Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Reilu (rankka) vuosi myöhemmin

Täytin eilen 29 vuotta. Ja vauva 12 viikkoa.

Jep, mulla on viime blogikirjoituksen jälkeen syntynyt kolmas vauva! Jeii!

Veikkaan, että iso osa blogin lukijoista seuraavat Instagramissakin, joten säästän teitä koko vuoden catch upilta.

Instagram on toki kiva, mutta mulla on ollut kauhea ikävä oikeaa kirjoittamista. Tunteiden spontaanista sanoittamista. Paikkaa, johon purkaa aitoa sisintä. Ehkä vain prosentin sisintä, mutta silti sitä omaa itseään – joka on edelleen olemassa pyykkivuorten, kahden vaippaikäisen, vauvan koliikin, kasaantuvan työmäärän ja kylmien kahvikuppien alla. (Viimeinen on vale: voin ylpeästi kertoa, että vaikka mulla on kolme alle 4-vuotiasta lasta, juon kahvini aina tuoreena. Otan kahvin hyvin vakavasti.)

Vaikken ole kirjoittanut yli vuoteen blogiin mitään, myönnän käyneeni silloin tällöin lukemassa vanhoja tekstejäni. Tunnen aina sekä häpeää että ylpeyttä: monet jutut nolottaa, monet jutut (usein ne samat) herättävät kiitollisuutta ex-itseäni kohtaan, joka on jaksanut kirjoittaa muistoja ylös.

Ehkä siksi haluan kirjoittaa taas. Muistaa ”viimeisen hyvän vuoden” he he he. (Muka vitsi mutta mulla on oikeasti jäätävä ikäkriisi.) Muistaa luultavasti tai ainakin toivottavasti elämäni kiireisintä aikaa 3-vuotiaan, ensi kuussa 2 vuotta täyttävän ja tosiaan kolmekuisen vauvan kanssa, jolla on koliikki. Koska se on ihan totta, mitä kaikki sanovat siitä, että ruuhkavuosista ei muista yhtään mitään: mä en valehtelematta muista enää maanantaiaamuna mitä me ollaan tehty viikonloppuna. Mutta blogin ansiosta edes jotain jäisi talteen myöhempää varten. (Vaikka vain muistutukseksi siitä etten todellakaan halua enempää lapsia! Kuulitko tulevaisuuden vauvakuume?)

Mitä sitten haluan muistaa…

– Että kaaoksesta ja turhautumisesta huolimatta elämässä on tosi paljon hyviä asioita: ihmisiä, jotka ovat tarjonneet apua… Päivittäinen aamu-uinti, josta olen pitänyt kiinni kun olen ensin rauhoitellut rannalla itkevää vauvaa vaunuissa tovin… Kolmannen helpon raskauden ja ihanan synnytyksen… (Eihän olisi ollut reilua saada vielä kolmas helppo vauva.) Toivon kipinän siitä, että vaikka alku on vauvan kanssa ollut vaikea, meistä tulee vielä tosi hyvä tiimi

– Että tunneasioissa ei pitäisi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Ja että intuitio on tärkein työkalu ihan kaikessa

– Että lapset ovat ihania myös vauvavuoden jälkeen – esikoinen on jo nyt paras ystäväni, introverttikaksoseni, joka pitää huolen, että roskat lajitellaan oikein ja ettei kesälläkään saa syödä liikaa jäätelöä, koska hampaisiin voi tulla reikiä. Keskimmäinen on edelleen samanlainen hymyilevä hassuttelija – perheemme ilopilleri, joka jakaa pusuja pitkin kyliä. Lapset taitavat vain parantua kasvaessa eli toisin sanoen – tätä ei voi mitenkään korostaa itselleni liikaa – älä hanki niitä enempää.

Haluan muistaa eilisillan, kun kävelin paljain jaloin Hämeentietä kantaen uusia käytettyjä korkkareita jaloissani. Sen hetken kun ymmärsin taas miten valtavan onnekas olen, kun olosuhteista huolimatta mulla ei ollut mikään kiire kotiin. Ja vaikka päivät on muuten kiireisiä, just nyt ei ole kiire päästä niistä eroonkaan. Tämä kaikki on vain väliaikaista ja siksi haluan muistaa edes osan tästä. Lasten kasvaessa aikuisiksi todeta, että palaisispa sitä takaisin niihin päiviin – vaikka silloinkin varmaan sisimmissäni antaisin mieluummin toisen käteni kuin eläisin nämä ruuhkavuodet uudestaan. 😄

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot:

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Koti & Sisustaminen

Kadutko ennemmin jotain mitä teet vai mitä jätät tekemättä?

Kuinka viettää uuden vuoden alun, määrittää se loppuvuoden kulun.

Siinä tapauksessa mun loppuvuosi on uneton, stressaantunut ja etääntynyt. Onnellista uutta vuotta vain!

No ei kai, ihan kaikkiin sanontoihin mäkään en usko.

Mä en haluaisi pitää näin usein näin pitkiä blogitaukoja. Haluaisin olla se ihminen, joka osaa olla asiallinen ja ammattimainen paskamyrskynkin keskella. Mutta minkäs teet kun et osaa elää muulla tavalla kuin fiilis edellä – enkä todellakaan tarkoita tätä omakehuna. Haluaisin olla välillä se ihminen, joka antaisi järjen päättää.

Joka tienristeyksessä jaksaisi pysähtyä ja oikeasti miettiä vaihtoehtoja ja välillä, hitto vie, olla miettimättä mitään. Ja vaikka tietäisi mitä pitää tehdä, malttaisi silti odottaa hetken ennen kuin jatkaa matkaa. Varmuus ei ole aina päätös.

Olemme yöpyneet uudessa kodissamme maanantaista asti. Pelkällä patjalla sillä tilasimme spontaanisti kokonaisen futonsänkypaketin, jossa on 15 viikon (!!!) toimitusaika. Pikkuhuomautus: en ole koskaan edes kokeillut futonpatjaa.

Myös tämä koti on vuokrattu vain kuvien perusteella, ex-tempore muutamalla klikkauksella Lumon nettisivuilta. Se oli (virtuaali)rakkautta ensisilmäyksellä.

En osaa seistä niissä risteyksissä. Mitä ihmiset tekevät risteyksissä?! Menevät kokeilemaan patjoja uudestaan ja uudestaan, jotta sängyn saamiseen menisi vielä pidempi aika? (Kyllä.) Harkitsevat täydellistä asuntoa vielä hetken, vaikka siinä on se riski että joku ehtii nappaamaan sen sillä välin? (Valitettavasti kyllä.)

Ehkä kyse on siitä, että kestäisikö mieluummin katumusta siitä, mitä on tehnyt vai katumusta siitä, mitä on jättänyt tekemättä. Ja mä olen aina tiennyt kumpaan leiriin mä kuulun.

Uusi koti on ihana mutta ilmassa on ihmeellistä ”muuttomasennusta”. Edellinen asunto oli lämpimämpi ja sohva näytti siellä arvokkaammalle ja kauheesti mennyt kaikeen rahaa ja nönnönnöö. Silti, eilen ei tarvittu kuin viisi minuuttia täydellistä hiljaisuutta kun katsoin ulos parvekkeelta ja tiesin sydämessäni, että tää oli oikea päätös.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: