Kategoriat
Hyvinvointi Pukeutuminen & Kauneus

Tarvitsen lisää unta ja silmien laserleikkauksen

Keskuskadulla mukava mies pysäyttää minut.

“Moi. Mitä sulle kuuluu?”, hän kysyy.

Joko mä en tunnista häntä ilman silmälaseja tai mä en oikeasti muista kuka hän on, joten vastaan: “Kiitos hyvää. Ja anteeksi, mä en tunnistanut sua heti. Vauva valvottaa.”

“Aa. Johanneshan tässä. Minne matka?”

Pää lyö edelleen tyhjää. Kuka ihmeen Johannes?

“Meen Anin kanssa kahville. Mitäs ite?”

“Töissä tässä vaan.”

Hetken hiljaisuus. Sitten Johannes kysyy:

“Mikä puhelinliittymä sulla on?”

Olemme Elan kanssa leikkipuistossa. Ela haluaa mennä leikkimään suurin piirtein oman ikäisensä pojan ja hänen pallonsa kanssa. Pojan mukana on hänen äitinsä. Elalla on uusi Polarn O. Pyretin toppahaalari päällä.

Juttelemme niitä näitä. Huomaan että poika on tosi hyvä jalkapallossa. “Vau! Hän on tosi taitava.” Kommentoin samalla kun ihastelen pojan syöttöjä. Äiti hymyilee.

“Vau. En tiennyt että noin pieni voi pelata noin hyvin.” Pojan äiti hymyilee edelleen sanomatta juuri mitään.

Kehuttuani poikaa jo tovin, huomaan, että poika seisookin vieressäni ilman palloa. Oon katsonut ja kehunut kokoajan omaa tytärtäni, joka on ominut pallon kokonaan itselleen. Niin noloa.

Katsotaan mitä vastaavia tilanteita tämä viikko tuo tullessaan…

Ps. Kuvissa mulla on päällä Pixie Dustin käsityönä kasvivärjätty t-paita merinovillasta (saatu blogin kautta). Kultapiisku, jolla paita on värjätty, on kerätty ihanan Tiinan takapihalta. ❤

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi

Ahdistus ei välttämättä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään

Kaivoin esille rakkaimman omistamani laatikon. Se sisältää reilu 30 Siskoni on noita VHS-kasettia ja hieman alle 30 päiväkirjaa kuluneelta elämältäni. Olin nostalgisella tuulella, ja koska emme omista VHS-nauhuria jotta olisin voinut katsoa Siskoni on noitaa, tyydyin lukemaan vanhoja päiväkirjojani.

(Tässä kohtaa haluan osoittaa suurta kiitollisuutta menneisyyden Sarandalle, joka on aina jaksanut kirjoittaa.)

Muistin, että ahdistuskohtaukseni alkoivat vuonna 2013. Silloin kun aloitin korkeakouluopinnot, osa-aikaisen työn ja blogin kaikki samaan aikaan. Kun masennuksen takia kävin psykologilla, kerroin hänelle ahdistukseni alkaneen silloin.

Nyt kun luin vanhoja päiväkirjoja, ymmärrän, että mulla on ollut ahdistusta aina. Merkintöjen mukaan jo lukiossa osasin sanottaa sen ahdistukseksi, yläasteella nimesin sitä stressiksi ja ala-asteella pahaksi mieleksi. Ahdistus on kyllä myös stressiä ja pahaa mieltä, kuten valitettavasti neljäsosa väestöstä tuntuu tietävän.

Masennus oli kamalaa mutta se opetti mulle yhden asian. (Välikommentti: masennuksen ei tarvitse olla mikään opetus tai pakollinen vaihe, jonka on tarkoitus viedä johonkin parempaan vaiheeseen.) Masennus opetti, että ahdistus ei välttämätä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään.

En usko, että ahdistus tulee koskaan kääntymään voimavaraksi (niin paskalta se nimittäin tuntuu), vaan enemmänkin se on sellainen elämää hidastava tekijä, kuten vaikkapa toisinaan särkevä selkä. Välillä se vaikeuttaa elämää, mutta se ei tarkoita, etteikö joka tapauksessa pystyisi elämään normaalia ja onnellista elämää. Meillä kaikilla on oma särkevä selkä jossain.

Abivuonna ilmeisesti ahdisti ainakin ylppärit ja yliopiston pääsykokeet. Nyt vanhempana ja jopa vähän viisaampana tajuan, että mua ahdisti ehkä sittenkin se, kuinka paljon olin kasannut itselleni hommia – oliko ihan pakko aloittaa pääsykoelukeminen ylppäreiden kanssa päällekkäin ja jos piti olla jokaisessa abitoimikuntajutussa mukana, oliko pakko tavoitella myös hyviä numeroita ylppäreissä? En toisaalta tiedä kuinka paljon viisaampi olen nytkään, koska teen tätä edelleen tosi paljon: kasaan liikaa hommia ja sitten ahdistun. Ahdistun koska en pysty kontrolloimaan kaikkea haalimaani.

Ahdistus ei ole päivittäistä ja lasten syntymän jälkeen se ei ole ollut edes kuukausittaista. Haluaisin kirjoittaa enemmän siitä miten käsittelen ahdistusta mutta sen tekee mahdottomaksi yksi syy: ahdistuneena en kykene puhumaan siitä ja silloin kun ei ahdista, en kunnolla edes muista miltä ahdistus tuntuu. Mutta ei-ahdistunut minä on luvannut ahdistuneelle minälle, että silloin kun ahdistaa, ei tarvitse suorittaa tai tehdä mitään ylimääräistä. Easier said than done mutta vuosien mittaan viesti on edes jollain heikolla signaalilla kantautunut näiden kahden persoonan välille. Toinen lupaus on ollut se, että ahdistuksesta saa puhua ja kirjoittaa, jopa silloin kun siitä ei osaa kunnolla edes puhua tai kirjoittaa. Sen ei tarvitse olla vain päiväkirjakansien väliin kuuluva salaisuus.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com