Entä jos vanhempani olisivat jääneet Kosovoon? Tai muuttaneet Suomen sijaan muualle? (Esimerkiksi isovanhempieni perään Australiaan. En olisi valittanut.)
Entä jos olisin päässyt valtiotieteelliseen? Mitäköhän tekisin työkseni juuri nyt?
Entä jos olisin aloittanut blogin jo silloin kun oikeasti halusin mutten uskaltanut? Entä jos olisin tehnyt monia muitakin asioita silloin kun halusin mutten uskaltanut?
Entä jos olisin sosionomiksi valmistumisen jälkeen mennyt sosiaalialan töihin? Kirjoittaisinko blogia enää, olisiko kirjoittamiselle aikaa?
Entä jos olisin sijoittanut opintolainani fiksusti matkustelun sijaan? Olisinkohan nyt masseissa?
Entä jos en olisi matkustanut vielä silloin kun koronasta ei ollut tietoakaan? Olisikohan nyt kaduttanut?
Entä jos en olisi äiti juuri nyt? Miltäköhän mun päivät (ja yöt) näyttäisivät ja mitäköhän ajattelisin valtaosan päivästä?
Entä jos oikeasti jossittelisin asioita sen sijaan että uskoisin että asiat tapahtuvat syystä kuten uskon nyt? Kaikki on mennyt juuri kuten on pitänyt. Vanhempieni piti muuttaa kylmään Suomeen, jotta mä voisin opiskella ilmaisen korkeakoulututkinnon alalta, jossa on aina töitä – jotta voisin rohkeasti tehdä kaikkea muuta, koska työpaikka löytyisi sosiaalialalta aina. Jotta voisin nostaa ja törsätä opintolainani maailmalla silloin kun oli energiaa ja aikaa, mutta ei rahaa. Mun piti elää nuoruutta ja juhlia, jotta tapaisin Ferhatin, jotta saisin kokea millaista on kypsä ja kunnioittava rakkaus. Jotta mun unelmat toteutuisivat ja ennen kaikkea jotta saisin mun kaksi täydellistä lasta.
Deniz täytti eilen kuukauden. Arvatkaa vain olenko (edelleen hormonipäissäni) itkenyt että 365 vauvavuoden päivästä jo 32 on takana ja kohta meidän vauva on jo ISO POIKA! Olen potenut huonoa omatuntoa kun olen odottanut ajan kuluvan nopeammin jotta syöntikerrat vähenisivät ja nyt aika on kulunut liian nopeasti. (Ja syöntimäärät ovat pysyneet samoina…)
Meillä on ollut ihana kuukausi takana. Ferhat on viettänyt isyysvapaitaan, mä olen ollut omassa vaaleanpunaisessa kuplassani ilman mitään mahdollisuutta saada mut sieltä ulos. Ela on jatkanut elämäänsä business as usual ja Deniz on maailman rauhallisin, toki sillä suurella ruokahalulla varustettu pieni kaveri, joka on tarjonnut jo ensihymyjään.
Moni on kysynyt miten Ela on ottanut pikkuveljensä vastaan. Elan coolin luonteen mukaisesti hän ei juurikaan välitä. Ei ole ollut mustasukkaisuutta tai yli-innokkuutta, josta vauvaa pitäisi suojella. Aamuisin ja päiväunien jälkeen hän huutaa innoissaan ”BEIBII” ja tulee iloisesti moikkaamaan, mutta pettyy joka kerta, kun tajuaa ettei beibistä ole vielä leikkiseuraa. Tosin jokaisen coolin ihmisen sisällä on lämmin ydin: kun vauva itkee, Ela menee unipesän viereen silittämään vauvaa.
Me valmistelimme Elaa jo raskaana kertomalla että äidin masussa on beibi. Nyt kun vauva on syntynyt ja hänen nimensä on Deniz, Ela ei suostu kutsumaan häntä Deniziksi vaikka osaisi kyllä. Ensimmäiset viikot Deniz oli itsepäisesti vain ”beibi”, mutta nyt hän on jo ”beibiz”. Edistystä on siis tapahtunut!
Ela ehti juuri täyttää 1 vuoden ja 6 kuukautta ennen kuin Deniz syntyi. Toistaiseksi puolentoista vuoden ikäero on tuntunut meidän perheessä ja meidän elämäntilanteeseen tosi sopivalta. Mutta kuten sanottu, takana on vasta yksi kuukausi ja kotona on ollut kaksi aikuista. Mä olen toki tehnyt vähän töitä tässä samalla, mutta vauvan ja oman jaksamiseni ehdoilla. (Rehellisyyden nimissä: vapaahetkinä Disney+ on kiinnostanut enemmän kuin silminnähden kasautuva työmäärä.)
Olen nauttinut tästä syksystä toistaiseksi tosi paljon. Pari viikkoa pysyttelimme kotona herran pienen koon takia mutta kun kolmen kilon raja ylittyi, olemme seikkaileet perheenä maailmalla: käyneet kotieläintiloilla, ravintoloiden terasseilla, naapurikahvilassa pannareilla, kaupungin puutarhoissa, pitkillä lenkeillä… Olen uskaltautunut jopa yksin lasten kanssa leikkipuistoon ja uhmannut kohtaloa nappamalla kahvinkin kaveriksi. Kaikki on mennyt niin hyvin.
Huomaan jumiutuneeni samaan ”odota vain” -ajatuskierteeseen, jota kelasin Elankin ensimmäisten vauvakuukausien aikana. Jossa odotetaan, että asiat vaikeutuisivat ja tuntuisivat ikävimmiltä. Eikä mitään pahaa tapahtunut silloinkaan vaikka ”odotin vain”. Pakko se on kai uskoa, että musta on ihanaa ja luontevaa olla äiti ja mulla on ihanat lapset. Ja mitä ikinä tulevaisuudessa tapahtuu, sillä ei kannata tätä hetkeä pilata.
Nämä upeat kuvat on ottanut lahjakas Marjaana Laitinen. Me kävimme Marjaanan studiolla Helsingin Vallilassa kun Deniz oli vasta 8 päivää vanha. Oli ihanaa vangita Denizin minikoko mutta myös meidän tuoreet fiilikset vasta laajentuneesta perheestä ja siitä suuresta ilosta, mitä pikkutyyppi on meille antanut.
Marjaana oli lempeä ja turvallinen käsittelemään meidän nyyttiä mutta myös äärimmäisen kärsivällinen hyvin yhteistyökyvyttömän Elan kanssa. Elaa ei voinut kuvaukset vähempää kiinnostaa ja hänestä tuli sellainen pieni demoni heti kun vähänkin vilauteltiin kameraa, hah. Mutta ihmeen kaupalla Marjaana sai myös hänestä kuvia!
