihmeelliseltä tuntuu katsella raskauskuvia ja ajatella että se oma nyytti oli ihan sekunti sitten tuossa sisällä!? Kuvittelin rakastavani häntä jo tuolloin niin paljon…

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: