Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Pukeutuminen & Kauneus

Raskauden viimeinen kolmannes ja kummalliset yöherätykset

Ensinnäkin, SUURI kiitos kaikista kommenteista ja kauniista sanoistanne, jotka olen blogimuuton yhteydessä saanut. En keksi mitään kliseisempää tapaa ilmaista tunteeni kuin se, että olette täyttäneet sydämeni lämmöllä. Tulevaisuus näyttää kuinka kannattavaa omalle alustalle muutto on, mutta ainakin vastaanotto on ollut kultaisin mahdollinen. Kiitos kun olette, luette ja kommentoitte. <3

Olisi ollut varsin loogista kirjoittaa tähän väliin raskauden toisesta kolmanneksesta jatkona ensimmäiselle, mutta eihän sitä kaikkea voi muistaa… Ja mitä siitä olisin kirjoittanutkaan; aivan kuten edellisessäkin raskaudessa, toinen kolmannes oli kaikinpuolin vaivatonta aikaa. Tunsin jälleen olevani elämäni kunnossa, ja hiljalleen kasvavaa vatsaa oli (ja on edelleen <3) ilo ihailla peilistä.

Nyt 30. raskausviikon kynnyksellä ollaan jo viimeisellä kolmanneksella, enkä voi käsittää kuinka nopeasti aika on mennyt. Musta on tälläkin kertaa ihan maailman parasta olla raskaana. Lapsen syntymän jälkeen raskaudet ovat parhaimpia asioita, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Saattaa kuulostaa oudolta tai jopa väärältä, mutta välillä musta tuntuu, että mun kroppa ja mieli ovat oikein tehty raskautumiseen. Voin silloin niin hyvin fyysisesti kuin henkisestikin. Kiireisen (taapero)arjen keskellä en ehdi pysähtyä miettimään tätä raskautta yhtä usein kuin esikoisen kohdalla, mutta kun pysähdyn, tunnen vielä suurempaa onnea kuin ensimmäisellä kerralla. Luultavasti siksi, että nyt tiedän, mitä odottaa – tiedän, miten niin monella upealla tavalla lapsi muuttaa elämän ja kuinka kohta maailmaan syntyy taas joku ihminen, jota rakastaa ehdoitta jokaisella solulla enemmän kuin mitään muuta. Kaikki jännitys siitä, että pärjäänkö pienen vauvan kanssa ja millainen äiti minusta tulee on käsitelty jo ensimmäisen raskauden aikana, ja tilalla on “turhien” pelkojen sijaan aito ilo ja odotus.

Siti teoriassa haluaisin vain kaksi lasta, ja olen tehnytkin tämän raskauden aikana myös surutyötä tässä sivussa…

Uskon, että salaisuus raskaushyvinvointiini on pitkälle korvieni välissä ja siinä, että arvostan tätä aikaa niin pajon. En pidä yhtäkään raskausviikkoa itsestäänselvyytenä joten unohdan huonot asiat hyvin nopeasti. Sillä oikeasti en ole voinut vain hyvin. Olen herännyt lähes joka yö kolmen aikaan saamatta enää uudestaan unta. Pari päivää sitten havahduin siihen, että olin viettänyt itsekseni aikaa reilu kuusi tuntia ennen kuin lapsi heräsi uuteen päivään (kävin uimassa, luin kirjaa, tein töitä), koska en vain saanut enää yöherätyksen jälkeen unta. En tiedä onko tämä universumin tapa järjestää minulle sitä kuuluisaa omaa aikaa, ennen kuin taloudessa on kaksi pientä lasta ja sitten saankin taistella edes viiden minuutin suihkusta. Sekin on muuten paljon mielessä; millaista arki tulee olemaan vauvan ja 1,5-vuotiaan kanssa. Huh, mun siihen liittyvästä jännityksestä saisi ihan oman postauksen!

Kysyin aiemmin tällä viikolla neuvolassa yöherätyksistä ja unettomuudesta. Syyt vaihtelevat tietysti aina stressistä ja ahdistuksesta siihen, että äiti valmistautuu vauvan syntymään ja tulevaan imetysrytmiin. En herää pissahätään, kuumuuteen enkä epämukavuuteen, eikä mihinkään juuri koske. Ahdistustakaan ei ole ollut, mutta huomaan, että päivisin tapahtuu aina niin paljon, etten millään ehdi prosessoimaan kaikkia elämän muutoksia hereillä. Ja sitten ne kaikki asiat kummittelevat öisin, ja herään mitä sekopäisimpiin uniin…

Toinen varsin pätevä teoria on se, että juuri aamukolmelta tapahtuu kuulemma eniten yliluonnollisia asioita, joten ehkä meillä kotona kummittelee!

Päivisin en kuitenkaan tunne väsymystä sen ihmeellisemmin, keskityn niin paljon Elaan, töihin ja raskauden fiilistelyyn. Ja voi toki olla, että nämä yöheräämiset tapahtuisivat tässä elämäntilanteessa ilman raskauttakin. Koska ne unet liittyvät yleensä kaikkeen muuhun kuin raskauteen, mikä on myös tosi hassua! Vauvaa ei näy missään! Pidemmän päälle tiedostan kuitenkin, että tämä ei ole kestävä elämäntapa ja mun on ihan pakko saada paremmin unta varastoon ennen synnytystä. En myöskään tiedä kuinka kauan voin enää pistää alati pahenevan hajamielisyyteni mom brainien piikkiin. Kyllä univeloilla alkaa olemaan vahvasti osuutta asiaan..

Miten muut raskaana olevat jakselette? Onko kellään muulla kokemuksia kummallisista yöherätyksistä (raskaana tai ei)?

Tekstiin linkitetyt postaukset:

Mitä enemmän hylkäyksiä, sitä eletympää elämää

Raskauden ensimmäinen kolmannes (kun kotona on jo yksi vauva)

Toinen ja viimeinen raskaus?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Pukeutuminen & Kauneus

Tunteiden vuoristorataa

Katsoin Netflixin Never Have I Ever -teinikomediasarjaa. Yhdessä jaksossa, missä päähenkilö Devi muistelee kuollutta isäänsä, itkin enemmän kuin ehkä koskaan ikinä elämässäni. Vieressä töitä naputteleva Ferhat ei ihan ymmärtänyt, mistä nyt on kyse. Oma isäni on elossa eikä aihe koskettanut itseäni mitenkään erityisesti. Mä itkin kuin viimeistä päivää koska ajattelin omia lapsiani ja kuinka onnekkaita he ovat heidän isästään. Sä et saa koskaan poistua kotoa ja älä syö tota suklaariviä loppuun äläkä aja enää ikinä autoa, sain sanottua itkukohtaukselta. En omasta mielestäni saanut tarpeeksi lohdutusta, näin Ferhatin ilmeestä, että hän olisi halunnut pyöritellä silmiään.

Kuulin auton radiosta Skyrin mainoksen. Se meni jotenkin näin “tuotteet ovat täydellisiä on the go eikun hetkinen” (selostaja on saavinaan koronauutiset) “tai siis nämä ovat täydellisiä suoraan kotiin vietäväksi eli on the stay“. En voinut lakata nauramasta. Nauroin niin kovaa, että pelkäsin ajavani ojaan. Se oli sillä hetkellä hauskin kuulemani juttu.

Kerroin perjantaina voivani raskauden myötä tosi hyvin. Mihinkään ei satu tai kolota,mitä nyt vessassa on käytävä suurin piirtein kokoajan. Mutta iltaväsymys tuntuu voimakkaalta. Tai no kaikki tuntuu voimakkaammalta. Tuntuu, että elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Suurimmaksi osaksi onneksi hyviä tunteita, ja itken (monta kertaa päivässä) sitä, kuinka onnekas, etuoikeutettu ja rakastettu olen. Mutta tunnen herkemmin myös kaiken muun: olen purskahtanut itkuun monille BLM-mielenosoitusten kylteille ja monet kamalat uutiset jäävät kummittelemaan päiväkausiksi.

Joka ilta viisi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen sanon Ferhatille että mulla on raastava ikävä Elaa ja aamuun odottaminen tuntuu ikuisuudelta. (Kunnes kuusi minuuttia Elan nukahtamisen jälkeen nukahdan itsekin ja herään keskellä yötä hänen itkuunsa ja kiroan lasten hankkimista ja valitsemani aviopuolison koska hän ei koskaan herää itkuun ensin.)

Ja sitten on jotkut asiat, jotka eivät herätä mitään tunteita. Olen lukenut jo parisataa sivua paljon ylistettyä Pieni elämä -kirjaa (Hanya Yanagihara) ja taidan olla tunnekylmä paskiainen kun en ymmärrä hehkutusta vielä ollenkaan. Kyllä se Skyr veti nyt pidemmän korren! Elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa ja vessassa käyntiä ja nyt aloin itkemään (kolmannen kerran tänään) sen takia että nuo kaksi ovat tällä hetkellä elämäni ainoat ongelmat.

Ps. Sunnuntain kunniaksi, alla koko viikon postaukset:

Saranda vai Ferhat: kumpi todennäköisempi?

Ekoilu sopii myös (minun kaltaisille) itsekkäille

Tunteiden vuoristorataa

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi