Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Alle kaksivuotias osaa, minä en (suojella omaa energiaani)

Mun 1 v 8 kk tyttärelläni on ihana tapa: introverttisen luonteensa vuoksi Elan täytyy vetäytyä syrjään, mieluiten omaan tai tyhjään huoneeseen, kun on liikaa ihmisiä ympärillä. En tiedä johtuuko se melusta vai yleisestä hälinästä, mutta minun vanhempienkin kotona, jossa hän kuitenkin käy kahdesti viikossa, Ela menee pikkuveljeni tyhjään huoneeseen lepäämään sängylle kesken leikkien. Viimeksi olin laittanut Denizin nukkumaan sinne ja koska huone oli varattu, Ela halusi mennä kylpyhuoneen lattialle rauhoittumaan. Lopulta istuimme siellä yhdessä vartin, hipihiljaa.

Todennäköisesti Elan kasvaessa spontaanit vetäytymiset sosiaalisissa tilanteissa luetaan edelleen oudoiksi ja hän tulee tekemään samoin kuin äitinsä: käy kavereiden seurassa poikkeuksellisen paljon ”vessassa” (eli pesemässä kasvot ja laskemassa kymmeneen).

Toivoisin, että Ela saisi tehdä näin niin kauan kuin hänestä siltä tuntuu. Olin lapsena ihan samanlainen: meluherkkä ja koulun jälkeen rentouduin parhaiten lukemalla kirjaa tai kuuntelemalla yksin musiikkia. Näi aikuisenakin työviikon jälkeen rentoudun parhaiten katsomalla Netflixiä, en viihteellä ystävien kanssa. (Vaikka koronan ja raskauden jälkeen en kaipaa tällä hetkellä mitään enemmän kuin rankkaa reivaamista satojen tuntemattomien kanssa mahdollisimman äänekkäässä yökerhossa.)

Kyse on energian suojelemisesta. Ela tekee sitä, mitä kokee tarvitsevansa. Hän haluaa ja siten myös hakee omaa rauhaa.

Miksi se on aikuisena niin vaikeaa?

Yritin oman lapseni innoittamana miettiä miten suojelen omaa energiaani. Olen nimittäin kaikkein onnellisin, tyynein ja luovin kun oma rauha toteutuu. Se on sitä, kun saan sulkea puhelimesta netin pois kun en halua olla yhteydessä muuhuun maailmaan. (Ja se on monta kertaa päivässä. Mä kytken netin päälle vain silloin kun ”olen puhelimessa”. Muuten netti on aina pois päältä.) Vastaan muutenkin viesteihin joskus monen päivän viiveellä ja harvemmin siksi, koska ne kasaantuu tai ”oho sori tää oli mennyt roskapostikansioon” (as if). Vaan koska haluan olla oikeassa mielentilassa kun vastaan niihin. Vastaanottaa sanat ja antaa omat sanani eteenpäin ajatuksella, ei silloin kun taapero pyörii jaloissa tai illalla väsyneenä pitkän päivän jälkeen.

Nämä jo osaan. Sitten on kenties se tärkein energian suojelutapa, se, jossa on vain kaksi kirjainta: ei-sana. Sitä täytyy harjoitella lisää. Miten on niin vaikea sanoa ei? Miksi tuntuu niin väärältä sanoa ”itse asiassa mun viikko ei ole ihan täynnä mutta en haluakaan sitä täydeksi ja juuri siksi en voi lähteä sun kanssa kahville”?

Yhden burn outin kokeneena luulisi, että nämä asiat olisivat itselleen jo itsestäänselviä, mutta vielä on tehtävä töitä. Tai siis olla tekemättä töitä. Ja näkemättä ihmisiä. Ja vetäytyä enemmän omaan huoneeseen.

Miten te suojelette omaa energiaanne?

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

4 vastausta aiheeseen “Alle kaksivuotias osaa, minä en (suojella omaa energiaani)”

Tosi tärkeä aihe! Se on harmillista että oikeastaan ainoa mikä usein estää aikuisia tekemästä samaa (eli vetäytymästä tilanteesta kun tuntee ylittäneensä oman rajansa) on sosiaaliset normit. ”Reippautta” (inhoan sanaa reipas), puheliaisuutta ja energisyyttä pidetään melkeinpä automaattisesti hyveinä. Mä olen ollut koko elämäni samanlainen introvertti kuin Ela ja yksi lempiasioistani aikuisuudessa onkin se että saa tehdä niinkuin itse parhaimmaksi näkee – lapsena vanhempani eivät tuntuneet oikein ymmärtävän koko introverttiyttä ja kannustivat olemaan juurikin reippaampi ja rohkeampi. Jos menin toiseen huoneeseen ottamaan happea, joku tuli sieltä heti aina hakemaan. Ymmärrän kyllä heidän ajatusmaailmankin mutta ihanaa että nykyään puhutaan jo paljon siitä että luonteenpiirteet kuten introverttiys ovat useimmiten mukana ihmisen elämässä ihan pienestä lapsesta saakka!

Kiitos kun kommentoit. <3 Olet ihan oikeassa, sosiaaliset normithan sen määrää, niin kuin kaiken muunkin... Ja tosiaan luojan kiitos nyt eletään jo vähän toisessa maailmassa kuin sun ja mun lapsuudessa ja että "reippaus" sanan tunnetussa merkityksessä ei ole mikään itseisarvo. Ja toivottavasti kun Ela kasvaa, on sosiaalisesti hyväksyttävää haukaa sitä happea seurassakin ihan niin paljon kuin sielu tarvitsee. 🙂

IHANAA olla aikuinen, oon niin samaa mieltä!

Vastaa

Tää oli tosi tärkeä aihe! Tekisi hyvää miettiä tätä vähän useammin.

Mä oon viimevuosina kehittynyt ei-sanan käyttämisessä (helppo kehittyä, kun on jossain aluksi ihan onneton, hehee). Etenkin siinä kenelle annan energiaani, oli kyseessä sitten se, paljonko käytän aikaa muiden ihmisten ajatteluun, heidän kanssaan viestittelyyn tai heidän tapaamiseensa. Enkä todellakaan kylmäkiskoisesti laske minuutteja, joita olen ihmisiin ”tuhlannut” tai käänny sisäänpäin.

Sen sijaan minulle se merkitsee sitä, että osaan jo vähän paremmin suunnata oman energiani tasa-arvoisiin ihmissuhteisiin, joissa sekä annan että saan jotain. Ennen koin enemmän paineita olla tietyllä tapaa kaikkien kaveri, muistaa kysellä kaikkien kuulumiset ja huolehtia kaikista. Silloin päätyi helposti antamaan itsestään kaiken, vaikka ei välttämättä itse saanut niistä ihmissuhteista samoja hyviä viboja, iloa, huolenpitoa ja välittämistä. 🙂

Tosi ihana kommmentti ja ihana uusi elämäntapa. <3 Toi oli niin hyvin alleviivattu, että kun rajaamme omaa energiankäyttöämme muihin ihmisiin, jää enemmän aikaa niille aidosti tasavertaisille ihmissuhteille. Ihanaa jos koet että olet edistynyt tässä asiassa! <3 Kalojen on helppo miellyttää ihmisiä! :D

Vastaa

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: