Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

”Puolet liitoista päättyy kuitenkin eroon” ja muita syitä miksi ei kannata mennä naimisiin

IMG_0290.jpg

Tänä viikonloppuna juhlitaan rakkaan enoni häitä Melbournessa. Kahden ja puolen kuukauden kuluttua juhlimme meidän omia Helsingissä. Hääkupla on voimakas, mutta välillä pieni epäröinti on yrittänyt puskea raoista sisään.

Mä olen 100% varma mun tulevasta aviomiehestäni. Rakastan häntä pohjattomasti, hän on kallioni ja päivänsäteeni, mun koti ja turva. Haluan olla hänen kanssaan siihen päivään asti, kunnes vedän viimeisen henkäykseni. Silti monesti mietin avioliittoa ja sitä, miksi menen naimisiin. Miksi emme voisi olla loppuelämän yhdessä ilman sitä allekirjoitettua paperia?

Sitten muistan, että se pala paperiakaan ei anna takuuta meidän suhteelle. Ero voi tulla tilastollisesti yli 50% varmuudella vaikka menisimmekin naimisiin. Sitä paitsi, niin paljon kuin häntä rakastankin nyt, en yksinkertaisesti voi nähdä tulevaisuuteen. Olen ollut poikaystävääni sitotunut suhteemme alkuajoista lähtien ja tiedän, että syymme avioitumiseen ei ole se, että pelkäisin meidän muuten eroavamme.

Miksi sitten menemme naimisiin? Haluamme viettää häitä ja juhlia rakkautamme. Kerätä suvun ja läheisimmät ystävät yhteen ja viettää hauska ja ikimuistoinen ilta. Toisaalta, tämänkin voisi tehdä ilman virallista vihkiosuutta. Tiedän monia paria, jotka haluavat viettää hääjuhlia ilman itse naimisiinmenoa.

IMG_0374-Edit.jpg

Mutta sitten jokin sisälläni kuitenkin sanoo, että haluan tehdä tästä ”virallista”. Tai virallista, ilman lainausmerkkejä. Haluan että elämäni rakkaimmasta ihmisestä tulee myös lain silmissä läheisin omaiseni ja että meillä on toisiimme taloudellinen oikeusturva. Haluan vaalia tätä perinnettä ihan vain perinteen takia, ja se on mielestäni ok. Emmehän me naimisiinmenolla kellekään pahakaan tehdä, eihän? Minun mielestäni on myös ihan yhtä ok jos ei mene naimisiin.

Ja ehkä tässä maailmanajassa ja henkilökohtaisessa kasvussani, jossa minulla on tapana kyseenalaistaa kaikkea, en halua kyseenalaistaa tai analysoida tätä sen enempää. Haluan vain mennä naimisiin, ei muuta. Mä tiedän, että mikään ei tule tunnetasolla muuttumaan sen jälkeen kun sanomme tahdon – en myöskään tule millään tavalla menettämään asemani tasapuolisena kumppanina tai taistelemaan femimismä vastaan. En vaikka ottaisinkin myös mieheni sukunimen oman sukunimeni perään. Minulle sukunimen ottaminen ei ole alistumista tai omistamista, vaan yksi symboli siitä, että kuulumme kumppanini kanssa samaan perheeseen. Ja mä nyt satun vain tykkäämään symboleista.

Minulle tulee myös (sittenkin) valkoinen häämekko, vaikka alunperin halusinkin muunvärisen. Satuin vain ihastumaan tähän kyseiseen valkoiseen mekkoon niin paljon, enkä aio pukeutua johonkin muuhun vähemmän kivempaan vain koska valkoinen on joskus aikoja sitten tarkoittanut, että morsiamen on kuulunut olla neitsyt. Tietysti kannanottomielessä voisin protestoida sitä, että maailmassa monissa kulttuureissa on edelleen ehdotonta, että morsian on ”koskematon”, mutta joskus voi elämässä tehdä asioita myös ilman yhteiskunnallista mielenosoittamista.

IMG_0333-Edit.jpg

Minun tulkintani naimisiinmenosta on se, että se on täysin vapaaehtoinen sitoutumisriitti vaikka sen historian juuret olisivatkin patriarkaaliset. Aiomme toteuttaa avioliittoamme täysin tasa-arvoisesti ja vapaaehtoisesti, toivottavasti myös hyvin onnellisesti.

Kuvat: Mikko Wivolin

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Näin poikaystäväni kosi

Mikä ihmeen siirappiblogi tästä on tullut? Jooh, olen useamman kerran hehkuttanut täällä rakkautta ja rakastumista ja rakastumiseni kohdetta, mutta vastahan reilu viikko sitten julkaisin koko maailmalle meidän parisuhteemme salaisuuden. Näin tiheää romantiikkajaksoa ei ole täällä koskaan ollut, mutta voidaanko pliis pistää häähuuman piikkiin?

IMG_20170513_142808_377.jpg

Poikaystäväni kosi minua toukokuussa 2017. Olimme puhuneet lähes koko suhteemme ajan naimisiinmenosta ja siitä että tulemme jakamaan loppuelämämme yhdessä – niin varmoja olemme toisistamme aina olleet. Mutta juuri siksi koska tiesin että haluan olla Ferhatin kanssa loppuikäni, toivoin kihlautumisajasta suhteellisen lyhyen. Toivoin että hän kosisi niin että kosinnasta häihin olisi korkeintaan vuosi.

Toukokuussa lähdimme Italiaan, ensin Gardalle, sieltä Milanoon ja Milanosta Venetsiaan. Olimme ensimmäisen kerran Venetsiassa kesäkuussa 2014, kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen, ja kaikki oli silloin niin valloittavan ihanaa. Pienessä hiprakassa kysyin helmikuussa 2017 poikaystävältäni baarin lattialla ”aioksäh kosia sitte siellä Venetsssias?” johon hän vastasi kylmänviileästi: ”En tietenkään. Se olisi niin ilmiselvää.” Sen jälkeen mulle ei käynyt kertaakaan mielessä että hän oikeasti kosisi siellä.

IMG_20170513_073011_955.jpg

Viimeisenä iltana Venetsiassa olimme päättäneet etsiä ravintolan, jossa olimme olleet kolme vuotta aikaisemmin ja jolloin olin sanonut (tällä kertaa vähemmän hiprakassa) että ”tää on elämäni romanttisin ilta”. Pelkäsin että saman ravintolan löytäminen tällä kertaa olisi haaste sillä emme olleet käyneet siellä kolmeen vuoteen emmekä muistaneet sen nimeä tai sijantia. Kun löysimme ravintolan, selvisi, että poikaystävä oli (tunsikausia yön pimeinä tunteina googlettelun jälkeen) löytänyt ravintolan netistä ja tehnyt pöytävarauksen. Olin tosi iloinen mutta edelleen ihan pihalla siitä mitä tulisi tapahtumaan: heitin jopa poikaystävälleni vitsin ”mä oon niin rakastunut että kaikki täällä varmaan luulee meidän olevan häämatkalla”.

Ferhat kävi illan aikana kaksi kertaa vessassa ja kummallakin kerralla palatessaan ihmetteli miten ravintolaan oli tullut hänen poissaollessa niin paljon väkeä. Tilasin ja söin risottoni, en muista mitä Ferhat söi, ja juuri kun olin ehdottomassa jälkiruoan skippaamista koska olin niin täynnä, pöytään tuotiin kaksi samppanjalasia ja iso kimppu ruusuja.

Käännyin oikealle, Ferhat polvistui, Ferhat piti pienen puheen (nyt jälkeenpäin en muista sanaakaan siitä, sääli!), Ferhat tirautti pari kyyneltä ja kosi. Ravintola täynnä italialaisia puhkesi raikuvaan aploodiin ja ihmiset huikkasivat omilta pöydiltään auguri! (= onnea).

Sanoin KYLLÄ, tirautin itsekin aika monta kyyneltä ja tilasin sittenkin sitä jälkiruokaa. Tunsin oloni maailman onnellisemmaksi naiseksi.

SARANDA

OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

%d bloggaajaa tykkää tästä: