Kategoriat
Hyvinvointi

Ahdistus ei välttämättä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään

Kaivoin esille rakkaimman omistamani laatikon. Se sisältää reilu 30 Siskoni on noita VHS-kasettia ja hieman alle 30 päiväkirjaa kuluneelta elämältäni. Olin nostalgisella tuulella, ja koska emme omista VHS-nauhuria jotta olisin voinut katsoa Siskoni on noitaa, tyydyin lukemaan vanhoja päiväkirjojani.

(Tässä kohtaa haluan osoittaa suurta kiitollisuutta menneisyyden Sarandalle, joka on aina jaksanut kirjoittaa.)

Muistin, että ahdistuskohtaukseni alkoivat vuonna 2013. Silloin kun aloitin korkeakouluopinnot, osa-aikaisen työn ja blogin kaikki samaan aikaan. Kun masennuksen takia kävin psykologilla, kerroin hänelle ahdistukseni alkaneen silloin.

Nyt kun luin vanhoja päiväkirjoja, ymmärrän, että mulla on ollut ahdistusta aina. Merkintöjen mukaan jo lukiossa osasin sanottaa sen ahdistukseksi, yläasteella nimesin sitä stressiksi ja ala-asteella pahaksi mieleksi. Ahdistus on kyllä myös stressiä ja pahaa mieltä, kuten valitettavasti neljäsosa väestöstä tuntuu tietävän.

Masennus oli kamalaa mutta se opetti mulle yhden asian. (Välikommentti: masennuksen ei tarvitse olla mikään opetus tai pakollinen vaihe, jonka on tarkoitus viedä johonkin parempaan vaiheeseen.) Masennus opetti, että ahdistus ei välttämätä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään.

En usko, että ahdistus tulee koskaan kääntymään voimavaraksi (niin paskalta se nimittäin tuntuu), vaan enemmänkin se on sellainen elämää hidastava tekijä, kuten vaikkapa toisinaan särkevä selkä. Välillä se vaikeuttaa elämää, mutta se ei tarkoita, etteikö joka tapauksessa pystyisi elämään normaalia ja onnellista elämää. Meillä kaikilla on oma särkevä selkä jossain.

Abivuonna ilmeisesti ahdisti ainakin ylppärit ja yliopiston pääsykokeet. Nyt vanhempana ja jopa vähän viisaampana tajuan, että mua ahdisti ehkä sittenkin se, kuinka paljon olin kasannut itselleni hommia – oliko ihan pakko aloittaa pääsykoelukeminen ylppäreiden kanssa päällekkäin ja jos piti olla jokaisessa abitoimikuntajutussa mukana, oliko pakko tavoitella myös hyviä numeroita ylppäreissä? En toisaalta tiedä kuinka paljon viisaampi olen nytkään, koska teen tätä edelleen tosi paljon: kasaan liikaa hommia ja sitten ahdistun. Ahdistun koska en pysty kontrolloimaan kaikkea haalimaani.

Ahdistus ei ole päivittäistä ja lasten syntymän jälkeen se ei ole ollut edes kuukausittaista. Haluaisin kirjoittaa enemmän siitä miten käsittelen ahdistusta mutta sen tekee mahdottomaksi yksi syy: ahdistuneena en kykene puhumaan siitä ja silloin kun ei ahdista, en kunnolla edes muista miltä ahdistus tuntuu. Mutta ei-ahdistunut minä on luvannut ahdistuneelle minälle, että silloin kun ahdistaa, ei tarvitse suorittaa tai tehdä mitään ylimääräistä. Easier said than done mutta vuosien mittaan viesti on edes jollain heikolla signaalilla kantautunut näiden kahden persoonan välille. Toinen lupaus on ollut se, että ahdistuksesta saa puhua ja kirjoittaa, jopa silloin kun siitä ei osaa kunnolla edes puhua tai kirjoittaa. Sen ei tarvitse olla vain päiväkirjakansien väliin kuuluva salaisuus.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

5 vastausta aiheeseen “Ahdistus ei välttämättä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään”

Tulipa sopivasti tämä postaus. Kävin just pari päivää ennen tätä kirjoitusta lukemassa sun vanhoja tekstejä ahdistuksesta ja masennuksesta, koska itselläni on meneillään taas huonompi vaihe lähinnä ahdistuneisuuden osalta.

Kiitos, kun kirjoitat mielenterveysasioistakin avoimesti <3

Voi mä herkistyin tästä. <3 Ihan oikeasti silmät täyttyi kyynelistä. Osittain myötätunnosta siitä että sulla on vaikeampi vaihe menossa ja osittain helpotuksesta kuulla, että mun teksteistä on jotain lohtua. Koska aina kun julkaisen jonkun masennukseen tai ahdistukseen liittyvän tekstin, tuntuu että oon tosi haavottuvaisessa asemassa ja mietin että onko se sen arvoista. Ilmeisesti on. <3

Toivottavasti voit pian taas paremmin!! Mulle saa aina laittaa viestiä. <3 Tätä kautta tai sitten sähköpostitse contact@sarandadedolli.com tai Instagramin DM. 🙂

Vastaa

Ihanasti kirjoitettu, vaikka itse aihe ei niin mukava olekaan. Itsellenikin hyvin tuttu tuntemus, ja olenkin ehkä jotenkin perusluonteeltani ahdistukseentaipuvainen. Tuntemusten vahvuus kuitenkin vaihtelee, eikä tällä hetkellä mitenkään kovin voimakasta.

Kiitos, että kirjoitat <3

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: