Kategoriat
Pukeutuminen & Kauneus

Tällainen mä olen (tänään 27-vuotiaana)

Mä olen tänään 27.

Mä oon aina tykännyt syntymäpäivistä, mun mielestä mitään parempaa syytä juhlaan ei ole. Se, että olemme täällä ja saamme täyttää jälleen yhden vuoden lisää… Sitä jos mitään kuuluu arvostaa.

Mä olen sellainen 27-vuotias, joka mieluummin uskoo ja pettyy kuin suhtautuu varauksella ja katkeroituu. Mä haluan ottaa riskejä, heittäytyä tunteella ja katua mieluummin asioita, joita teen, kuin mitä jätän tekemättä. Vaikka aika harvoin kadun niitäkään.

Mä ostin vauvallemme uuden potkupuvun Bulevardin lastenvaatteiden kivijalkamyymälästä matkalla rakenneultraan, en vasta sen jälkeen. Haluan luoda uskoa aina positiiviseen lopputulokseen. (Mikä on “jinksaamisen” vastakohta?)

Kun ennen en tiennyt, mitä halusin, heitin kolikkoa. Päätin etukäteen kumpi vaihtoehto on kruunu ja kumpi klaava. Ja kolikon ollessa ilmassa, mä tunsin sisimmissäni että kumman lopputuloksen haluan enkä katsonut kolikkoon enää. Nykyään intuitioni on vahva, enkä tarvitse siihen apuvälineitä, mutta jos joskus kuitenkin epäilyttää, voin aina turvautua kuuluisaan (kavereillekin ahkerasti jaettuun) kolikkokikkaan.

Suunnitelmallisuus on sekä parhaimpia että huonoimpia puoliani. Arki pysyy kasassa, mutta usein tapan samalla kaiken taikuuden.

Jossain asioissa olen pikkutarkka neuroosiin asti. Kaukosäätimen on osoitettava tiettyyn suuntaan ja lapsen lelut siivotaan aina samassa järjestyksessä. Myös mun mielenterveys on kiinni kaikissa mun kymmenissä puhelimen listoissa. (Ks. edellinen kohta.)

Äitinä sen sijaan olen leppoisa ja rento. Hieman pelottaa että jos toisen lapsen kohdalla “ei ole enää niin justiinsa”, niin onkohan mulla silloin enää mitään rajoja. (Vitsi, vitsi. Satunnaisten itseironian ja -syytösten alla mä tiedän olevani hyvä äiti.)

Mä olen kärsimätön, mutta sinnikäs. En osaa edes selittää näiden kahden eron. En jaksa koota Ikean huonekalua tai perehtyä virallisiin asiakirjoihin, mutta voin tavoitella vuosia unelmaani tai yrittää pestä vaatteesta tahra 15 eri tavalla ennen kuin luovutan.

Elämä on liian lyhyt vihanpitoon ja katumiseen ja puolestaan riittävän pitkä hyvän omatunnon koti-iltoihin ja siihen, että oikean teon voi tehdä aina paremmin myöhään kuin ei milloinkaan.

Mä haluan viettää mun 27-vuotissynttäreitäni Linnanmäellä ja ainakin kaksi kertaa uimassa. Vatsan kanssa ei pääse laitteisiin eikä sade-ennustus lupaa varsinaista rantapäivääkään, mutta kierreranskalaiset ja merivesi säässä kuin säässä tekevät ihan jokaisen syntymäpäivän. (Pss: Instagramiin päivitän päivän kulun!)

Tässä vielä edellisviikon postaukset:

Lyhyt loma on lomaa sekin – laivalla päiväksi Riikaan

Olen ollut todella ankara

Suomen kaunein luonto on Vallisaaressa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Pukeutuminen & Kauneus

Raskauden viimeinen kolmannes ja kummalliset yöherätykset

Ensinnäkin, SUURI kiitos kaikista kommenteista ja kauniista sanoistanne, jotka olen blogimuuton yhteydessä saanut. En keksi mitään kliseisempää tapaa ilmaista tunteeni kuin se, että olette täyttäneet sydämeni lämmöllä. Tulevaisuus näyttää kuinka kannattavaa omalle alustalle muutto on, mutta ainakin vastaanotto on ollut kultaisin mahdollinen. Kiitos kun olette, luette ja kommentoitte. <3

Olisi ollut varsin loogista kirjoittaa tähän väliin raskauden toisesta kolmanneksesta jatkona ensimmäiselle, mutta eihän sitä kaikkea voi muistaa… Ja mitä siitä olisin kirjoittanutkaan; aivan kuten edellisessäkin raskaudessa, toinen kolmannes oli kaikinpuolin vaivatonta aikaa. Tunsin jälleen olevani elämäni kunnossa, ja hiljalleen kasvavaa vatsaa oli (ja on edelleen <3) ilo ihailla peilistä.

Nyt 30. raskausviikon kynnyksellä ollaan jo viimeisellä kolmanneksella, enkä voi käsittää kuinka nopeasti aika on mennyt. Musta on tälläkin kertaa ihan maailman parasta olla raskaana. Lapsen syntymän jälkeen raskaudet ovat parhaimpia asioita, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Saattaa kuulostaa oudolta tai jopa väärältä, mutta välillä musta tuntuu, että mun kroppa ja mieli ovat oikein tehty raskautumiseen. Voin silloin niin hyvin fyysisesti kuin henkisestikin. Kiireisen (taapero)arjen keskellä en ehdi pysähtyä miettimään tätä raskautta yhtä usein kuin esikoisen kohdalla, mutta kun pysähdyn, tunnen vielä suurempaa onnea kuin ensimmäisellä kerralla. Luultavasti siksi, että nyt tiedän, mitä odottaa – tiedän, miten niin monella upealla tavalla lapsi muuttaa elämän ja kuinka kohta maailmaan syntyy taas joku ihminen, jota rakastaa ehdoitta jokaisella solulla enemmän kuin mitään muuta. Kaikki jännitys siitä, että pärjäänkö pienen vauvan kanssa ja millainen äiti minusta tulee on käsitelty jo ensimmäisen raskauden aikana, ja tilalla on “turhien” pelkojen sijaan aito ilo ja odotus.

Siti teoriassa haluaisin vain kaksi lasta, ja olen tehnytkin tämän raskauden aikana myös surutyötä tässä sivussa…

Uskon, että salaisuus raskaushyvinvointiini on pitkälle korvieni välissä ja siinä, että arvostan tätä aikaa niin pajon. En pidä yhtäkään raskausviikkoa itsestäänselvyytenä joten unohdan huonot asiat hyvin nopeasti. Sillä oikeasti en ole voinut vain hyvin. Olen herännyt lähes joka yö kolmen aikaan saamatta enää uudestaan unta. Pari päivää sitten havahduin siihen, että olin viettänyt itsekseni aikaa reilu kuusi tuntia ennen kuin lapsi heräsi uuteen päivään (kävin uimassa, luin kirjaa, tein töitä), koska en vain saanut enää yöherätyksen jälkeen unta. En tiedä onko tämä universumin tapa järjestää minulle sitä kuuluisaa omaa aikaa, ennen kuin taloudessa on kaksi pientä lasta ja sitten saankin taistella edes viiden minuutin suihkusta. Sekin on muuten paljon mielessä; millaista arki tulee olemaan vauvan ja 1,5-vuotiaan kanssa. Huh, mun siihen liittyvästä jännityksestä saisi ihan oman postauksen!

Kysyin aiemmin tällä viikolla neuvolassa yöherätyksistä ja unettomuudesta. Syyt vaihtelevat tietysti aina stressistä ja ahdistuksesta siihen, että äiti valmistautuu vauvan syntymään ja tulevaan imetysrytmiin. En herää pissahätään, kuumuuteen enkä epämukavuuteen, eikä mihinkään juuri koske. Ahdistustakaan ei ole ollut, mutta huomaan, että päivisin tapahtuu aina niin paljon, etten millään ehdi prosessoimaan kaikkia elämän muutoksia hereillä. Ja sitten ne kaikki asiat kummittelevat öisin, ja herään mitä sekopäisimpiin uniin…

Toinen varsin pätevä teoria on se, että juuri aamukolmelta tapahtuu kuulemma eniten yliluonnollisia asioita, joten ehkä meillä kotona kummittelee!

Päivisin en kuitenkaan tunne väsymystä sen ihmeellisemmin, keskityn niin paljon Elaan, töihin ja raskauden fiilistelyyn. Ja voi toki olla, että nämä yöheräämiset tapahtuisivat tässä elämäntilanteessa ilman raskauttakin. Koska ne unet liittyvät yleensä kaikkeen muuhun kuin raskauteen, mikä on myös tosi hassua! Vauvaa ei näy missään! Pidemmän päälle tiedostan kuitenkin, että tämä ei ole kestävä elämäntapa ja mun on ihan pakko saada paremmin unta varastoon ennen synnytystä. En myöskään tiedä kuinka kauan voin enää pistää alati pahenevan hajamielisyyteni mom brainien piikkiin. Kyllä univeloilla alkaa olemaan vahvasti osuutta asiaan..

Miten muut raskaana olevat jakselette? Onko kellään muulla kokemuksia kummallisista yöherätyksistä (raskaana tai ei)?

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää

Raskauden ensimmäinen kolmannes (kun kotona on jo yksi vauva)

Toinen ja viimeinen raskaus?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com