Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Raskaus & Synnytys

Vauvakuplan säännöt

Moi taas miljoonannen kerran täältä vauvakuplasta. ☺

Kaikki on mennyt täällä tosi ihanasti, kiitos hormonien mutta toki muutaman muunkin asian.

Kun esikoisemme Ela syntyi helmikuussa 2019, äidin roolissa kesti vielä hetki syntyä. Olen kertonut, että silloin ensimmäiset viikot olivat rankkoja ja ylipäätään ensimmäisissä kuukausissa paljon opittavaa. Mulle oli silloin tärkeää, että elämä jatkuisi mahdollisimman normaalin tapaan ja istuttaa vauva osaksi omaa vanhaa arkea. Ensimmäinen lapsi mullistaa niin monta asiaa. Sen lisäksi hormoneillakin on yleensä osuutta asiaan ja niiden vaikutus omassa jaksamisessa voi olla puhdasta tuuripeliä. Viimeksi mulla oli baby bluesit, nyt baby pinkit.

Raskaana päätin että tällä kertaa vauvan synnyttyä aion oikeasti rauhoittua kotona ja keskittyä vauvaan. Ja tietysti esikoiseen, jotta hän saisi uuden elämäntilanteen edessä mahdollisimman paljon huomiota. Mulle oli myös tärkeää, että voisin tällä kertaa täysimettää ja ajattelin kotona pesimisen tukevan sitä. Olin siinä onneksi oikeassa.

Meillä onkin niin kauniit reilu viisi viikkoa takana täällä vauvakuplassa ja siihen on auttanut mm. seuraavat asiat:

– Jo lapsivuodeosastolla muistin ihokontaktin tärkeyden ja ensimmäiset pari viikkoa emme pukeneet Denizille vaatteita ollenkaan. Sairaalassa hän nukkui paitani sisällä, kotona vieressäni ilman vaatteita. Ihokontakti tunnetusti erittää mielihyvähormonia ja auttaa maidon nousussa. Ja onko mitään ihanampaa kuin vauvan paljas iho omaa vasten? <3

– Pyykinpesua lukuun ottamatta emme ole ottaneet kotitöistä mitään stressiä. (Pyykkejä ei voi jättää huomioimatta. Miten likapyykkiä alkoi kerääntyä yhtäkkiä niin paljon enemmän vaikka kuljimmekin vain alasti!?) Päätin, että juuri nyt ja oikeastaan seuraavat pari vuotta en aio välittää kodin kunnosta vaikka ihmisiä tulisikin kylään. (Ja jos päätös parantaa elämänlaatuani, en aio välittää enää ikinä.)

Ja mitä tulee kyläilijöihin: heitä on tullut täysin oman jaksamisemme mukaan. Tämä oli mulle tosi tärkeää ja tein sen selväksi Ferhatillekin: sukulaisia ja kavereita kutsutaan vain silloin kun meitä itseämme huvittaa nähdä heitä, ei silloin kun heitä huvittaa nähdä vauva. Tarjoilustakaan ei saa ottaa mitään paineita: jos joku on riittävän läheinen tulemaan vauvan ensi viikoilla kylään, hän olisi myös riittävän läheinen keittääkseen itselleen kahvit.

– Vaikka en olekaan lopettanut työntekoa täysin, lupasin että deadlineista huolimatta aion ottaa myös rennosti ja ihan oikeasti välillä nukkua myös päivisin kuin vauvakin nukkuu. Olen katsonut myös telkkaria täysin hyvällä omatunnolla. Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, koko vuoden Disney+ oli varsin hyvä sijoitus!

– Olen ottanut myös erilaisen asenteen viesteihin vastaamiseen. En ota enää paineita siitä että olisin heti tai edes vähänkään ajan päästä tavoteltavissa. Enää en edes pahoittele, vaikka vastaamisessa kestäisi. Nykyään en ehdi olemaan puhelimessa samalla tavalla kuin ennen enkä edes haluakaan. Mitään peruuttamatonta ei voi tapahtua muutamassa päivässä.

– Lopuksi vielä kaksi erittäin tärkeää asiaa, jota ei voi korostaa liikaa: hyvä ruoka ja hyvä musiikki. Olemme tehneet (öö tilattu Woltista tai haettu anopilta) helppoa ruokaa ja paljon herkkuja. Oma nyrkkisääntöni: en jaksa välittää ruokavaliosta niin kauan kun imetän tällä intensiteetillä.

Hyvästä musiikista tulee melkein yhtä hyvä mieli kuin hyvästä ruoasta ja etenkin työnteon lomassa tykkään kun taustalla soi tunnelmallista musiikkia. Tulevaisuudessa on ihanaa palata tiettyihin biiseihin niin että niistä tulee tämä taianomainen ja niin kovin arvokas vauvakupla mieleen. <3

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Synnytyskertomus: syöksysynnytys juuri ennen käynnistystä

Deniz on tänään kolme viikkoa vanha. Olo on se klassinen: aika on mennyt silmänräpäyksessä mutta samaan aikaan tuntuu että hän olisi ollut meillä aina. Vauvakuplassa on edelleen vaaleanpunaista ja olen ällöttävän onnellinen.

Synnytyskertomusta on pyydetty ja jaoinkin tarinamme Instagramissa kysymysten muodossa ja kuvien kera (@saranda.dedolli, löytyy kohokohdista Labor 2.0). Instagram on tuntunut paljon helpommalta tavalta päivittää kuulumisia uusien perherutiinien keskellä (eihän rutiineja edes ole tämän 24/7 tissittelijän kanssa), mutta “on vain oikein” jakaa synnytyskokemus myös täällä blogissa. Jaoin kertomuksen viiteen osioon: vesien menoihin, käynnistysvaaraan, itse (onneksi luonnolliseen) käynnistykseen, ponnistukseen ja lapsivuodeaikaan.

VESIEN MENOT

Heräsin kello kaksi lauantaiyönä (rv 36 + 6, 22 päivää laskettuun aikaan) armottomaan närästykseen enkä saanut enää unta. Menin olohuoneeseen, avasin läppärin ja kulutin aamuyön tunnit työntekoon. Kuuden aikaan närästys lakkasi ja mua alkoi väsyttämään taas. Päätin palata hetkeksi sänkyyn vessan kautta ja siellä huomasin selkeän limatulpan irronneen. Sanotaan, että synnytys voi käynnistyä 12 päivää limatulpan irtoamisen jälkeen ja ajattelin että kuulostaa ihan tilanteeseen sopivalta. Esikoisesta en huomannut tulpan irtoamista ollenkaan.

Palasin sänkyyn ja siellä (too much informaton, tiedetään) lorauttelu jatkui ja hetken epäilin että limatulppa nyt siellä vaan irtoaa kunnolla. Kuitenkin jo muutaman minuutin päästä olin jo vakuuttunut, että kyseessä onkin itse lapsivesi. Tiesin, että ajankohta olisi ihan liian varhain, mutta nyt kun kerran vesikin poistuu, on aika hyväksyä, että supistukset tulevat seuraavaksi.

Supistuksia ei kuitenkaan kuulunut ja päätin ottaa ohjat omiin käsiini: menimme Elan kanssa kahdestaan ruokakauppaan, kirpputorille, vanhempieni luokse… Yritin liikkua mahdollisimman paljon. Söin hyvää lounasta, kävin pitkässä suihkussa ja nukuin pitkät päiväunet.

Kun heräsin, vettä valui yhä, mutta supistuksia ei näkynyt missään. Vesien menosta oli kulunut jo kymmen tuntia ja tiesin, että nyt pitäisi soittaa sairaalaan. Puhelin päässä neuvottiin tulemaan pian, heitettiin vain Ela anopille ja käytiin (tietysti) Mäkki-kaistan kautta. Iltakuuteen mennessä oltiin jo Naistenklinikan tutkimushuoneessa.

KÄYNNISTYSVAARA

Tutkimushuoneessa sikiön sykkeitä mittailessa ihana kätilöi kertoi inhottavia uutisia: jos supistuksia ei ole (niitä oli tässä vaiheessa hyvin vähän ja hyvin heikkoina), synnytys joudutaan käynnistymään. Olin siitä todella pettynyt enkä voinut lakata itkemästä. Olin kuullut käynnistyksestä kauhutarinoita, josta “pelottavin” niistä oli faktaa: käynnistysosastolla ei ole ammeita ja mä halusin niin kovasti vesisynnytyksen.

Matkalla käynnistysosastolle tuntui kuin olisin kävellyt omaan teloitukseeni (no EI KAI NYT SENTÄÄN, vähän dramatiikkaa peliin), laitoin musiikit korville ja päätin sulkea koko pahan maailman mielestäni. Puolen yön aikaan toinen ihana kätilö tuli huoneeseen ja antoi vähemmän inhottavia uutisia: käynnistystä voitaisiin odottaa aamukuuteen asti, jolloin vesien menosta olisi kulunut 24 tuntia. Olin jo tästä todella helpottunut ja kuiskailin keholleni että “nyt on annettu kuusi tuntia armonaikaa, voisitko nyt tulla vähän vastaan?” Ehdotin Ferhatille että nukuttaisiin sairaalan lattialla lusikassa, koska ihokontakti erittää tunnetusti mielihyvähormoneja ja juuri niitä tarvittiin nyt, jotta synnytys käynnistyisi luonnollisesti.

NO KÄYNNISTYIHÄN SE ITSEKSEEN


Ehdin nukkua puoli tuntia ennen kuin heräsin ensimmäiseen kipeään supistukseen. Ferhat veti lattialla sikeitä ja koko käynnistyshuone alkoi ahdistamaan. Päätin mennä käytävälle kävelemään, koska muistin esikoisesta liikkeen parantavan oloa mutta myös edistävän synnytystä. Kävelin käytävää edes takaisin noin tunnin, kunnes törmäsin kätilöömme ja pyysin, että voisinko nyt siirtyä alakertaan tavalliselle osastolle koska käynnistykselle ei ollut enää mitään tarvetta. Kivut olivat kamalia. Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi että olen 3 cm auki ja antoi luvan siirtyä alakertaan. Olin itse pettynyt, että tuollaiset kivut olivat avanneet minut vasta kolme senttiä mutta samaan aikaan olin äärettömän kiitollinen jokaisesta luonnollisesta supistuksesta ja että pääsisin ammeeseen.

PONNISTUS


Ferhati heräsi ja menimme hissillä alas, jossa uusi kätilö alkoi täyttämään ammetta. Hän pyysi minut sänkyyn makaamaan jotta voisimme mitata vielä vauvan sykkeet jotta amme olisi varmasti hänelle turvallinen. Ja siinä sängyssä, noin puolitoista tuntia ensimmäisestä supistuksesta, mä huusin että leikatkaa mun alushousut, vauva syntyy NYT. Ja ennen kuin amme oli ehtinyt täyttyä, mä ponnistin kahdeksassa minuutissa (vertaa esikoisen KOLME TUNTIA) meidän pojan tähän maailmaan.

Sunnuntaina 30.8. klo 4.11, rv 37 + 0, 2700g ja 48 cm.

LAPSIVUODEOSASTO


Ensireaktioni oli ilo ja sitten shokki. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti. Vauva oli niin pieni ja hän joutuisi sokeritarkkailuun. Perhehuoneet olivat täynnä eikä perhepesähotelliin pääsisi aikaisten viikkojen takia. Koronan takia Ferhat saisi vierailla meidän luona vain tunnin päivässä.

Kuitenkin siitä hetkestä asti kun meidät kärrättiin kahdestaan jaettavaan huoneeseen, kaikki sujui uskomattoman hienosti. Asetin vauvan sairaalapaitani sisälle ihokontaktiin ja vessakäyntejä lukuun ottamatta otin hänet sieltä pois vasta kaksi vuorokautta myöhemmin matkalla sairaalasta kotiin. Imetys lähti sujumaan ensi kerrasta lähtien ja saimme siitä ihailuja myös kätilöiden suunnalta: miten niin pieni osaa imeä niin hyvin? Miten niin pienen sokeriarvot olivat joka mittauksella mainiot ja miten paino ei tippunut juuri yhtään? (Ja oma lisäykseni: tämä kaikki äidiltä, joka puolitoista vuotta aikaisemmin ei pystynyt täysimettämään ensimmäistä vauvaansa. Olin niin ylpeä meistä molemmista.)

Kahdenkeskinen aika sairaalassa oli ihanaa. Olin 7. taivaassa täydellisestä pojastani, joka vastoin kaikkia odotuksia, suoriutui niin hyvin. Olin todella kiitollinen myös siitä, että supistukset alkoivat lopulta luonnollisesti. Synnytys ei “tuntunut” missään enää ponnistusvaiheen jälkeen ja kokoajan ihmettelin, että ihanko oikeasti muka synnytin juuri äsken. Repeämiäkään ei pientä nirhaumaa lukuun ottamatta tullut siinä missä esikoisen kanssa jouduttiin tekemään episotomia.

Samaan aikaan huomasin kuinka vaarallisia suuret synnytysodotukset voivat olla. Olin mielessäni affirmoinut täydellisen synnytyksen, joka ainakin meinasi olla lopulta kaikkea muuta. Jos ikinä enää synnytän uudestaan, madallan vaatimuksiani ja odotuksiani: siksi koska kukaan ei voita lotossa kolme kertaa mutta myös siksi, että en halua kokea enää mielipahaa jostain niinkin tavallisesta asiasta kuin mahdollisesta käynnistämisestä. Nyt jälkeenpäin olen lukenut Syyskuiset 2020 Facebook-ryhmästä monia tosi hyvän kuuloisia käynnistyssynnytystarinoita ja tajunnut, että eihän se käynnistys nyt hemmetti mikään maailmanloppu olisi ollut.

Kaikki alkoi nurinkurisesti vesien menoista keskosviikoilla mutta kääntyi lopulta helpoksi syöksysynnytyksesi. Esikoisenkin synnytys oli toiveideni mukainen mutta tästä synnytyksestä voin oikeasti sanoa sen olleen helppo ja ihana. Voit lukea esikoiseni synnytys tämän linkin takaa: Tällainen synnytys mulla oli (helmikuu 2019).

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com